Lukiessani kahden lestadiolaistaustaisen papin keskinäistä kirjeenvaihtoa
1920-luvun alkuvuosilta oli kirjeissä yhtenä keskustelunaiheena sovinnon
saaminen eri lestadiolaisryhmien välille. Edellinen sovintoyritys kymmenen vuotta
aikaisemmin (1911) oli kariutunut. Tällä kertaa aloitteellisina olivat
uusheränneet papit. Heinäkuun alussa 1921 (2.-5.7) oli Helsingissä järjestetty
uusheränneiden järjestön Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haaraosaston
kesäkokous, johon oli saapunut noin kolmekymmentä pappia ja
maallikkosaarnaajaa. Siellä tehtiin ehdotus saarnamiesten kokouksen järjestämiseksi
kesäkokousten yhteyteen. Ehdotus sai laajan kannatuksen, mutta samalla
todettiin, että sen siirtäminen seuraavaan kesään ei olisi toivottavaa. Niinpä
se päätettiin järjestää jo syksyllä joko Helsingissä tai Jyväskylässä. Kokousta
järjestämään valittiin toimikunta, johon kuuluivat pastori J. Kunila, saarnaaja
E. Koskinen, professori M. Heikinheimo sekä kauppias M. Raunio Helsingistä ja
lisäksi talonomistaja J. Mikkola Terijoen Kuokkalasta ja saarnaaja E. Spets
Haminasta. Kokouskutsu julkaistiin Huutawan Ääni-lehdessä syyskuussa 1921.
Kokouksen ajankohdaksi valittiin marraskuun alku ja pitopaikaksi Helsinki. Marraskuun 8. – 12. päivä pidettyyn kokoukseen saapui noin 15 pappia[1] sekä 30 maallikkosaarnaajaa. Kokouksen kolmantena päivänä luki lähetyssaarnaaja E. A. Auno alustuksen ”Mitä kristillisyyden kulku opettaa viime vuosikymmenillä?” Siinä hän loi katsauksen lestadiolaisen herätysliikkeen historiaan, uusheräyksen syntyyn, hajaannuksiin sekä uusheräyksen ja vanhoillisuuden keskinäisiin väleihin 1900-luvulla. Lopuksi hän esitti kuulijakunnalleen viisi keskustelukysymystä. Niistä viimeinen oli seuraava: ”Olisiko toivomisen mahdollisuutta kristillisyyden yhtymisestä sillä perustuksella, että me tunnollisina julkisesti tunnustamme, mitä pidämme uudesti heräyksen alussa olleen väärää ja ne, jotka syyllisyyttä tuntevat, rukoilevat anteeksi, ja että vanhoilliset puolestansa tunnollisena pyytäisivät anteeksi, että he ovat koko kalliin Jumalan työn panneet pannaan niitten erehdysten vuoksi, joita monet yksityiset tekivät[2], mutta joita ei sittemmin hyväksytty.”
Käydyssä keskustelussa ehdotti sovintokokousta vanhoillisten kanssa Padasjoen kirkkoherra K. A. Lauri, joka sai tukea kittiläläiseltä maallikolta K. F Lindströmiltä ja pastori Kustavi Lounasheimolta. Lounasheimo ehdotti myös esikoisten ottamista mukaan kutsuun. Myös pastori A. E. Raunio[3] kannatti sovintokokousta. Viipurilainen maallikko Kalle Heiskanen myönsi henkilökohtaisen väärän toimintansa uusheräyksen alussa, pyysi niitä anteeksi ja kannatti eri lestadiolaissuuntien yhtymistä, vaikka epäilikin sen onnistumista. Myös haminalainen maallikko Emil Spets oli epäileväinen sovinnon suhteen. Hän puolusti puheenvuorossaan uutta heräystä ja näki sen virheet inhimillisyytenä. Voimakkaan puheenvuoron käytti parkanolainen maallikko Lorenz Lehtola. Hänen mielestään erimielisyyttä on sellaisista asioista, että mikäli tulee sovinto, ”niin täytyy tapahtua periaatteellinen muutos, joko meissä tai heissä”. Hänen mielestään vanhoillisten joukossa on sellaisia, ”jotka ”eivät tunne saatanan syvyyttä”. Hän totesi lisäksi: [Uus]heränneet ovat löytäneet ristin kohdalla armon. Tätä käsitystä ei kaikki vanhoilliset hyväksy.” Kirkkoherra Oskar Immanuel Heikel oli varauksellinen asenteessaan sovintoyritykseen. Hän kritisoi edellisiä vanhoillisten ”hyväksi” käytettyjä puheenvuoroja ja totesi sen jälkeen: ”Mielestäni vanhoilliset uskovaiset ovat samassa tilassa kuin Tyatiiran seurakunta, jossa osa oli lihallisen evankeliumin saastuttamia.” Siitä huolimatta hän kuitenkin ilmoitti kannattavansa sovintokokousta. Seuraavana puheenvuorossa pastori Väinö Havas asettui vahvasti sovintokokouksen kannalle. Hän kertoi: ”Jumala johti minut ensin vanhoillisten luo. Pastori Jussilan ja Heidemanin puheitten kautta sain herätyksen Olen kuullut vanhoillisten suusta puhdasta Jumalan sanaa. Minulla on sydämen ystäviä vanhoillisten joukossa, jotka uskovat syntinsä anteeksi niin kuin minäkin. Esikoisten joukossa tunnen erään, jolle nämä asiat ovat kirkastuneet ehkä paremmin kuin minulle. Uskon, että heidänkin joukossaan on ihmisiä, jotka tulevat taivaaseen. Vanhoillisiin ja esikoisiin päin meillä on ymmärtämystä. En ole päässyt kirkollisten kanssa sellaiseen yhteyteen, kuin edellisten kanssa.”
Tämän jälkeen maallikko L. V. Laajalahti ilmaisi tukensa eri lestadiolaissuuntien yhtymiselle. Sen sijaan vanha maallikkosaarnaaja Matti Rasi ei uskonut minkäänlaiseen sovintoon vanhoillisten kanssa. Saarnaaja Matti Junttila varoitti leimaamasta ”kallista heräystä ja sitä hedelmää, mitä ristin evankeliumi synnyttää”. Kouvolalainen saarnaaja F. J. Niskanen puolusti myös puheenvuorossaan uudenheräyksen tarpeellisuutta, samoin myös saarnaaja H. Luukela.
Kokousselostusta lukiessa saa sellaisen käsityksen, että sovinnolla oli useiden pappien voimakas tuki. Vahvimmin sille antoivat kannatuksensa Havas, Lounasheimo, Lauri, Kivenoja ja Raunio. Sen sijaan O. I. Heikel oli kriittinen ja useimmat maallikkosaarnaajat. Yllättävää on, ettei paikalla ollut kirkkoherra Aatu Laitinen käyttänyt selostuksen mukaan asiasta yhtään puheenvuoroa. Kokous valitsi toimikunnan, joka laati eri lestadiolaisryhmille suunnatun kokouskutsun. Siinä Laitinen oli yhtenä jäsenenä. Kutsu löytyy täältä.
Kokouksen ajankohdaksi valittiin marraskuun alku ja pitopaikaksi Helsinki. Marraskuun 8. – 12. päivä pidettyyn kokoukseen saapui noin 15 pappia[1] sekä 30 maallikkosaarnaajaa. Kokouksen kolmantena päivänä luki lähetyssaarnaaja E. A. Auno alustuksen ”Mitä kristillisyyden kulku opettaa viime vuosikymmenillä?” Siinä hän loi katsauksen lestadiolaisen herätysliikkeen historiaan, uusheräyksen syntyyn, hajaannuksiin sekä uusheräyksen ja vanhoillisuuden keskinäisiin väleihin 1900-luvulla. Lopuksi hän esitti kuulijakunnalleen viisi keskustelukysymystä. Niistä viimeinen oli seuraava: ”Olisiko toivomisen mahdollisuutta kristillisyyden yhtymisestä sillä perustuksella, että me tunnollisina julkisesti tunnustamme, mitä pidämme uudesti heräyksen alussa olleen väärää ja ne, jotka syyllisyyttä tuntevat, rukoilevat anteeksi, ja että vanhoilliset puolestansa tunnollisena pyytäisivät anteeksi, että he ovat koko kalliin Jumalan työn panneet pannaan niitten erehdysten vuoksi, joita monet yksityiset tekivät[2], mutta joita ei sittemmin hyväksytty.”
Käydyssä keskustelussa ehdotti sovintokokousta vanhoillisten kanssa Padasjoen kirkkoherra K. A. Lauri, joka sai tukea kittiläläiseltä maallikolta K. F Lindströmiltä ja pastori Kustavi Lounasheimolta. Lounasheimo ehdotti myös esikoisten ottamista mukaan kutsuun. Myös pastori A. E. Raunio[3] kannatti sovintokokousta. Viipurilainen maallikko Kalle Heiskanen myönsi henkilökohtaisen väärän toimintansa uusheräyksen alussa, pyysi niitä anteeksi ja kannatti eri lestadiolaissuuntien yhtymistä, vaikka epäilikin sen onnistumista. Myös haminalainen maallikko Emil Spets oli epäileväinen sovinnon suhteen. Hän puolusti puheenvuorossaan uutta heräystä ja näki sen virheet inhimillisyytenä. Voimakkaan puheenvuoron käytti parkanolainen maallikko Lorenz Lehtola. Hänen mielestään erimielisyyttä on sellaisista asioista, että mikäli tulee sovinto, ”niin täytyy tapahtua periaatteellinen muutos, joko meissä tai heissä”. Hänen mielestään vanhoillisten joukossa on sellaisia, ”jotka ”eivät tunne saatanan syvyyttä”. Hän totesi lisäksi: [Uus]heränneet ovat löytäneet ristin kohdalla armon. Tätä käsitystä ei kaikki vanhoilliset hyväksy.” Kirkkoherra Oskar Immanuel Heikel oli varauksellinen asenteessaan sovintoyritykseen. Hän kritisoi edellisiä vanhoillisten ”hyväksi” käytettyjä puheenvuoroja ja totesi sen jälkeen: ”Mielestäni vanhoilliset uskovaiset ovat samassa tilassa kuin Tyatiiran seurakunta, jossa osa oli lihallisen evankeliumin saastuttamia.” Siitä huolimatta hän kuitenkin ilmoitti kannattavansa sovintokokousta. Seuraavana puheenvuorossa pastori Väinö Havas asettui vahvasti sovintokokouksen kannalle. Hän kertoi: ”Jumala johti minut ensin vanhoillisten luo. Pastori Jussilan ja Heidemanin puheitten kautta sain herätyksen Olen kuullut vanhoillisten suusta puhdasta Jumalan sanaa. Minulla on sydämen ystäviä vanhoillisten joukossa, jotka uskovat syntinsä anteeksi niin kuin minäkin. Esikoisten joukossa tunnen erään, jolle nämä asiat ovat kirkastuneet ehkä paremmin kuin minulle. Uskon, että heidänkin joukossaan on ihmisiä, jotka tulevat taivaaseen. Vanhoillisiin ja esikoisiin päin meillä on ymmärtämystä. En ole päässyt kirkollisten kanssa sellaiseen yhteyteen, kuin edellisten kanssa.”
Tämän jälkeen maallikko L. V. Laajalahti ilmaisi tukensa eri lestadiolaissuuntien yhtymiselle. Sen sijaan vanha maallikkosaarnaaja Matti Rasi ei uskonut minkäänlaiseen sovintoon vanhoillisten kanssa. Saarnaaja Matti Junttila varoitti leimaamasta ”kallista heräystä ja sitä hedelmää, mitä ristin evankeliumi synnyttää”. Kouvolalainen saarnaaja F. J. Niskanen puolusti myös puheenvuorossaan uudenheräyksen tarpeellisuutta, samoin myös saarnaaja H. Luukela.
Kokousselostusta lukiessa saa sellaisen käsityksen, että sovinnolla oli useiden pappien voimakas tuki. Vahvimmin sille antoivat kannatuksensa Havas, Lounasheimo, Lauri, Kivenoja ja Raunio. Sen sijaan O. I. Heikel oli kriittinen ja useimmat maallikkosaarnaajat. Yllättävää on, ettei paikalla ollut kirkkoherra Aatu Laitinen käyttänyt selostuksen mukaan asiasta yhtään puheenvuoroa. Kokous valitsi toimikunnan, joka laati eri lestadiolaisryhmille suunnatun kokouskutsun. Siinä Laitinen oli yhtenä jäsenenä. Kutsu löytyy täältä.
[1] Kokouksen pöytäkirja nimeää
kuitenkin vain kymmenen pappia: Tauno Ervo, Väinö Havas, O. I. Heikel, Jalmari
Heikinheimo, Yrjö Kivenoja, Johannes Kunila, Aatu Laitinen, Kaarle Albert
Lauri, Kustavi Lounasheimo ja Anton Vilhelm Sederström. Kuitenkin käytetyistä
puheenvuoroista löytyy lisäksi pastori A. E Raunion nimi.
[2] Aunon alustus sisälsi voimakasta uusheräyksen
itsekritiikkiä: "Heräyksen nimellä sittemmin näyttää ilmaantuneen työhön henkilöitä,
jotka tarkoittivat korjata vain toisia; hätä oman sielun autuudesta puuttui,
sekä työssä taitavuus ja kilvoittelu veljelliseen rakkauteen. Eläviäkin
sieluja ahdistettiin ja käytettiin vahingollisia lausetapoja, mm. ”koko
kristillisyys nukkuu”, ”alkukaan ei ollut oikea”, ”sulju”, ”mätä”, ”toivo
helvettiin” ym. Sopimattomia sanoja ja karkeaa mieltä. On selvää, että
tällainen esti ja vahingoitti Jumalan työtä."
[3] Siikajoella syntynyt pastori Antti
Emil Raunio (1891 – 1935) oli vihitty papiksi vuonna 1915. Hän oli ollut
vuodesta 1918 lähtien kappalaisena Kemin maaseurakunnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti