Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden (Julkaistu Kalevassa 2.10.2006)

Maamme kannattajajoukoltaan suurin ja laajimmalle levinnyt herätysliike, vanhoillislestadiolaisuus viettää lokakuun alussa keskusjärjestönsä (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys = SRK) 100-vuotisjuhlaa. Herätysliikkeellä on kannattajia myös Ruotsissa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Baltian maissa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Uusimpana ”aluevaltauksena” ovat Ecuador Etelä-Amerikassa ja Togo sekä Kenia Afrikassa. Lestadiolaisuuden ydinsanoma, viesti siitä, että Jeesus on antanut opetuslapsilleen ja hänen seuraajilleen tehtävän saarnata parannusta ja syntien anteeksiantoa kaikille luoduille, on saanut yhä enemmän vastakaikua eri puolilla maailmaa. Tämä kehitys ei ole kuitenkaan ollut vailla haasteita.

Levitessään uusille alueille ja täysin erilaisen kulttuurin keskuuteen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut kohtaamaan tapoja, normeja ja uskomuksia, jotka poikkeavat täysin siitä, mihin on totuttu liikkeen vanhoilla ydinalueilla. Ilmeisesti tuo kohtaaminen on sujunut ilman suuria hankauksia. Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydinalueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolaiset kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa, uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria.

Tässä tarkastelussa on olennaista tuntea lestadiolaisuuden historiaa ja perehtyä aikalaislähteisiin. Ehdottomuus opillisissa ja tapakulttuuriin liittyvissä asioissa on ollut eräs lestadiolaisuuden tunnus. Aikoinaan lestadiolaisuudessa yleinen yksinkertaisen pukeutumisen ihannointi juontaa juurensa Laestadiukseen ja hänen saarnoihinsa. Jos ihmisellä on Laestadiuksen mukaan elävä usko, sen tulee näkyä myös ulkonaisina merkkeinä. Uskova hylkää maailman koreuden ja turhuuden. Laestadius paheksui varallisuuden näyttämistä ja rahojen tuhlaamista ulkoiseen ja maalliseen. Saarnojen innoittamana herätysliikkeeseen liittyneet alkoivat vähitellen kontrolloida toisiansa normien ja ”kristityn” ihanteiden noudattamisessa.

Lestadiolaisuus syntyi Fennoskandian äärimmäisessä perukassa ja se omaksui ympäröivän tapakulttuurin askeettisimmillaan. Pohjan perillä monet rintamaiden arkipäiväiset vaatteet, esineet ja asiat olivat ylellisyyttä ja kerskaa ja niitä tuli ”kristityn” välttää. Olosuhteissa, joissa ”heräämättömätkin” pitivät monia etelän tapoja ja esineitä ylellisyytenä, vältyttiin yhteentörmäyksiltä. Ristiriitaa herätysliikkeen ja ympäröivän yhteiskunnan välille syntyi, kun periferian tapakulttuuria siirrettiin rintamaiden lestadiolaisyhteisöihin. Lestadiolaisuus alkoi leimautua syntyalueensa ulkopuolella monissa tapakulttuuriin liittyvissä asioissa ”omituiseksi”. Uusi ristiriitatilanne syntyi modernisaation tunkeutuessa perimmäisiinkin kyliin Pohjois-Pohjanmaalla 1960-luvulla. Tämä mursi lestadiolaisuuden pitkään hallitseman paikalliskulttuurin. Vanhoillislestadiolaisuus reagoi modernisaation haasteisiin (televisio, perhesuunnittelu, peruskoulu, maaltamuutto/suuri muuttoaalto Ruotsiin) käpertymällä itseensä ja suoristamalla rivejään. Koko 1970-luvun Päivämies-lehden pääkirjoituksia ja artikkeleita leimaa ”piiritystunnelma maailman pahuuden raivotessa” ja usko pikaiseen maailmanloppuun. Kehitys johti ”puimatantereen puhdistamiseen” ns. hoitokokouksilla. Tilanne alkoi vähitellen muodostua liikkeen sisällä kestämättömäksi. Vuoden 1979 lopulla liikkeen johdossa suoritettiin henkilövaihdoksia ja otettiin uusi suunta. Tavoitteeksi tuli avoin tiedottaminen ja hyvien suhteiden ylläpito kirkkoon ja muihin yhteistyötahoihin. Samalla päättyivät ns. hoitokokoukset lähes tyystin. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankohtaa liikkeen sisällä.

Lestadiolaisuus on saanut voimaa selvistä vastakkainasetteluista (etelä/pohjoinen, kaupunki/ maaseutu, sivistyneistö/oppimattomat, papisto/maallikot, rikkaat/köyhät, maailmallisuus/askeettisuus). Tämäntyyppiset joko-tai-asettelut ovat olleet tyypillisiä useimmille uskonnollisille liikkeille. Niillä on synnytetty ja pidetty yllä yhteisöidentiteettiä. Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä elää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla. He törmäävät kymmeniin eri uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.

Pohjoinen herätysliike asennoitui alusta alkaen varauksellisesti tai kielteisesti uusiin aate- ja kulttuurivirtauksiin, esineisiin ja keksintöihin. Ne nähtiin turhina tai niiden pelättiin ”vieroittavan ihmistä Jumalasta ja haittaavan uskonkilvoitusta”. Kulttuurivihamielisyydestä huolimatta lestadiolaisuus on ollut innoituksen lähteenä varsinkin kirjallisuudessa ja musiikissa. Lestadiolaisella laulu- ja virsiperinteellä on keskeinen osuus nykyisessä luterilaisen kirkon virsikirjassa. Useilla Suomen eturivin kirjailijoilla on ollut/on lestadiolaistaustaa tai he ovat kuuluneet/kuuluvat liikkeeseen. Asennoituminen eri kulttuurimuotoihin on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa. Kielteisintä asenne on perinteisesti ollut kilpaurheiluun, tanssiin, teatteriin, elokuviin, oopperaan ja viihdemusiikkiin. Vanhoillislestadiolaisuus otti kielteisen asenteen television hankkimiseen koteihin vuonna 1963 vuosikokouksessaan. Tuo päätös sai aikoinaan mm. liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherra Kullervo Hulkon puuskahtamaan: ”Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin”. Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja televisiovastaanottimien välillä häviää. Ainoa kestävä ratkaisu näihin haasteisiin lienee valinnan suorittaminen ohjelmasisällön eikä mediavälineen tai taidemuodon pohjalta. Viime aikoina on liikkeen sisällä keskusteltu suhteesta musiikkiin. Huomattava osa maamme eturivin kirkkomuusikoista on mukana vanhoillislestadiolaisuuden toiminnassa. Heidän konsertoimisensa ja vilkastunut kuorotoiminta on nostanut vastareaktioita, jotka ovat heijastuneet liikkeen äänenkannattajan Päivämiehen kirjoituksissa. Nuo reaktiot ovat ilmeisesti heijastumia 1970-luvun linjauksista. Kuitenkin vielä 1950-luvulla Helsingin olympiakisojen hymnin säveltäjä Jaakko Linjama kehotti laulun lahjan omaavia vanhoillislestadiolaisia osallistumaan aktiivisesti kirkkokuorotoimintaan.

Lestadiolaisuus on koko olemassaolonsa ajan ollut hyvin yhteisöllinen liike. Yhteisöllisyyttä on ylläpitänyt vilkas seuratoiminta ja eksklusiivinen seurakuntakäsitys. Liikkeen normisto on luonut rajaa uskovien ja ”suruttomien” välille auttaen yhteenkuuluvuuden tunteen syntymistä ja säilymistä. Lestadiolaisuus on muodostunut pienoiskulttuuriksi, jolla on omat kirjoittamattomat ja kirjoitetut sääntönsä ja tapansa. Yhteisön jäsenet tietävät vaistomaisesti, miten uskovan tulee pukeutua ja käyttäytyä, millaiset mielipiteet ovat arvostettuja ja millaiset hylättäviä. Perhekeskeisyys, voimakas yhteenkuuluvuus ja selkeä normisto vetävät tänäkin päivänä ulkopuolisia puoleensa. Toisaalta edellä mainitut ominaisuudet voivat olla nostamassa ulkopuolisten kynnystä hakeutua liikkeeseen. Samalla lestadiolaisuudesta erkanee niitä, jotka kokevat herätysliikkeen ahdistavana. Haastavaksi on muodostunut normien ja tapakulttuurin päivittäminen. Liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, ovatko vuosikokousten, puhujien- ja seurakuntavanhinten sekä seurakuntapäivien linjaukset tapakulttuureissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asioissa ”aikansa lapsia” vai tulisiko niitä noudattaa hamaan ikuisuuteen saakka.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun liikkeen piirissä tartutaan avoimesti ja rehellisesti 2000-luvun haasteisiin. Se edellyttää myös liikkeen historian ymmärtämistä ja menneisyyden kipupisteiden avointa kohtaamista. Sitä haluavat varmaan myös ne kymmenettuhannet nuoret, joita on ilo katsella suviseuroissa.