Amerikansuomalaiset päässeet vihdoinkin ryssää vastaan taistelemaan

Oheinen otsikko ja lyhyt artikkeli löytyi Etelä-Savo-lehdestä päiväyksellä 20.7.1941. Kun talvisota syttyi, lukuisat amerikansuomalaiset ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi Suomen armeijaan.  Osa ehti Atlantin takaa sodan aikana rintamallekin. Heistä oli talvisodassa mukana 372 miestä, joista kolme kaatui ja viisi haavoittui. Monet olivat edelleen Suomessa, kun jatkosota syttyi. Jotkut odottivat edelleen mahdollisuutta palata takaisin Yhdysvaltoihin, sillä alkanut maailmasota teki paluun miltei mahdottomaksi. Osa ryhtyi tässä tilanteessa uudestaan puolustamaan entistä kotimaatansa.

Yritin etsiä verkkosivuilta tietoa nimenomaan jatkosodassa Suomen armeijassa taistelleista amerikansuomalaisista, mutta päinvastoin kuin talvisodassa mukana olleista, heistä ei juurikaan tietoa löydy. Osalla varmaan oli edelleen Suomen kansalaisuus, joten senkään takia heitä ei luultavasti erikseen tilastoitu. Sinänsä mielenkiintoinen asia, että nämä amerikkalaiset taistelivat tavallaan väärällä puolella. Koituiko heille sitten ongelmia myöhemmin yrittäessään palata Yhdysvaltoihin? Onko jollakin teitoa heistä enemmänkin?

Kannaksella tavataan!

Euroopan ylle nousivat yhä uhkaavammat sodan pilvet keväällä 1939. Myös Suomessa tajuttiin, että maamme on varauduttava entistä varmemmalta näyttävään sotaan linnoittamalla ennen kaikkea itärajaamme. Itärajalla painopiste oli Karjalan kannaksella. Vapaaehtoiset linnoitustyöt käynnistyivät 4. kesäkuuta 1939 ja ne jatkuivat aina lokakuuhun asti. Vapaaehtoistöitä tehtiin yhteensä noin 50 000 työviikkoa. Linnoitustöihin osallistui 60 – 70 000 vapaaehtoista miestä ja noin 2500 naista. Talkoojoukot työskentelivät noin 3000 miehen voimin viikon jaksoissa.

Karjalan kannakselle oli rakennettu 1920-luvun alussa ranskalaisten asiantuntijoiden ohjauksessa ensimmäiset puolustuslaitteet. Puolustuslaitteiden rakentamista jatkettiin koko ajan, mutta työ eteni hitaassa tahdissa. Vuoteen 1939 mennessä oli saatu valmiiksi 66 korsua 150 kilometrin matkalla.

Kesällä 1938 oli Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa syntynyt ajatus linnoittaa Karjalan kannasta lisää. Suojeluskunnat ottivat tehtävän omakseen ja ne organisoivat toiminnan. Puolustusministeri Juho Niukkanen hyväksyi AKS:n tarjouksen. Niukkanen asetti 3. huhtikuuta 1939 toimikunnan laatimaan suunnitelmaa vapaaehtoisen työvoiman käytöstä linnoitustöissä.

Kesän linnoitustöissä palkattu työväki ja armeijan joukko-osastot tekivät erikoistöitä, kuten betonirakennelmia. Vapaaehtoisten päätehtäväksi tuli panssariesteiden rakentaminen. Kannaksen lisäksi töitä tehtiin Laatokan koillispuolella ja rannikkolinnakkeilla. Vapaaehtoisjoukon ruokahuollosta vastasi pääosin Lotta Svärd-järjestö.

Vapaaehtoistyöt päättyivät lokakuussa 1939, mutta töitä jatkoivat ylimääräisiin (kertaus)harjoituksiin (YH) kutsutut reserviläiset. Näin syntynyt, Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja, koostui mm. 606 konekivääripesäkkeestä ja korsusta, 136 kilometrin pituisesta panssariestelinjasta ja 331 kilometristä piikkilankaesteitä. Puolustuslinjalla oli tärkeä merkitys siinä, että Neuvostoliitto joutui ottamaan Suomen valloitusaikeissaan aikalisän.

Mielenkiintoista oli huomata, että Lappeenranta oli tässäkin asiassa edelläkävijöiden joukossa. Toukokuun alussa, 5.5.1939 ilmestyneessä Etelä-Savo-lehdessä, lappeenrantalaisia kutsuttiin Kannaksen linnoitustöitä käsittelevään kansalaiskokoukseen, joka oli samalla vapaaehtoisten värväystilaisuus otsikolla Parempi kaivaa kuin katua!

Samaisen lehden mukaan (Etelä-Savo 6.5.1939) mukaan maamme ensimmäinen vapaaehtoisten värväystilaisuus. Taoahtuma pidettiin Lönnrotin kansakoululla 5.5.1939. Vapaaehtoisia ilmoittautui toista sataa. Lappeenrantalaiset vapaaehtoiset olivat lisäksi ensimmäisten joukossa 4.6.1939 käynnistämässä Kannaksella linnoitustöitä.

Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkki Taavetissa

Virolaisen vapaaehtoisrykmentin, JR 200:n, muistomerkki Luumäen kunnantalon edessä Taavetissa

Luumäen "lenkilläni" 2.8.2015 pysähdyin Taavetissa osoittamaan kunnioitustani niille yli 3000 virolaiselle vapaaehtoiselle, jotka taistelivat Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Heidän uhrauksiaan uskallettiin arvostaa julkisesti vasta Viron saatua itsenäisyytensä takaisin ja Neuvostoliiton romahdettua. Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Virolaisen taiteilija Aavo Ermelin suunnittelema "Suomen-poikien" eli JR 200:n muistomerkki on pystytetty perustamispaikkakuntansa Luumäen keskustaajamaan. Taavetissa. Luumäen kunnantalon edessä oleva muistomerkki on tehty Salpalinjan estekivestä. Muistomerkki paljastettiin 18.8.1991 ja sitä oli juhlimassa nelisensataa "Suomen-poikaa". Tilaisuudessa oli mukana silloinen Viron ulkoministeri ja tuleva presidentti Lennart Meri. Siinä lukee teksti:

Suomen itsenäisyyden ja Viron kunnian puolesta.

Kokosin "Suomen-poikien" vaiheista alle yhteenvetoa:

Soomepoisid - pienen kansakunnan nuoret miehet lastuina historian laineilla 

Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi 22.6.1941,  saksalaiset joukot etenivät nopeasti Baltiassa ja valtasivat Tallinnan 28.8.1941. Samalla päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitys Virossa. Ne Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten nopeastai muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat Suomenlahden yli ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Muistomerkin vieressa ollut "ajan patinoima", taittunut infolappunen

Kun Saksan tappio alkoi häämöttää talvella 1943, se järjesti Baltiassa kutsuntoja. Virossa palvelukseen palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Aikomuksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan kauas Kaukasukselle. Virolaiset olivat maanpuolustustahtoisia, mutta he pitivät vastemielisenä ajatusta taistella vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurimaan joukoissa. Niinpä monet päättivät liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy virolaisten vapaaehtoisten vaiheista vuosilta 1943 - 1944. Kansanedustaja, tuleva pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen oli virolaisten vapaaehtoisten tärkein avunantaja. Kun loppuvuodesta 1943 perustettiin Helsinkiin Eesti büroo, sen rahoitus tuli Urho Kekkosen johtamalta Suomalaisuuden liitolta. Suomen armeijassa palveleville virolaisille vapaaehtoisille tarkoitettu Malevlane-lehti sai samana vuonna Kekkosen hakemuksesta julkaisuluvan. Vapaaehtoisille virolaissotilaille perustettiin Sturenkatu 4:ään myös lomakoti. Suomalais-Virolainen Seura, jonka puheenjohtajana myös oli Urko Kekkonen oli,  vuokrasi Jollaksen kartanon virolaisten pakolaisten huoltotukikohdaksi.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä matkusti Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli Suomenlahden. Virolaiset moottoriveneet toivat heidät lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen.  Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943.  Ensimmäinen virolaiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin. Virolaisten määrän jatkuvasti kasvaessa perustettiin Taavetissa 9.2.1944 virolaisista miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 200.  Rykmentin komentajaksi määrättiin everstiluutnatti Eino Kuusela, joka hallisti kielen sekä oli perhetynyt Viron asioihin sikäläisessä sotakorkeakoulussa. Rykmentin 1. pataljoona sijoituspaikaksi määrättiin Jalkala Karjalan kannaksella. Toinen pataljoona sijoittui Taavettiin ja sen ympäristökyliin. Taavetissa toi rykmentin esikunta, upseeri- ja aliupseerikoulu, kranaatinheitin-  ja panssarintorjuntakomppaniat.  Rykmentin koulutustarkastu pidettiin toukokuun lopulla 1944.

JR 200:n I pataljoona, sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Rajajoelta Viipurinlahdelle perääntyessä kaatui lähes 30 virolaissotilasta. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle 20.6.1944. Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä sen taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi.  Suomen-pojat täyttivät taisteluissa urhoollisesti tehtävänsä. Myös Suomen merivoimissa palveli suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Yhteensä virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä, joista kaatui noin 200. Luumäkeläiset ovat muistelleet virolaisten olleen iloisia velikultia, jotka eivät suinkaan viettäneet vapaa-aikaansa toimettomina. heidän joukossaaan oli tavattoman hyvi taiteilojoita, soittajia, lauljia ja - pontikakeittäjiä

Rintamatilanne Virossa heikkeni heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat ensin 23.7. Pihkovan ja seuraavana päivänä Narvan. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n miesten mielialaan. Taisteluthan riehuivat nyt heidän kotitanhuvillaan. Virolaisten keskuudessa tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Suuri enemmistö halusi palata kotimaahansa. Lopulta lähtijöiden määrä oli 1752.

Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina 19.8.1944 saksalaisella Wartheland-laivalla Viron Paldiskiin ja Sakuun Männikun koulutuskeskukseen. Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Puna-armeija valtasi Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Suurin osa virolaisista halusi jäädä Viron maaperälle paeten metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa heistä pakeni merta pitkin joko suoraan tai Suomen kautta Ruotsiin.  Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja puna-armeija vangitsi heistä yli 1000.

Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, jota vankileireillä eloon jääneet sovittivat eri puolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheenjäsenensä kyyditettiin Siperiaan.
----

Post scriptum

Eesti auks, tuleviku pandiks! Viron kunniaksi, tulevaisuuden pantiksi!

Näin luki siinä lipussa, jonka poikiaan takaisin kotiin odottaneet Viron äidit antoivat Suomessa 1944 taistelleelle, virolaisista vapaaehtoisista koostuneelle Jalkaväkirykmentti 200:lle, virolaisten juhlapäivänä, Voitonpyhänä 23.6.1944. Lippu vietiin Suomesta rykmentin miesten mukana takaisin kotimaahan 19.8.1944.