Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Uusi kansakoulurakennus 1888

Lappeenrannan vuonna 1888 valmistunut kansakoulu (nykyinen Lönnrotin koulu) kuvattuna 15.2.2015

Waldemar Backmanssonin Lappeenrannan uudelle kansakoulurakennukselle
tekemä julkisivupiirustus

Lappeenrannan kansakoulun oppilasmäärä alkoi kasvaa 1880-luvulla. Oppilasmäärän lisääntymisen syinä olivat kaupungin väkiluvun kasvu ja ennen kaikkea yhä useampien perheitten halu lähettää lapsensa opintielle. Esimerkiksi vuonna 1885 kaupungissa asui 110 kouluikäistä lasta, joista 82 kävi joko ala- tai yläkansakoulu.  Ensimmäinen rinnakkaisluokka kansakouluun perustettiin vuonna 1886. Asuinrakennuksesta kouluksi muutettu, vuonna 1873 ostettu talo jäikin pian liian pieneksi. Koulun johtokunta suunnitteli ensin koulutalon laajentamista ja antoi sen arkkitehti Waldemar  Backmanssonin tehtäväksi. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että rakennus oli niin rappeutunut sekä lisäksi ”kummallisen monikolkkainen”, joten laajentamiseen käytetyt varat menisivät hukkaan. Rakennus oli talvella kylmä, joten koululaiset joutuivat opiskelemaan jopa 7 - 10 asteen lämpötiloissa. Johtokunta lähetti valtuustolle 10.12.1885 päivätyn kirjeen, jossa se arvioi silloista  koulurakennusta: Kaupunkimme kansakoulurakennus on sellainen hökkeli, ettei moista löytyne pienimmässäkään maaseurakunnassa. 

Uutinen Lappeenrannan kansakoulun urakasta.
Lappeenrannan Uutiset 12.7.1887

Johtokunta esittikin uuden koulun rakentamista. Lisätty kunnanvaltuusto teki kokouksessaan 10.2.1886 asiasta myönteisen päätöksen.  Valtuusto valitsi asiaa hoitamaan toimikunnan, jonka piti yhdessä kansakoulun johtokunnan kanssa nopealla aikataululla, vain kahdeksan päivän kuluessa, valita rakennukselle paikka ja laatia kustannusarvio. Esitys valmistui jo 22.2. pidettyyn lisätyn valtuuston kokoukseen. Uusi kansakoulu päätettiin rakentaa rautatien länsipuolella olevalle kentälle, jossa aikaisemmin oli ollut ruotusotaväen varastohuoneita. Rakennettavassa koulussa tuli olla viisi luokkahuonetta, juhlasali, yhteinen kirjasto- ja lukusali sekä yhden opettajan asunto. Lisäksi oli myös vahtimestarille rakennettava kamarin ja keittiön käsittävä asunto.

Rakennukseen tarvittavat varat, 40 000 markkaa päätettiin ottaa lainaksi. Pankinjohtaja Waldemar Enebergin tehtäväksi annettiin selvittää lainansaantimahdollisuutta valtiolta. Rakennustoimikunta sai heti käytettäväkseen 10 000 markkaa. Toimikunta tilasi koulun piirustukset arkkitehti Waldemar  Backmansonilta ja alkoi heti teettää kivijalkaa ja ostella rakennushirsiä. Tarina kertoo, että rakennushirsiksi myytiin paljon Saimaan saarista varastettuja puita. Rakentaminen ei edennyt kuitenkaan ongelmitta. Aikomus oli saada koulutalo valmiiksi jo syksyyn 1886 mennessä. Piirustukset kuitenkin viivästyivät ja esiteltiin valtuustolle 25.5.1886. Valmiiksi ne tulivat marraskuussa 1886. Niistä Backmansson veloitti 1345 markkaa. Viipurin lääninkanslia vahvisti piirustukset 1.5.1887. Lisäksi valmistumista hidastuttivat vielä erimielisyydet rakennuksen kivijalan tekijän muurari Vilhelm Nylundin kanssa. Kiistaa käytiin kivijalan korkeudesta. Nämä johtivat siihen, että Nylund jätti urakkansa kesken (ilmeisesti hänet pakotettiin jättämään urakka kesken)  ja rakennustyömaa seisoi noin vuoden ajan. Perustustöt teki loppuun Kontantin Mandolin Virolahdelta. Rakennuksen urakoi lopulta arkkitehti Frithiof Mieritz.  Urakkasumma oli 25 000 markkaa (erään lehtiuutisen mukaan 27 500 markka) ja Mieritz lupasi rakennuksen valmiiksi vuoden kuluessa. Töitä valvomaan palkattiin rakennusmestari Alfred Sirén Helsingistä. Urakoitsija sai hyödyntää rakennuksen lähes valmiin kivijalan ja kaikki paikalle valmiiksi tuodut rakennustarpeet, joiden arvoksi laskettiin noin 15 000 markkaa. Rakennustyöt edistyivät nyt nopeasti, ja koulu valmistui kesäkuun loppuun mennessä 1888, kuten urakkasopimuksessa oli sovittu. 

Arkkitehti Mieritzin ostoilmoitus.
Lappeenrannan Uutiset 12.8.1887

Vastaanottotarkastus pidettiin 30.6.1888. Sanomalehtiuutisen mukaan se oli valmistuessaan suurin maassamme rakennettu puinen kansakoulu. Urakan aikana selvisi, että arkkitehti Mieritz oli arvioinut kansakoulun rakennuskustannukset täysin alakanttiin. Kustannukset nousivat noin kaksi kertaa suuremmiksi kuin urakkasumma. Näin ollen urakoitsija kärsi 25 000 markan tappion. Mieritz pyysi valtuustoa korvaamaan kärsimiänsä tappioita, mutta valtuusto hylkäsi sen anomuksen kokonaan. Pieleen mennyt Lappeenrannan kansakoulun urakkatarjous johti osaltaan arkkitehti Mieritzin hakeutumaan vuoden 1888 joulukuussa konkurssiin

Uutinen uuden kansakoulun vihkiäisistä.
Lappeenrannan Uutiset 4.9.1888

Rakennuskustannuksiin saatiin varoja kaupungin anniskeluyhtiön voittovaroista (7000 markkaa) ja loput lainattiin valtiolta. Koulun avajaisia vietettiin 1.9.1888. Koulutalosta tuli sen hetken tarpeisiin liian iso. Muutaman vuoden kuluttua oppilasmäärän kasvaessa koko ajan huomattiin kuitenkin, että päätös isohkosta koulusta oli ollut kaukonäköinen. Lisäksi uusrenesanssityylisen rakennuksen kaunis ulkonäkö keräsi kiitosta. Rakennuksesta tulikin pienen Lappeenrannan uusin nähtävyys. Lappeenrannan kaupunki sai siis erittäin halvalla uuden, hyvän, toimivan ja kauniin kansakoulun. Lisäksi uusi koulu antoi kaupunkilaisille aikaisempaa paremmat tilat harrastuksille ja kokouksille. Erikoisen tärkeäksi nähtiin koulun suuri sali, silloisen kaupungin suurin juhlasali. Sitä käytettiin varsinkin vuosisadan loppulla konsertteihin ja juhliin.

Näkymä kauniin koulun sisäpihalle 7.10.2015

Helsinkiä herra Hertzbergin silmin

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Helsingin Rauhanyhdistyksen  uuden seurakuntakodin vihkiäisjuhlassa 28.9.1958

Tässä kirjoitus, jonka tein joitakin vuosia sitten eräässä toisessa yhteydessä:

Kävin vierailulla kirjastossa. Kouraani sattui vuonna 2004 ilmestynyt kirja: Helsinkiä herra Hertzbergin silmin. Kyseessä on käännetty ja toimitettu teos Rafael Hertzbergin vuonna 1888 julkaisemasta kirjasta Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar. Kirjassa esitellään monen muun asian ohella Helsingissä toimivat uskonsuunnat, heidän kirkkonsa ja kokoustoimintansa. Kolme sivua käsittelee lestadiolaisuutta. Niistä näkee, onko lestadiolaisuus ja asenne lestadiolaisuuteen on 120 vuoden aikana muuttunut (Alkuperäistä tekstiä on hieman lyhennetty). Muutosta on mielestäni tapahtunut paljon, todella paljon.

Lestadiolaiset

Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja, jotka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodostavat lestadiolaiset tai hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius... Hän aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa...

Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitunut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen jumalanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innostus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kannattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluksen aikana päästellyistä huudoista.

Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidettyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lukea silminnäkijäkuvauksia.

Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja puolihämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.

Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus; osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ympärille ja haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilaisuuden puhuja on kiertävä hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karjalainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet. Näkee, että hän on tottunut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syntinsä, varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti, kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten katuvaisille syntien anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka, kouristuksenomainen naurun-pyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa. Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöydän ääressä, nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syntinsä. Silloin äärimmilleen liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan ympärille huutaen, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta. Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylitsevuotavasti riemuiten kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa toistensa käsiä, puhuu kenenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia. "Riemuittakoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja hengellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huutavat, hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja paksu, kostea ilma ja heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen kutsuvat, jatkaa elämä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut kiroilun ja tappelemisen, joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan palauttamaan saaliinsa ja pyytämään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.

Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä, ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen. Jumalanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän portin, avaamme vaatimattoman oven eteiseen ja astumme jyrkkiä portaita ylös tähän taloon, jonka pohjakerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia penkkejä ja valtava parvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hattuja.

Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen silmiinpistävää on, että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenensä etupäässä niiden joukosta, joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä - sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.

Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan ahdasta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoontuneisiin ja puhuu heille. Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy, "eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan johdatukseen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä meidän on uskottava", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön, ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa lyhyt, toverillinen ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapahdu mitään mainittavampaa, ja tilaisuus päättyy.

Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta Helsinkiin seitsemäntoista vuotta sitten... Nyt lahkoon arvioidaan Helsingissä kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada jumalanpalveluksia varten oma huoneisto, ja talon ostamiseksi perustettiin yhdistys nimeltä "Frids-föreningen", jonka säännöt on säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on aikaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huolehtii yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tarkoitukseen tämä hallitus valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kiertävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia. Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä...

Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on sali uskovaisia tulvillaan.

Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuudesta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyksessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmistellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioituneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyttöön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.

Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrinnöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieventymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.

Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu samanlaiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista. Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumaraisen työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysymyksemme ja vastaa, että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen jälkeen, kun armo on antanut uskovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon kääntymätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan. Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tuntee sanojensa totuudellisuuden ja uskoo siihen.