Lisähuomio artikkeliin "Veriteko Savitaipaleella"

Palaan vielä blogikirjoitukseeni Veriteko Savitaipaleella  Tuo runsaat 131 vuotta sitten sattunut traaginen ampumistapaus herätti aikoinaan laajaa huomiota koko maassa ja se oli myöhemmin aineksena ainakin kahdessa kaunokirjallisessa teoksessa. Nämä olivat viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Luulin jo voivani jättää tämän aiheen lepäämään, kunnes lueskelin kirjaa Pelon päivät. Kirja käsittelee vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia Savitaipaleella vuonna 1918 muistelijoiden kertomana. 

Pohdin kirjan sivuja 103 - 104 lukiessani, heijastuivatko vuoden 1884 tapahtumat siinä, mitä samalla seudulla tapahtui sisällissodassa keväällä 1918. Tässä suoraa lainausta kirjan tekstistä, joka on Toivo Valkosen muisteloa vuodelta 1965:

Sattui siellä sukulaisvainoa muuallakin kuin Viirulla (Savitaipaleen kylä, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Karhulan pohjoispuolella). Olen jo maininnut Vasaran talon, joka sijaitsee lähellä kirkonkylää, josta Eljas ja Iida (Vasara) olivat kotoisin. He olivatkin ensimmäiset vangeiksi joutuneet (punaiset) paikkakunnalla. Ihmekös tuo, kun vangiksi hommaaja asui samassa talossa. Hän oli Eljaksen lankomies Taavetti Heikka. Eljas oli myötämielinen työväen yhdistystoiminnalle, tilasi työväen lehdenkin. Heikka taas oli laestadiolainen ja kulki saarnoja pitämässä. Eikä sopu talossa ollut paras mahdollinen. Kun vainon aika tuli, liittyi Heikka heti suojeluskuntaan. Hänen ensimmäinen työnsä oli Eljaksen ja Iidan vangiksi ottaminen... Eljas ja Iida olivat vankeina aina vuoden 1918 syyspuolelle, Haukivuoressa, Leivonmäellä ja muuallakin.... Onni oli heille, että he olivat niin etäällä. Jos he olisivat olleet kotona toukokuun alkupuolella, niin olisi pian henki mennyt.

Lappeenrannan Keisarinasema

Lappeenrannan vanhan rautatieaseman eli Keisarinaseman piirustukset

Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 2010 ajatukseni olivat jo seuraavana päivänä alkavassa yli kuukauden matkassa Pohjois-Amerikan suomalaisseuduille. Huomasin kuitenkin aamulla paikallisessa lehdessä Etelä-Saimaassa uutisen avoimista ovista juuri kunnostetulla entisellä Lappeenrannan rautatieasemalla.  Niinpä suuntasin, huolimatta kovasta ”matkakuumeesta”, heti työpäivän päätyttyä paikalle ihailemaan historiallista rakennusta. En ollut paikalla suinkaan yksin, vaan rakennuksen sisälle ja pihalle oli ahtautunut satoja lappeenrantalaisia ihailemaan historiallista rakennusta. Väenpaljous teki valokuvaamisesta hieman haasteellista. Me kaikki paikalle tulleet nostimme korkealle hattuamme niille tahoille, jotka olivat päättäneet entisöidä tämän vanhan arvokiinteistön. Sen verran upea rakennus oli, sekä ulkoa että sisältä. 

Aseman edustalla oli uteliasta kuhinaa

Keisarinaseman edustalla parveili 31.5.2010 runsas väkijoukko

Tämä Lappeenrannan vanha rautatieasema sai lempinimensä Keisarinasema, siitä että keisarillinen vierailu nopeutti niin Lappeenrantaan vievän rautatien kuin asemahallinkin rakentamista. Kun rautatietä Pietarista Helsinkiin suunniteltiin, pyrki Lappeenranta vaikuttamaan siihen, että rautatie kulkisi Lappeenrannan kautta. Rautatie linjattiin kulkemaan kuitenkin noin kahdenkymmenen kilometrin päästä Simolan ja Pulsan kautta. Tämän jälkeen oli useita epäonnistuneita yrityksiä pistoradan rakentamiseksi Lappeenrantaan. Mutta vasta kun tsaari Aleksanteri III ja hänen virkakoneistonsa olivat rakentamisen takana, se onnistui. Merkittävämpi syy radanrakentamiseen -  kuin keisarivierailu - oli  kuitenkin Venäjän armeijan joukkojen liikuttelu muualta Lappeenrantaan. Lappeenrantahan oli valittu sotilaiden leirien eli niin sanottujen leirikokousten pitopaikaksi. Vuoden 1884 keväällä senaatti päätti rahoittaa pistoradan Simolasta Lappeenrantaan ja rakentaminen aloitettiin saman tien. Parhaimmillaan rataa oli rakentamassa noin 1200 miestä ja 200 hevosta. Tyyliltään uusrenesanssia olevan rakennuksen suunnittelijana oli valtionrautateiden pääsuunnittelija arkkitehti Knut Nylander. Työ jäi hänen viimeisekseen, sillä pian Lappeenrannan aseman suunnittelutyön jälkeen hän menehtyi.

Myös sisällä oli ahdasta, kun vierailijat halusivat tutustua esillä
olleeseen kuvamateriaaliin.

Keisarinasema koostui kolmesta osasta. Rakennuksen keskiosassa sijaitsi III luokan odotussali, vasemmassa päädyssä I luokan ja II luokan odotustilat ja loisteliaat keisarilliset tilat. Rakennuksen oikea pääty koostui asemapäällikön tiloista asuntoineen ja toimistoineen. Keisarillisiin tiloihin kuului kaksi Sali, joiden sisutuksessa oli upeita yksityiskohtia. Ensimmäisen salin kasettikatossa oli karjalaiseen koristeperinteeseen viittaava maalattu kuviointi ja upeita puisia rosetteja. Toisen salin seinäverhoiluna oli käytetty hienostunutta moiré-kuvioitua puuvillasilkkikangasta. Täältä löytyy Elina Maijasen vuonna 2010 tekemä opinnäytetyö Keisarinasemasta.

Näkymää asemalle radan puolelta etelästä

Näkymää asemalle radan puolelta pohjoisesta

Ensimmäinen juna saapui jo toukokuussa 1885 Lappeenrantaan. Radan viralliset avajaiset pidettiin 1.8.1885, joten se valmistui juuri ennen tärkeää keisarillista vierailupäivää. Nimittäin tsaarin seurue saapui Lappeenrantaan 4. elokuuta 1885 klo 17 suomalaisten rakennuttamalla keisarillisella junalla Viipurista, joka oli ollut heidän ensimmäinen vierailukohteensa Suomessa.

Keisarillisen junan pysähdyttyä asemalle ensimmäisenä kuultiin ”Keisarihymni”. Korkeita sotilasviranomaisia ja kaupungin virkamiehet ottivat keisarillisen seurueen vastaan. Tienvarret olivat täynnä hurraavia ihmisiä keisarin ajaessa asemalta kaupunkiin. Keisarille varta vasten tehdyn kunniaportin edessä seisoi parikymmentä kansallispukuista naista, jotka heittelivät keisarillisten vaunujen eteen kukkia. Illalla keisarillinen seurue vieraili linnoituksen ortodoksisessa kirkossa. Lisäksi keisari tarkasti leirikentälle kokoontuneet sotajoukot.

Uuni

Esimerkki kattojen koristemaalauksista

Seuraavan kerran keisarillinen seurue saapui Lappeenrannan asemalle kuusi vuotta myöhemmin.
Tsaaria ja hänen seuruettaan kuljettanut juna pysähtyi komeasti koristellulle Lappeenrannan asemalle 5. elokuuta 1891. Viipurista Lappeenrantaan kulkeneen matkan varrella rautatietä vartioi eri reservikomppanioista yhteensä 10 000 miestä. Heidät oli asetettu vartioon radan kummallekin puolin. Keisariparin mukana olivat lapset Georgi, Ksenia ja Mihail. Seurueeseen kuului myös muita sen ajan korkea-arvoisia henkilöitä, kuten sotaministeri Vanovski, hovimarsalkka Obolenski ja henkivartioston päällikkö, kenraali Tsherevin, jotka olivat olleet Lappeenrannassa myös kuusi vuotta aikaisemmin.

Vanha asemarakennus palveli Lappeenrannan päärautatieasemana aina vuoteen 1934 saakka, jolloin valmistui ratayhteys Lappeenrannasta itään Imatralle. Vuonna 1885 rakennettu asema sijaitsi pohjois–eteläsuunnassa kaupungin länsilaidalla. Uutta rataa voitu linjata sen kautta, joten kaupungin eteläpuolelle rakennettiin uusi, edelleen käytössä oleva rautatieasema. Keisarinasema toimi tämän jälkeen lähinnä tavara-asemana. Vuonna 1936 suojeluskunta oli kiinnostunut rakennuksesta, mutta hinnasta ei päästy sopuun. Muutamaa vuotta myöhemmin suunniteltiin jopa rakennuksen purkamista, mutta sotavuosien levottomat ajat pelastivat aseman. Vanha asema muokattiin asuinkäyttöön vuonna 1947, jolloin julkisivun korkeat puuleikatut keskirisaliitit purettiin. Samalla rakennuksen sisäkatto madallettiin. Asuntokäytössä rakennus oli vuoteen 2002 saakka. Matkustajaliikenne asemalle lopetettiin jo vuonna 1960.

Räystäs

Keisarinaseman restaurointi aloitettiin Etelä-Karjalan museon valvonnassa 13.11.2008 purkamalla asuintilat. Näin saatiin alkuperäiset rakenteet esiin. Purkutyöt kestivät puoli vuotta ja entisöinti toiset puoli vuotta. Tasan vuoden päästä entisöinnin aloittamisesta voitiin tiloissa järjestää käyttöönottotarkastus. Entisöinnin yhteydessä paljastuivat paneeleista rakennetun sisäkaton alta alkuperäiset katto-ornamentit, jotka oli suunnitellut Viipurin lääninarkkitehti Jac Ahrenberg. Ahrenberg oli muuten arkkitehdin työnsä lisäksi myös kirjailija. Myös III luokan odotussalista löytyi kaunis ja hyvin säilynyt kasettikatto. Keisarinasemalla ehti entisöinnin jälkeen olla muun muassa kahvilatoimintaa sekä taidenäyttelyitä. Kerrosalaa rakennuksessa oli 437 neliömetriä.

Vielä yksi näkymä innokkaaseen vierailijajoukkoon

Tammikuun 19. päivä anno domini 2013 oli kohtalokas päivä Keisarinasemalle. Silloin asema tuhoutui yöllä alkaneessa tulipalossa. Palokunta oli saanut hälytyksen klo 00.41. Sen saapuessa ei juuri mitään ollut tehtävissä. Samalla tuhoutui merkittävä osa eteläkarjalaista historiaa. Vierailin heinäkuussa 2015 katsomassa, mitä kuuluu Keisarinaseman tontille nykyään. Rakennuksen kivijalat ja portaat ovat edelleen paikoillaan. Voisiko niille siis nostaa uudelleen asemarakennuksen. Piirokset ja valokuvat sen toki mahdollistaisivat? Vanhan aseman tontteineen omistaa / omisti? Asunto Oy Lappeenrannan Villa Aleksanteri. Kaksi kolmasosaa Villa Aleksanterin osakkeista omistaa Kirsi Kiinteistöt Oy, Jari Koskimies ja kolmasosan Lappeenrannan kaupunki.

Alla kuvia tontista nykytilassaan: 

Unto Seppänen: Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa

Unto Seppäsen kirjan Myllytarinoita komea kansi

Jac Ahrenbergin ohella myös Kannaksen kuvaaja Unto Seppänen[1] otti yhden novellinsa aiheeksi Emanuel Välikankaan ampumistapauksen. Myllytarinoihin[2] sisältyvälle tarinalle Seppänen antoi nimen Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa, joten ampujan nimi vastaa novellissa myös todellisuutta. Seppänen oli aloittanut kannakselaiskuvauksensa jo 1920-luvulla.[3]

Tarina ei ole pitkä, vain seitsemän sivua.  Tekijänoikeussyistä en voi koko tarinaa tähän laittaa, mutta kokoan pääpiirteet lainauksilla ryyditettynä. Juttu[4] alkaa lyhyellä kuvauksella Vasaran Matin ja Ullan kotiseudusta.

” Kylämme niittyjen takana, missä metsien varjot hämär­tävät pientä jokitörmää, asuivat aikoinaan Vasaran Matti ja vaimonsa Ulla....”

Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Ullan lestadiolaistumisesta. Tämä osa kuvaa hyvin sitä, miten lestadiolainen herätysliike levisi 1800-luvun lopulla, kiertävien käsityöläisten ja tässä tapauksessa hierojaämmän matkassa:

”Eräänä kevätpäivänä tuli näet kyläämme kuuluisa ämmä, Hieroja-Helena. Hän kävi hieromassa ja parantelemassa myös Vasaran Ullan sormikyhmyjä sekä toi Ullan sisarelta sellaisia terveisiä, että jos Ulla aikoi pelastaa sielunsa ennen voimattomaksi joutumistaan, oli hänen heti lähdettävä sisarensa kylään, missä Kurittu, verraton hihkupappi, piti pelastuksen talkoita.”

Ulla lähteekin, valehdellen miehelleen matkan todellisen syyn, sisarensa luokse. Vasaran Matti ei tästä pidä, sillä

”Matti oli esimerkiksi tottunut sellaiseen poikkeuksettomaan elämänjärjestykseen, että Ullan piti nukkua hänen selkänsä takana seinän vieressä, hänen itsensä venyessä laidalla, josta sai mukavasti syljeskellä katajanhavuruukkuun ja antaa unisauhuina poltetun piipun kolahtaa lattialle.

Lisäksi Matin mielenterveys alkaa järkkyä:

”Kun ummisti silmät, tuntui aina, että torakat rapisivat parrassa tai kävelivät kutkuttaen nenän poikki, vaikkei niitä tuvassa ollutkaan. Taikka alkoivat sitten seinähirret soida oudosti ja ikkunankehys lonksua hiljaa, millaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut yhtämittaisesti koko yön pituudelta”

Ullan palattua matkaltaan hän oli muuttunut:

Ullan palattua toisen viikon tietämissä, ei tämä ollut enää sama, joka oli lähtenyt, vaan hinkui nyt outoja puheita. Häneen oli tarttunut lahkouskon vimma, tuo järjen jytyyttäjä ja sanahouruksi tekevä.

Aluksi Ullassa tapahtunut muutos ei häiritse Mattia, mutta kun tämä poistuu ajoittain kokouksiin ja alkaa käännyttää aviomiestään samaan uskoon, saa aviomies lopulta raivokohtauksen. Hän pieksää vaimonsa pahanpäiväisesti, mutta tämä reagoi pahoinpitelyyn odottamattomasti:

”punoi Matti tanakan nahkaletin ja pieksi sillä Ullan, tämän viimein palattua uskonhäistä laihtuneena ja kiiluvasilmäisenä. Saatuaan selkäänsä, hyppi Ulla pitkän aikaa harakkaa tuvan lattialla ja hoki kiitosta kurituksesta. Silloin Matti käsitti, ettei Ullan uskonhöyräkkä ollut enää oikeata, vaan paholaisen vinkaa.”

Kirjailija Unto Seppänen vuonna 1954

Tämän jälkeen Matti käy apua hakemassa seurakunnan papilta, joka kehottaa Mattia lukemaan vaimolle Jumalan sanaa. Koska Matti ei osaa lukea, eikä talossa ole edes Bibliaa, alkaa Matti pitää omatekoisia saarnojaan, joita hän pakkokuunteluttaa vaimollaan. Samalla Matin henkinen tasapaino järkyy yhä enemmän. Kun hänen vaimonsa on ollut jälleen viikon verran naapurikylässä herätysliikkeen kokouksessa, vaipuu Matti synkkyyteen. Lopulta hän lataa ”lintupyssynsä” ja lähtee ”kävellä latmistamaan” naapurikylään.  Saavuttuaan illansuusssa kylään, etenivät kirjassa kuvatut tapahtumat seuraavasti:

”Kun Matti saapui hihhujen talolle, eroitti hän huoneista uskon pauhaavaa huutoa, mutta kukaan ei kuullut hänen omaa vihankarjuntaansa pihalta.

Muuan hänen jäljessään pihamaalle tullut nuorukainen meni avaamaan huoneitten oven, ja sieltä alkoi nyt vyöryä ihan mattonaan outoja huutoja ja vinkuja sekä hyppyjen tömähdyksiä.

Nyt karjaisi Matti koko äänensä voimalla:

—                  Ulla ulos ja äkkiä!

Mustat puut ja seipäät sekä rakennukset hänen ympärillään vavahtivat tuosta huudosta, huoneiden meteli vaimeni hiukan ja Kurittu, lahkon ruhtinas, astui portaille.

Vaikka hänellä oli yllään valkoinen liinaviitta, näytti hän Matista aivan punaiselta.

Kurittu veti henkeä keuhkoihinsa ja nosti ryntäänsä kuin kiekaisuun valmistautuva kukko. Samassa hän pauhahtikin ankarasti:

—                  Mitä huudat, sielu?

—                  En ole sielu, vaan itsellinen Matti Vasara! karjaisi Matti vastaan.

—                  Mikä on asiasi, itsellinen Matti Vasara?

—                  Missä on Ulla? Tulkoon tänne ja äkisti!

—                  Itsellinen Matti Vasara: kuka on Ulla? Täällä ei ole

ketään Ullaa, on vain sisaria uskossa! hölötti Kurittu niinkuin olisi pitänyt pönttösaarnaa.

Liinaviittaisen hihkupapin ympärille keräytyi huoneista läähättäviä hinkujia, joista muutamia istuutui hänen jalkojensa juureen, alkaen sivellä hänen polviaan ja viittansa liepeitä.

Samassa ilmestyivät lahkoruhtinaan vierelle Ullan kiiltävät silmät ja hajalleen revityt hiukset, ja suusta pulppusi vielä outoa uskon nikotusta.

Matti ärjäisi niin että koko mies rusahti:

—                  Ulla, äkisti tänne tai ammun!

Kurittu muikisti suutaan niinkuin joku olisi nykäissyt häntä viiksijouhesta ja naurahti irnelästi. Sitten hän ylpisti taas ryntäänsä, löi niihin ja virkkoi:

— Meihin eivät luodit pystykään!

Sen kuultuaan kohotti Vasaran Matti heti pyssynsä, tähtäsi punaisena paistavaa pappia, huusi jotakin ja laukaisi. Kun jyrähdyksen kaiku ja pyssynsauhu hälvenivät, vallitsi silmänräpäyksen ajan mitä kauhistavin hiljaisuus. Sitten pudotti Matti pyssynsä. Mustat puut ja aidanseipäät nousivat vihan painimista pystyyn ja muuttuivat läpinäkyviksi kuin lasi tai räystäs jää.

Pappi kaatui samassa vatsalleen portaille, mutta nyt hän näytti valkealta.

Uskonsisarten parvesta kajahti surkea ulina ja tämä ääni särki lasipuut ja jääseipäät aivan tavallisen näköisiksi tuulenhuojujiksi ja taivaallesojottajiksi.

Matti räpytteli ihmeissään silmiään, sillä niissä tuntui vieläkin äskeinen mustan ja punaisen kirvely. Mutta sitten alkoi hän nauraa papin asennolle, sillä tämä lojui rapuilla kuin olisi ollut kapakasta potkaistu viinakuhilas. Samassa tartuttiin häneen kiinni eikä Matti sanonut myöhemmin muistavansa koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että hän oli havahtuvinaan kuin syvästä unesta ja havaitsi silloin olevansa kytkettynä käräjätalon seinään.

Lopussa kerrotaan Matin tulleen tuomituksi syyntakeettomana ja määrätyn pidettäväksi lukkojen takana kotonaan, mikä oli myös Savitaipaleen Matti Vasaran kohtalona. Sen sijaan Ullan kerrotaan menettäneen puhekykynsä, piirrelleen vain ristejä uunin kylkeen ja menehtyneen vuoden kuluttua.

Tämän myllytarinan kertoja jää salaperäiseksi, kuten novellin lopussa ilmenee:
-----
”Kun havaittiin, että tarina loppui, kysäisi mylläri:

—                  Mistä tiesit noin tarkasti kertoa, mitä Matti aina ajatteli ja miltä hänestä mikin näytti?

—                  Koska olen itse Vasaran Matti!

Mylläri kohottautui yllättyneenä istumaan reenlaidalle ja jäi tuijottamaan ukkoon. Joku pudotti hölmistyksissään piippunsa ja myllytupa oikein humahti, kun kaikki huudahtivat jotakin hämmästyneinä. Mylläri sanoi:

—                  Älä lörpöttele! Sinähän olet Kakon Henteri etäkyIästä! Kyllä sinut muistan... 
—                 Saatan olla Henteri, saatan olla Mattikin, vastasi toinen salaperäisesti myhäillen.”

----

Unto Seppäsen kannakselaistarinoista on kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja professori Hannes Sihvo todennut seuraavasti[5]:

Jos joidenkin myllytuvassa kerrottujen tarinoiden pohjalla saattaa­kin häilyä jokin kansanomainen kertomus, se on kuitenkin kokenut muutoksen Seppäsen fantasioissa. Seppäsen teosta ei voi pitää tarinoittensa puolesta 'kansatieteellisenä kaskukokoelmana' vaan itsenäisenä taideteoksena.

Tämän yksittäisen tarinan kohdalla todellisuus ja fiktio ovat kuitenkin todella lähellä toisiaan. Niinpä heräsi kysymys, onko tilanne sama monien muidenkin tarinoiden? Seppäsen kuvaus Matti Vasarasta ja hänen seläntakaisestaan sisältää runsaasti halveksivia ja asenteellisia kielikuvia lestadiolaisista ja lestadiolaisuudesta. Mutta aivan varmasti myllytuvassa ukkojen kertomana se oli sellaisia sisältänyt, joten Seppänen on vain pysynyt uskollisena tilanteelle ja mahdollisesti aikoinaan kuulemalleen tarinalle.

---

[1] Kirjailija ja sanomalehtimies Unto Seppänen (1904 – 1955) oli tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja. Hänet tunnetaan ennen muuta Karjalan kannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Seppänen vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin. Sanomalehtimiehenä hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa 1930 – 1933 ja Kouvolan Sanomien päätoimittajana 1933 – 1950. Seppänen sai kolme kertaa Suomen Kirjallisuusseuran palkinnon sekä myös kolme kertaa Valtion kirjallisuuspalkinnon.

[2] Kirjailija Unto Seppäsen vuosina 1945—46 ilmestyneet Myllytuvan tarinoita ja sen jatko-osa Myllykylän juhlaa, ovat kannakselaiselämän kirjallisia muistomerkkejä. Kyseiset kirjat liitettiin vuonna 1955 yhdeksi niteeksi, jonka nimeksi tuli Myllytarinoita.

[3] Vanhan kannakselaiselämän kuvauksen Seppänen aloitti tarinoimisen muodossa jo parissa 1927 ilmestyneen esikoisensa Taakankantajien novel­lissa, 'Saareen' ja 'Viimeinen mohikaani', tai kokoelman Jumala kul­kee, 1929, novelleissa 'Hei hevonen!' ja 'Eläköön Pingviiniä - - kuo­lema merisioille!'. Myllytarinoiden piirteitä on myös jo Ilois­ten ukkojen kylässä, 1927, Pyörivässä seurakunnassa, 1930 ja Särkyneessä nimikilvessä, 1935. Synnin miilussa, 1941, ovat koolla saman­laiset ukkokollektiivit kuin Myllytarinoissa. Kannaksen menneisyyteen lapsuuden maisemiin kohdistuva kotiseutusarjaan kuuluvat mylly-eepoksen lisäksi myös ro­maanit Huoleton on hevoseton poika, 1947, Kyynäräisen Sohvi ja kylän­rieha, 1948, ja Vieraan kylän tyttö, 1949.

[4] Seppänen on teoksensa Myllytuvan tarinoita prologissa kuvannut, millainen on ”Seppäsen tarina”:
Tarina on kuin iloinen, pitkä kiikkulauta, jonka toinen pää häilähtelee todellisuudessa, toinen mielikuvituksen nurmien yllä. Jos tuolle laudalle istahtaa vieretysten samansattuvia ihmisiä, saattaa se huimastikin heilahdella niin että melkein pyörtyneinä lopulta pudottaudutaan todellisuuden kamaralle. Joskus taas yksinäinen kiikkuja suorittaa merkillisen uneksimishurjuuden, jossa on sanelemista kerrakseen.

Taikka on sitten tarina kuin lentäväinen lintu, joka ryöpsähtää yllättäen jostakin ovenaukaisusta, räpistelee hetkisen tuvan aurinkoikkunoita vasten, kiertää hämärässä lakeisessa, kunnes tempautuu äkisti ilmavirrassa takaisin ulos. Jotakin silloin käväisi, välähti ja tupa soreasti ilahtui. Ihmisillä on senjälkeen pitkän aikaa hyvä olla harmaiden seinähirsien lähettyvillä.

Tarina pesii kaikkialla — vaikka esimerkiksi myllytuvassa, jossa iso teekannu porisee punaisella arinalla, vanha tallilyhty rattoisasti lepattaa ja iloinen viiksi naurusta vapisee kuin vemmel matkatiellä.

[5] Sihvo 1968, 25. 

Jac Ahrenbergin romaani "Hihhuleita" (päivitetty 3.1.2015)

Hihhuleita-kirja oli myyntimenestys heti ilmestyttyään ruotsiksi vuonna 1889

Arkkitehti Johan Jacob (Jac) Ahrenbergin kirja Hihuliter ilmestyi vuonna 1889. Kirjan suomensi Aatto Suppanen, ja suomennos Hihhuleita tuli markkinoille seuraavana vuonna. Kirja oli menestys ja se käännettiin nopeasti tanskaksi (1891) ja ranskaksi (1892). Teoksensa esipuheessa Ahreberg kertoo omasta kosketuksestaan liikkeeseen ja sen herättämiin ajatuksiin. Näistä saa hyvän käsityksen sen lukemalla. Olen liittänyt esipuheen artikkelin loppuun. Kirja löytyy nyt e-kirjana - ILMAISEKSI - Elisa-kirjojen sivulta!!! Hihhuleita-teoksesta annettu informaatio sivulla tosin ei pidä olleenkaan paikkaansa, mikä kertoo siitä, että sen laatija ei ole perehtynyt kirjaan YHTÄÄN.

         Kirjassa Ahrenberg kuvaa kirkon ja muun valtakulttuurin konfliktia lestadiolaisuuden kanssa kannakselaisen elämänmuodon ryydittämänä. Tapahtumakenttänä on siis kaakkoinen Suomi. Kirjan alkupuoli ei sisällä mitään viitteitä siitä, että teos käsittelisi lestadiolaisuutta, vaan se nousee teemaksi vasta kirjan loppupuolella. Kirjailija viestittää liikkeen olevan vapauden asialla, päinvastoin kuin seurakunnan omavaltainen ja sydämetön pappi. Teos ei kuitenkaan missään tapauksessa luo kuvaa lestadiolaisyhteisöstä ihanteellisena ja virheettömänä. Kirjassa kuvataan mm. Siperiasta karanneen rikollisen nopea nousu lestadiolaissaarnaajaksi sekä hänen tuhonsa. Samoin teoksessa kerrotaan paikallisen lestadiolaisyhteisön saarnaajaan kohdistuva, surullisen lopun saava mustasukkaisuusrikos   Kirja sisältää paljon mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia. Siinä kuvataan mm. yhteisön sisällä ilmenevää kaksinaismoraalia ja yksilön kamppailua uskonnollisten ihanteiden ja elämän raadollisuuden välillä. Kirjassa kerrotaan myös esimerkiksi, miten lestadiolaistuminen johti vakuutusten irtisanomiseen. Vakuutuksen ottanut ei lestadiolaisten silloisen opetuksen mukaan luottanut Jumalan huolenpitoon (Tämä näkemys tulee esille lestadiolaisten aikalaiskirjeissä). Kirjan surullisten lopputapahtumien pohjana on saarnaaja Emanuel Välikankaan ampuminen Savitaipaleella vuonna 1884, vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat eivät yksityiskohdiltaan vastaa todellisuutta Saitaipaleen tapauksessa. Myös kirjailija Unto Seppäseltä löytyy hänen kirjastaan Myllytarinoita kuvaus, jonka pohjana ovat tapahtumat Savitaipaleella. Jac Ahrenberg oli tutustunut lestadiolaisiin työmatkoillaan Itä-Suomessa. Hihuliter-teosta kirjoittaessaan hän kävi varta vasten Helsingissä lestadiolaisseuroissa kuuntelemassa mm. saarnaaja Gustaf Sundströmiä. Kirja  muokkasi osaltaan sitä julkisuuskuvaa, joka lestadiolaisuudesta vähitellen muodostui. 

          Jac Ahrenberg oli syntynyt 30.4. 1847 Viipurissa ja kuoli 10. 10. 1914 Helsingissä. Hän kävi Tukholman Vapaiden taiteiden akatemian ja teki opintomatkoja Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan ja Turkkiin. Vuonna 1877 Ahrenberg nimitettiin ylimääräiseksi arkkitehdiksi Yleisten rakennusten ylihallitukseen. Lääninarkkitehtinä hän toimi Oulussa vuosina 1884-85  ja  Viipurissa vuosina 1885-86.          
           

                      Monipuolinen kynämies Jac. Ahrenberg (1847-1914) oli harvoja merkittäviä ruotsin-kielisiä kirjailijoita 1800-luvun lopulla. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa tähtäsi hieman pitemmälle kuin kyvyt  riittivät. Romaanikirjailijana Ahrenberg pyrki luomaan kokonaiskuvia suomalaisesta yhteiskunnasta ja selittämään sen historiaa. Viipurilaisena hän tunsi mielenkiintoa Vanhan Suomen kansaa, liike-elämää ja hengellisiä ilmiöitä kohtaan. Siten syntyi 1880-luvulta lähtien sarja novellikokoelmia ja romaaneja; jälkimmäisiin kuuluvat laestadiolaiskuvaus Hihuliter sekä Karjalan - Viipurin taloudellista kukoistuskautta tutkiskeleva ja leveästi maalaileva Stockjunkarn (Tukkijunkkari, 1892). Kiitollisen aihepiirin hän löysi Venäjällä palvelevista suomalaisista upseereista ja virkamiehistä (romaanit Familjen på Haapakoski, 1893, ja Vår landsman,1897). 

        Jätettyään pettyneenä romaanien kirjoittamisen Ahrenberg toimi 1900-luvun alussa ahkerana sanomalehtimiehenä ja julkaisi huomattavimman teoksensa, kuusiosaisen muistelmasarjan Människor som jag känt (Tuntemiani ihmisiä, 1904-14). Ahrenbergin sanomalehtimiehen taipumukset pääsevät oikeuksiinsa näissä aikalaisista laadituissa pikakuvissa.

Esseissä vilahtelee tunnettuja nimiä aina romaanikirjailija Ivan Turgenjevia ja rotuteoreetikko Arthur de Gobineauta myöten.

1 Tapaninen 1996, 152 – 153.

---

 

Hihhuleita-teoksen esittely, Aamulehti 105/8.5.1890

-------
Esilause
Valtion rakennuksien johtajana itä-Suomessa joutui allekirjoittanut usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimaakkaasti, saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa. Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa, lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin, että täydellinen muutospareiiipaan päin yleisessä siveydessä tuli julki näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten vapaussodan aikana ja Birke-beiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa ,,pikaa uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja maallikkosaarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, ”menköön ulos maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita kirjaimia. Tämä maallikkosaarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.