Saaristolaiselämän kirot

Etelä-Savo 13.11.1924

Kun yleensä puhutaan saaristolaiselämän ankaruudesta ja sen kiroista, tällaisen elämänpiirin oletetaan koskevan maassamme merellistä rannikkoamme ja Ahvenamaata. Tosiasia on kuitenkin, että vastaavaa elettiin todeksi myös sisämaassa sijatsevassa Etelä-Karjalassa. Eteläisen Saimaan saaristossa asui 1920-luvulla useita tuhansia asukkaita, joiden yhteydenpitoväylä muuhun maailmaan ei suinkaan ollut maantiestö vaan vesireitit. Tämän kulkuväylän käytössä oli riskinsä. Joutsenon, Lemin, Luumäen, Ruokolahden, Savitaipaleen, Suomenniemen ja Taipalsaaren vesillä hukkui vuosittain melkoinen joukko kuntalaisia. Rahdin- ja puutavaranajo, kalastus- ja koulumatkat olivat vaarallisia syksyisin ja keväisin kelirikkoaikana. Sulavesien aikana tapahtui myös paljon onnettomuuksia. Nämä johtuivat usein joko liian raskaasta lastista tai huonokuntoisista veneistä. Lasten koulumatkat virtaavien salmien ja laajojen selkien yli koituivat joidenkin kohtaloksi. Vesistöjen äärellä asuville tarpeellinen uimataitokin puuttui monilta.

Kun selailee paikallisia sanomalehtiä, niistä löytyy vuoden mittaan useita surullisia tarinoita hukkumisista. Tässä esimerkki marraskuulta vuonna 1924:

Järkyttävä hukkumistapaus Savitaipaleella

Neljä henkeä käsittävä venekunta kulkenut Partakoskelta Kuivasensaareen, jolloin vene lähellä saaren rantaa kaatui. – Veneessä olleista hukkui kolme henkilöä, yhden päästessä uimaan rantaan. – Onnettomuuteen syynä pimeys ja raskas lasti.

Eilen illalla klo 8 aikaan lähti Savitaipaleen Partakoskelta neljä henkeä käsittävä venekunta soutamaan noin kolmen kilometrin päässä olevaan Kuivasensaareen. Venheessä olivat itsellisnainen Eeva Partanen ja talonemäntä Maria Ukkonen, molemmat kotoisin Kuivasenkylästä. He olivat olleet Partakoskella Pienenkosken myllyllä viljaa jauhattamassa. Kotimatkalle lähtiessään olivat he ottaneet veneeseen erään saarnaaja Lempiäisen, joka oli pitänyt hartaushetkiä Partakosken puolella ja oli nyt menossa Kuivasensaareen, sekä Kuivasen kylästä kotoisin olevan palvelijatar Hilma Pettisen. Venekunta pääsi pimeässä onnellisesti aina lähelle Kuivasensaarta, mutta sitten lähellä rantaa tapahtui onnettomuus ja veneessä olleet joutuivat veden varaan. Heistä kykeni Hilma Pettinen uimaan rantaan ja viemään onnettomuudesta sanan lähimpiin taloihin. Onnettomuuspaikalle saapuneet henkilöt löysivät venheen rantaan ajautuneena sekä lähistöltä Maria Ukkosen ruumiin. Eeva Partasen ja saarnaaja Lempiäisen ruumiit sen sijaan olivat kadoksissa.

Mari Ukkosta ryhdyttiin heti virvoittamaan henkiin, mutta sikäli kuin klo 9 aikaan illalla saimme kuulla. Savitaipaleen kunnanlääkäri R. Soilunen matkusti onnettomuuspaikalle illalle heti saatuaan tapahtumasta puhelimitse tiedon.

Sikäli kuin tapahtumasta illalla saaduista tiedoista voi päättää, on tämän surullisen onnettomuuden syynä ollut pimeys sekä se, että pienehkö kaksisoutuinen vene oli liian raskaassa lastissa. Siinä oli näet mainittujen neljän hengen lisäksi kahdeksan säkkiä jauhoja, vaikka tosin kaikki säkit eivät olleet täysinäisiä.

Hukkuneista olivat Eeva Partanen ja Maria Ukkonen kumpikin noin 50 vuoden ikäisiä. Saarnaaja Lempiäinen oli myöskin vanhemmanpuoleinen mies. Hän lienee kotoisin Helsingistä ja liikkunut viime aikoina Savitaipaleella hartauskokouksia pitämässä. Pelastunut Hilma Pettinen on vähän yli 20 vuoden ikäinen.

Kun puhelinyhteys Partakoskelle keskusaseman sulkemisen takia katkesi klo 9 aikaan, emme illalla onnistuneet saamaan tapahtumasta täydentäviä tietoja.

Jatkoa artikkeliin "Maamme koululaitoksen järkyttävin onnettomuus"

Säkkijärven Muhulahden kansakoulu

Kirjoitin aikaisemmin blogimerkinnän maamme koululaitoksen ilmeisesti järkyttävimmästä onnettomuudesta 18.5.1920. Tapahtumapaikkana oli Viipurinlahti ja uhreina Säkkijärven Muhulahden kansakoulun oppilaat ja opettaja. Aikaisemman postaukseni taustamateriaalina olivat Etelä-Savon uutisartikkelit. Etsin kirjoitukseni jälkeen käsiini Wäinö Sepän kokoaman kirjan Säkkijärvi kautta aikojen. Muistojulkaisu, joka ilmestyi vuonna 1952. Kirjassa on Muhulahden onnettomuutta käsitelty sivuilla 767 - 770. Se löytyy pääpiirteissään alla olevasta kirjoituksesta. Muokkasin ja lyhensin kirjan tekstiä, jossa en huomannut paljonkaan eroavaisuutta lehtiartikkelissa kerrottuihin tietoihin. Lisäksi kirjassa luetellaan kaikki onnettomuudessa menehtyneet ja kerrotaan hautaustilaisuudesta.
-----------

Kouluissa oli jo 1920-luvulla tapana tehdä ennen kesälomalle lähtöä virkistysretkiä joko kaupunkiin tahi maaseudulle. Keväällä 1920 olivat naapurikylien opettajat Maria Jaakkola ja Aino Sankari, jotka usein olivat saatelleet toisiaan Vilajoen ja Muhulahden välisellä tiellä, sopineet yhteisestä retkestä.

Suomenlahti oli luonut jo jääpeitteensä ja välkkyi keväisessä kauneudessaan aaltojen hyväillessä rantakallioita. Opettajat olivat päättäneet, että yhteinen retki tehdään kauniiseen Merijoisniemeen. Vilajoen lapset menivät maata myöten, koska kyseiseltä koululta johti tie suoraan perille. Reitillä Muhulahdesta Merijoisniemeen tie teki suuren mutkan, joten sovittiin, että muhulahtelaiset tulevat veneillä. Kun Muhulahden koululaiset opettajansa johdolla saapuivat rantaan, puuhaili vanha kalastaja Tuomas Hovi veneessään ja ehdotti opettajalle, ettei heidän tarvitsisi soutaa, vaan hän veisi heidät omalla suurella purjeveneellään. Opettaja ehdotti, että otettaisiin mukaan pienempi vene, ettei yhteen veneeseen tulisi liian paljon lapsia. Kokenut purjehtija vakuutti kuitenkin veneen kyllä kantavan koko joukon ja opettaja suostui tarjoukseen. Opettaja, hänen palvelijansa sekä yli 30 oppilasta sijoittuivat kahden puolen venettä ja niin lähdettiin hiljaisen tuulen puhaltaessa kohti Merijoisnientä. Muutaman kilometrin matka kului nopeasti ja lähestyttiin määränpäätä. Vähäisen matkan päässä rannasta tuli vähän kovempi tuulenhenkäys, joka kallisti vähän venettä ja ehkä loiskautti vettäkin siihen. Lapset eivät malttaneet olla paikallaan, vaan siirtyivät tuulen päältä suojan puolelle. Vene kallistui, kaatui ja kaikki joutuivat veteen. Taistelu elämästä ja kuolemasta oli lyhyt. Muutamat jo kansakoulun käyneet vanhemmat pojat seurasivat soutaen jäljessä ehtien pelastaa veneen ohjaajan ja muutamia oppilaita. Opettaja Aino Sofia Sankari, hänen entinen oppilaansa Aino Ihalainen sekä kolmekymmentä silloista oppilasta vaipuivat pohjaan. Oppilaat olivat Elna Hovi, Toini Ellida Hovi, Erkki Olavi Hovi, Lauri Hovi, Olga Hovi, Kerttu Lönnqvist, Simo Rantanen, Martta Rantanen, Aune Virsu, Aune Ester Virsu, Viljo Alahäme, Urho Hovi, Maria Ihalainen, Simo Ihalainen, Toivo Kaartinen, Vilho Hautapaakkanen, Ester Hovi, Urho Virsu, Hanna Hovi, Arvo Suni, Väinö Suni, Siviä Kautto, Martta Santapukki, Lilja Pukki, Elma Lönnqvist, Hilda Pukki, Mikko Sorvali, Toivo Kaartinen, Anna Hovi ja Ester Vilamaa.

Tieto tapahtumasta levisi nopeasti. Naaraustöihin ryhdyttiin heti, ja lääkäri kutsuttiin paikalle. Uuraasta tuli sukeltaja, joka nosti kaikki hukkuneet. Heille annettiin tekohengitystä, mutta ketään ei saatu virkoamaan. Koko maa oli järkyttynyt, ja elämä Muhulahdessa ja Santajoella näytti kokonaan pysähtyneen. Jälkikäteen heräsi kysymys, oli opettaja Aino Sankarilla aavistus tulevasta onnettomuudesta? Hän oli nimittäin muutama päivä aikaisemmin kirjoittanut muistiin näkemänsä unen. Hän kertoi, ettei hän ollut tehnyt mitään muistiinpanoja aikaisemmin itsestään, mutta nyt hän oli nähnyt sellaisen unen, joka hänen piti kirjoittaa muistiin. Unessa hänen kodissaan Hämeessä rakennettiin uutta taloa ja hän itse kulki siellä surupuvussa ja piti siitä puvusta.

Muhulahden onnettomuuden uhrien valkoiset arkut odottavat hautaanlaskemista

Muhulahden onnettomuuden uhrit haudattiin helluntaina 1920. Hautajaisia seuraamaan oli saapunut valtavat ihmisjoukot. Edellä mainitun kirjan sivulla 770 on kuvaus hautajaisista. Lainaan sen tähän lähes sellaisenaan.

Pitkä oli valkoisten arkkujen rivi, joka verkalleen lähestyi Pärttylän kautta kirkolle. »Soikaa kauniisti kuoleman kellot, saapuu lasten saatto. Kevät oli maassa ja tuomessa kukka, kun kutsui taivahan Taatto.»

Arkut asetettiin Kirkonmäellä riviin hautaan kannettaviksi. Kellot soivat. Siinä kuusien keskellä he lepäsivät, nuorena nukkuneet vainajat valkoarkuissaan seppelten verhoamina, surevan tuhatpäisen ihmisjoukon ympäröimänä. Hentoiset toverit käsi kädessä muodostivat ympärille kunniavartion. Oli kuin valkosiipisten enkelien siipien suhina olisi kuulunut päiden yläpuolella. Nukkuneiden vainajien valkea parvi siellä ylhäällä sääli murheista maata.

Hiljalleen kuin askeleitaan epäröiden siirtyy valkea saatto kukitettua tietä valkeaan hautaan, suureen, yhteiseen lepopaikkaansa. Ei tuntunut haudalta se hauta, ei ollut siinä pelon tuntua. Tuomen kukat tuntuivat kuin kutsuvan, tuoksullaan kiehtovan. Ei pudonnut hiekka kumahdellen kirstujen kansille — ei — pehmeästi, hyväillen se putosi kuin viihdyttäen. Siinä he lepäsivät kaikki kolmekymmentä opettajansa ympärillä katse kohti ikuisen auringon nousua. Sieltä siinti uusi, katoamaton kirkkauden kajastus, yhtä kirkas kuin vainajien vapautuneet henget. Moni kyynelten sumentama katse näki tuon kajastuksen, näki rakkaansa valkopuvussa, puhtain otsin. Surullinen oli valkeiden arkkujen hauta, mutta samalla liikuttavan kaunis. Kuolema, elämän portti. Ei ollut enää haudassa lasten saattoa - - se oli ylhäällä.

Silloiset pastorit Lahti ja Mäkelä toimittivat hautojen siunauksen. Kirkkaana kaikui laulu: »Onpa taivaassa tarjona lapsillekin.»

Muhulahden omnnettomuudessa menehtyneiden haudat ja hautamuistomerkki