Ilomantsi, Lauritsala ja Katri Vala

Mitä yhteistä on Ilomantsilla ja Lappeenrannalla muuta kuin pitkä raja Venäjän kanssa ja kuuluminen itäiseen Suomeen? Tämäkin kysymys nousi mieleen liikkuessani syyskuun alussa Ilomantsissa. Ainakin joitakin Ilomantsissa juuret omaavia on muuttoliikkeen tuomana saapunut eteläisen Saimaan rannalle. Tähän joukkoon kuulun myös minä. Oma ensikosketukseni willimiehen kaupunkiin juontuu kouluvuosiin. Luokkaretki 1960-luvulla, jonka aikana vierailtiin vesitornissa ja Chymoksella sekä aterioitiin Adriano Barissa (elämäni ensimmäinen pizza), jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että pakkohan tänne oli aikuiseksi kasvettuani muuttaa...

Katri Vala (1901 – 1944)

Löysin yllätyksekseni yhteyden myös erään kirjailijan elämänvaiheiden kautta. Ilomantsin pogostalla kulkiessani huomasin, että siellä sijaitsee entisellä kansakoululla Katri Vala-kulttuurikeskus, jonne johtaa Katri Valan tie. Entisen ja kaiholla muistamani työpaikkani (Lauritsalan koulukeskus) vieressä sijaitsee puolestaan Katri Valan puisto. Se oli myös ajoittain erittäin suosittu oppilaiden kokoontumispaikka välituntisin. Sinne kerääntyivät usein ”raskaiden oppituntien uuvuttamat” yläkoulujen oppilaat - ei suinkaan keskustelemaan kirjallisuudesta - vaan vetelemään ”hermosavuja”. Valvovan opettajan saapuessa kierroksellaan pihaa rajaavan muurin takaa, Luukkaanrinne pölisi, kun oppilasjoukko treenasi pikajuoksua. Harjoittelipa osa heistä rinteen pusikoissa ja notkelmissa myös maastoutumisen ja kätkeytymisen jaloa taidetta.

Se, mikä yhdistää sekä runoilija Katri Valan (Karin Alice Wadenström ) että Lappeenrannan (tai oikeammin Lauritsalan) ja Ilomantsin, on runoilijan toimiminen opettajana molemmissa kunnissa.   Katri Vala syntyi 11.9.1910 Muoniossa porvoolaissyntyisen metsänhoitaja Robert Waldemar Wadenströmin (s. 26.8.1873) ja Alexandra Fredrika (o.s. Mäki) Wadenströmin perheeseen. Perheen esikoinen Katri syntyi äitinsä kotipaikkakunnalla Muoniossa ja perhe muutti seuraavana vuonna Porvooseen. Vuonna 1905 perhe muutti Ilomantsiin. Katrin isä  kuoli vuonna 1911 ja äiti ja lapset muuttivat samana vuonna takaisin Porvooseen. Katri Vala kirjoitti ylioppilaaksi 1919 ja valmistui kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista 1922. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakoulunopettajana Kuopion maalaiskunnassa, Valkealassa ja Askolassa, mutta muutti vuonna 1925 äitinsä ja veljensä kanssa lapsuutensa maisemiin Ilomantsiin.

Ilomantsin vuodet 1925 - 1929

Katri Vala asui tämän talon yläkerrassa Ilomantsin vuosinaan. Talo on osa
Katri Vala-kulttuurikeskusta. Huomaa siniset ovet!

Historioitsija Ismo Björn on kirjassaan Ilomantsin historia kuvannut puolentoista sivun verran Katri Valan vaiheita Ilomantsissa. Kuntalaiset suhtautuivat Björnin mukaan  häneen kaksijakoisesti. Häntä pidettiin ilomantsilaisena, muttei paikkakuntalaisena. Katri Valan ensimmäinen runokokoelma Kaukainen puutarha oli saanut valtionpalkinnon vuonna 1924. Näin ollen hän oli jo kuuluisuus muuttaessaan Ilomantsiin kirkonkylän kansakoulun opettajaksi. Hänelle järjestettiin asunto opettaja Siiri Mekrin kamarista, jossa hän ei kuitenkaan pitkään viihtynyt, vaan muutti kevättalvella 1926 kirkkoherra Simo Okulovin vuokralaiseksi. Okulov oli tuttu mies, sillä hän oli ollut Valan isän hyvä ystävä perheen asuessa Ilomantsissa.  Vala sisusti huoneensa mustin huonekaluin ja kiinalaisin valaisimin.

Runokokoelma Sininen ovi ilmestyi vuonna 1926

Vala epäonnistui osittain opettajana. Hän ei tullut toimeen työtovereidensa, ei varsinkaan poikaoppilaiden eikä lasten vanhempien kanssa. Kerran Vala iski jälki-istunnossa ollutta oppilastaan karttakepillä niin kovaa, että oppilas oli vietävä lääkäriin. Mutta tytöt pitivät hänestä. Hänellä oli kauniita vaatteita, erilaisia kuin muilla. Vala oli kaunis, huoliteltu, hänellä oli juuri muotiin tullut leikattu ja piipattu tukka, muisteli entinen oppilas. Muistelut kertovat, miten Katri Vala kulki valkoisessa takissa kiinalaista päivänvarjoa kantaen. Porvoolainen ystävätär teetti hänelle uusinta muotia olevia leninkejä, ystävättäret Helsingistä ja Turusta postittivat silkkisukkia ja kosmetiikkaa. Kauniit hatut ja punaiset huulet jäivät monelle mieleen, mutta alasti aurinkoa ottava Vala oli monelle ilomantsilaiselle jo liikaa. Eikä hänen runoistakaan Ilomansissa silloin pidetty. Niinpä Björnin mukaan joku ilomantsilainen oli päivittäin rukoillut, että pakanallinen auringon ja maan palvelija lähtisi Ilomantsista.  Katri Valan mielestä Pogostalla ei ollut kuin neljä varteenotettavaa nuorta miestä. Pari ihastusta hänellä oli. Pogostalla huhuttiin suojeluskunnan aluepäällikön Edvin Stoltin ja Valan suhteesta, mutta se ei lopulta johtanut mihinkään.

Vala sairastui tuberkuloosiin ja oppilaat pelkäsivät sairauden tarttuvan myös heidän lapsiinsa. Kunta lakkautti Valan viran vuonna 1929. Hänet haluttiin pois paikkakunnalta. Hylkimisen taustalla oli vähäinen erilaisuuden sietokyky. Katri Vala kävi Ilomantsissa asuessaan taistelua myös kunnallisten toimielinten kanssa. Hän yritti saada kunnalta opettajan virkaan kuuluvien luontaisetujen korvauksia. Vaikka Valan vaatimus oli oikeutettu, mutta lauantaisin koontuvan rahatoimikunnan puheenjohtaja ei niitä maksanut, vaan kiusasi Valaa todeten: Saa nähdä, vieläkö tyttö seuraavana lauantaina tulee. Kun Vala neljäntenä lauantaina joutui lähtemään tyhjin käsin rahatoimikunnan luota, hän suuttui ja huusi: Tämä on jonninjoutavaa saivartelua! Haistakaaa hyvät herrat ….! Löi oven kiinni ja lähti. Lopulta hän sai korvauksen kirjallisen anomuksen perusteella. Vaikka Vala koki vaikeuksia Ilomantsissa asuessaan, hänen kerrotaan ikävöineen sinne vielä ennen kuolemaansa. Valan asuessa Ilomantsissa ilmestyi hänen runokokelmistaan yksi,  Sininen Laulu vuonna 1926.

Muutettuaan pois Ilomantsista ja toivuttuaan sairaudestaan riittävästi Vala teki matkan Rivieralle ja Pariisiin. Palattuaan kotimaahan hän asettui asumaan Helsinkiin. Vuonna 1930 Katri Vala solmi avioliiton vasemmistoradikaali Armas Heikelin kanssa. Heikel oli koulutukseltaan kemisti. Vuonna 1931 perheeseen syntyi  tyttölapsi, joka eli kuitenkin vain pari tuntia. Menetyksestä seurasi syvä masennus, joka näkyi myös hänen tuotannossaan. Perheen toinen lapsi  Mauri Henrik Heikel syntyi vuonna 1934.

Lauritsalan vuodet 1935 - 1937

Lauritsalan kansakoulurakennukset kesällä 2015. Kummassa
rakennuksessa Katri Vala asui?

 Lauritsalaan Katri Vala muutti vuonna 1935. Hän tuli Luukkaan kansakoululle alakansakoulun opettajaksi elokuussa. Valan artikkelit Tulenkantajat-lehdessä olivat herättäneet kauppalanjohtaja Santeri Jacobssonin kiinnostuksen ja sai hänet suosittelijakseen opettajan paikkaa hakiessaan. Uusi kauppalan jatkokoulu oli juuri avannut ovensa ja Katri Valaa kirjoitti koulun 22.9.1935 pidettyä vihkiäisjuhlaa varten runon. Olisiko kellään tietoa, mistä tuon runon vielä löytäisi? Luukkaan koulun opettajilla oli pula asunnoista ja tämä aiheutti pienen episodin: Kanavansuulla sijainneen Lauritsalan kansakoululla oli opettajan asunto tyhjänä. Kauppalajohtaja Santeri Jacobsson ehdotti Katri Valalle, että hän muuttaisi sinne, koska asunnon tilavuuden vuoksi se sopi perheelliselle Valalle paremmin. Lauritsalan kansakoulun johtokunta kuitenkin vastusti sitä ja ehdotti kirjeessään kauppalanhallitukselle asunnon luovuttamista opettaja Kaarina Aaprolle. Jacobssonin selvityksen mukaan kauppalan kouluvaliokunnan puheenjohtaja Levi From oli pyytänyt opettaja Aaproa asumaan Lauritsalan koululle, mutta Aapro ole aikeissa vuokrata asunnon Hakalista. Kauppalanjohtajan mielestä taustalla oli jotakin muuta kuin asuntoasia.  Eihän ollut mitään järkeä tyrkyttää asuntoa henkilölle, joka ei sitä halunnut ja estää sen saaminen perheeltä, jolle se oli ollut mitä sopivin. Jacobssonin kanta voitti kauppalanhallituksessa äänin 4 -2. Katri Vala muutti takaisin Helsinkiin lokakuussa 1937. Hän sairastui uudestaan tuberkuloosiin vuonna 1936 ja joutui olemaan paljon poissa töistä Lauritsalassa olonsa loppuaikoina: Mikä tämän asuntoasian taustalla sitten oli? Kauppalanjohtaja Santeri Jacobsson oli puoluekannaltaan sosialidemokraatti ja hankki vasemmistolaisessa Tulenkantajat-ryhmässä aktiivisesti toimineen runoilijaopettajan kauppalaan. Tätä ei ilmeisesti kokoomuslainen kouluvaliokunnan puheenjohtaja/jatkokoulun johtaja Levi From katsonut hyvällä ja käytti asuntoasiaa jonkinasteisena mielenosoituksena valintaa kohtaan.

Vakava sairastuminen uudestaan tuberkuloosiin ja taloudellisten ongelmien kasautuminen ajoivat lopulta Katri Valan vuonna 1940 päätökseen muuttaa Ruotsiin. Ruotsiin muuton taustalla oli hänen veljensä Erkin asuminen siellä. Ruotsalainenkaan terveydenhoito ei pystynyt Katri Valaa pelastamaan, vaan hän kuoli 28. toukokuuta 1944 Eksjön parantolassa.

Lähteet:

Ismo Björn 2006. Ilomantsin historia.

LKA. Luukkaan koulun arkisto.

Leena Riska 1996. Lauritsalan kauppalan historia:

Unto Seppänen: Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa

Unto Seppäsen kirjan Myllytarinoita komea kansi

Jac Ahrenbergin ohella myös Kannaksen kuvaaja Unto Seppänen[1] otti yhden novellinsa aiheeksi Emanuel Välikankaan ampumistapauksen. Myllytarinoihin[2] sisältyvälle tarinalle Seppänen antoi nimen Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa, joten ampujan nimi vastaa novellissa myös todellisuutta. Seppänen oli aloittanut kannakselaiskuvauksensa jo 1920-luvulla.[3]

Tarina ei ole pitkä, vain seitsemän sivua.  Tekijänoikeussyistä en voi koko tarinaa tähän laittaa, mutta kokoan pääpiirteet lainauksilla ryyditettynä. Juttu[4] alkaa lyhyellä kuvauksella Vasaran Matin ja Ullan kotiseudusta.

” Kylämme niittyjen takana, missä metsien varjot hämär­tävät pientä jokitörmää, asuivat aikoinaan Vasaran Matti ja vaimonsa Ulla....”

Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Ullan lestadiolaistumisesta. Tämä osa kuvaa hyvin sitä, miten lestadiolainen herätysliike levisi 1800-luvun lopulla, kiertävien käsityöläisten ja tässä tapauksessa hierojaämmän matkassa:

”Eräänä kevätpäivänä tuli näet kyläämme kuuluisa ämmä, Hieroja-Helena. Hän kävi hieromassa ja parantelemassa myös Vasaran Ullan sormikyhmyjä sekä toi Ullan sisarelta sellaisia terveisiä, että jos Ulla aikoi pelastaa sielunsa ennen voimattomaksi joutumistaan, oli hänen heti lähdettävä sisarensa kylään, missä Kurittu, verraton hihkupappi, piti pelastuksen talkoita.”

Ulla lähteekin, valehdellen miehelleen matkan todellisen syyn, sisarensa luokse. Vasaran Matti ei tästä pidä, sillä

”Matti oli esimerkiksi tottunut sellaiseen poikkeuksettomaan elämänjärjestykseen, että Ullan piti nukkua hänen selkänsä takana seinän vieressä, hänen itsensä venyessä laidalla, josta sai mukavasti syljeskellä katajanhavuruukkuun ja antaa unisauhuina poltetun piipun kolahtaa lattialle.

Lisäksi Matin mielenterveys alkaa järkkyä:

”Kun ummisti silmät, tuntui aina, että torakat rapisivat parrassa tai kävelivät kutkuttaen nenän poikki, vaikkei niitä tuvassa ollutkaan. Taikka alkoivat sitten seinähirret soida oudosti ja ikkunankehys lonksua hiljaa, millaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut yhtämittaisesti koko yön pituudelta”

Ullan palattua matkaltaan hän oli muuttunut:

Ullan palattua toisen viikon tietämissä, ei tämä ollut enää sama, joka oli lähtenyt, vaan hinkui nyt outoja puheita. Häneen oli tarttunut lahkouskon vimma, tuo järjen jytyyttäjä ja sanahouruksi tekevä.

Aluksi Ullassa tapahtunut muutos ei häiritse Mattia, mutta kun tämä poistuu ajoittain kokouksiin ja alkaa käännyttää aviomiestään samaan uskoon, saa aviomies lopulta raivokohtauksen. Hän pieksää vaimonsa pahanpäiväisesti, mutta tämä reagoi pahoinpitelyyn odottamattomasti:

”punoi Matti tanakan nahkaletin ja pieksi sillä Ullan, tämän viimein palattua uskonhäistä laihtuneena ja kiiluvasilmäisenä. Saatuaan selkäänsä, hyppi Ulla pitkän aikaa harakkaa tuvan lattialla ja hoki kiitosta kurituksesta. Silloin Matti käsitti, ettei Ullan uskonhöyräkkä ollut enää oikeata, vaan paholaisen vinkaa.”

Kirjailija Unto Seppänen vuonna 1954

Tämän jälkeen Matti käy apua hakemassa seurakunnan papilta, joka kehottaa Mattia lukemaan vaimolle Jumalan sanaa. Koska Matti ei osaa lukea, eikä talossa ole edes Bibliaa, alkaa Matti pitää omatekoisia saarnojaan, joita hän pakkokuunteluttaa vaimollaan. Samalla Matin henkinen tasapaino järkyy yhä enemmän. Kun hänen vaimonsa on ollut jälleen viikon verran naapurikylässä herätysliikkeen kokouksessa, vaipuu Matti synkkyyteen. Lopulta hän lataa ”lintupyssynsä” ja lähtee ”kävellä latmistamaan” naapurikylään.  Saavuttuaan illansuusssa kylään, etenivät kirjassa kuvatut tapahtumat seuraavasti:

”Kun Matti saapui hihhujen talolle, eroitti hän huoneista uskon pauhaavaa huutoa, mutta kukaan ei kuullut hänen omaa vihankarjuntaansa pihalta.

Muuan hänen jäljessään pihamaalle tullut nuorukainen meni avaamaan huoneitten oven, ja sieltä alkoi nyt vyöryä ihan mattonaan outoja huutoja ja vinkuja sekä hyppyjen tömähdyksiä.

Nyt karjaisi Matti koko äänensä voimalla:

—                  Ulla ulos ja äkkiä!

Mustat puut ja seipäät sekä rakennukset hänen ympärillään vavahtivat tuosta huudosta, huoneiden meteli vaimeni hiukan ja Kurittu, lahkon ruhtinas, astui portaille.

Vaikka hänellä oli yllään valkoinen liinaviitta, näytti hän Matista aivan punaiselta.

Kurittu veti henkeä keuhkoihinsa ja nosti ryntäänsä kuin kiekaisuun valmistautuva kukko. Samassa hän pauhahtikin ankarasti:

—                  Mitä huudat, sielu?

—                  En ole sielu, vaan itsellinen Matti Vasara! karjaisi Matti vastaan.

—                  Mikä on asiasi, itsellinen Matti Vasara?

—                  Missä on Ulla? Tulkoon tänne ja äkisti!

—                  Itsellinen Matti Vasara: kuka on Ulla? Täällä ei ole

ketään Ullaa, on vain sisaria uskossa! hölötti Kurittu niinkuin olisi pitänyt pönttösaarnaa.

Liinaviittaisen hihkupapin ympärille keräytyi huoneista läähättäviä hinkujia, joista muutamia istuutui hänen jalkojensa juureen, alkaen sivellä hänen polviaan ja viittansa liepeitä.

Samassa ilmestyivät lahkoruhtinaan vierelle Ullan kiiltävät silmät ja hajalleen revityt hiukset, ja suusta pulppusi vielä outoa uskon nikotusta.

Matti ärjäisi niin että koko mies rusahti:

—                  Ulla, äkisti tänne tai ammun!

Kurittu muikisti suutaan niinkuin joku olisi nykäissyt häntä viiksijouhesta ja naurahti irnelästi. Sitten hän ylpisti taas ryntäänsä, löi niihin ja virkkoi:

— Meihin eivät luodit pystykään!

Sen kuultuaan kohotti Vasaran Matti heti pyssynsä, tähtäsi punaisena paistavaa pappia, huusi jotakin ja laukaisi. Kun jyrähdyksen kaiku ja pyssynsauhu hälvenivät, vallitsi silmänräpäyksen ajan mitä kauhistavin hiljaisuus. Sitten pudotti Matti pyssynsä. Mustat puut ja aidanseipäät nousivat vihan painimista pystyyn ja muuttuivat läpinäkyviksi kuin lasi tai räystäs jää.

Pappi kaatui samassa vatsalleen portaille, mutta nyt hän näytti valkealta.

Uskonsisarten parvesta kajahti surkea ulina ja tämä ääni särki lasipuut ja jääseipäät aivan tavallisen näköisiksi tuulenhuojujiksi ja taivaallesojottajiksi.

Matti räpytteli ihmeissään silmiään, sillä niissä tuntui vieläkin äskeinen mustan ja punaisen kirvely. Mutta sitten alkoi hän nauraa papin asennolle, sillä tämä lojui rapuilla kuin olisi ollut kapakasta potkaistu viinakuhilas. Samassa tartuttiin häneen kiinni eikä Matti sanonut myöhemmin muistavansa koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että hän oli havahtuvinaan kuin syvästä unesta ja havaitsi silloin olevansa kytkettynä käräjätalon seinään.

Lopussa kerrotaan Matin tulleen tuomituksi syyntakeettomana ja määrätyn pidettäväksi lukkojen takana kotonaan, mikä oli myös Savitaipaleen Matti Vasaran kohtalona. Sen sijaan Ullan kerrotaan menettäneen puhekykynsä, piirrelleen vain ristejä uunin kylkeen ja menehtyneen vuoden kuluttua.

Tämän myllytarinan kertoja jää salaperäiseksi, kuten novellin lopussa ilmenee:
-----
”Kun havaittiin, että tarina loppui, kysäisi mylläri:

—                  Mistä tiesit noin tarkasti kertoa, mitä Matti aina ajatteli ja miltä hänestä mikin näytti?

—                  Koska olen itse Vasaran Matti!

Mylläri kohottautui yllättyneenä istumaan reenlaidalle ja jäi tuijottamaan ukkoon. Joku pudotti hölmistyksissään piippunsa ja myllytupa oikein humahti, kun kaikki huudahtivat jotakin hämmästyneinä. Mylläri sanoi:

—                  Älä lörpöttele! Sinähän olet Kakon Henteri etäkyIästä! Kyllä sinut muistan... 
—                 Saatan olla Henteri, saatan olla Mattikin, vastasi toinen salaperäisesti myhäillen.”

----

Unto Seppäsen kannakselaistarinoista on kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja professori Hannes Sihvo todennut seuraavasti[5]:

Jos joidenkin myllytuvassa kerrottujen tarinoiden pohjalla saattaa­kin häilyä jokin kansanomainen kertomus, se on kuitenkin kokenut muutoksen Seppäsen fantasioissa. Seppäsen teosta ei voi pitää tarinoittensa puolesta 'kansatieteellisenä kaskukokoelmana' vaan itsenäisenä taideteoksena.

Tämän yksittäisen tarinan kohdalla todellisuus ja fiktio ovat kuitenkin todella lähellä toisiaan. Niinpä heräsi kysymys, onko tilanne sama monien muidenkin tarinoiden? Seppäsen kuvaus Matti Vasarasta ja hänen seläntakaisestaan sisältää runsaasti halveksivia ja asenteellisia kielikuvia lestadiolaisista ja lestadiolaisuudesta. Mutta aivan varmasti myllytuvassa ukkojen kertomana se oli sellaisia sisältänyt, joten Seppänen on vain pysynyt uskollisena tilanteelle ja mahdollisesti aikoinaan kuulemalleen tarinalle.

---

[1] Kirjailija ja sanomalehtimies Unto Seppänen (1904 – 1955) oli tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja. Hänet tunnetaan ennen muuta Karjalan kannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Seppänen vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin. Sanomalehtimiehenä hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa 1930 – 1933 ja Kouvolan Sanomien päätoimittajana 1933 – 1950. Seppänen sai kolme kertaa Suomen Kirjallisuusseuran palkinnon sekä myös kolme kertaa Valtion kirjallisuuspalkinnon.

[2] Kirjailija Unto Seppäsen vuosina 1945—46 ilmestyneet Myllytuvan tarinoita ja sen jatko-osa Myllykylän juhlaa, ovat kannakselaiselämän kirjallisia muistomerkkejä. Kyseiset kirjat liitettiin vuonna 1955 yhdeksi niteeksi, jonka nimeksi tuli Myllytarinoita.

[3] Vanhan kannakselaiselämän kuvauksen Seppänen aloitti tarinoimisen muodossa jo parissa 1927 ilmestyneen esikoisensa Taakankantajien novel­lissa, 'Saareen' ja 'Viimeinen mohikaani', tai kokoelman Jumala kul­kee, 1929, novelleissa 'Hei hevonen!' ja 'Eläköön Pingviiniä - - kuo­lema merisioille!'. Myllytarinoiden piirteitä on myös jo Ilois­ten ukkojen kylässä, 1927, Pyörivässä seurakunnassa, 1930 ja Särkyneessä nimikilvessä, 1935. Synnin miilussa, 1941, ovat koolla saman­laiset ukkokollektiivit kuin Myllytarinoissa. Kannaksen menneisyyteen lapsuuden maisemiin kohdistuva kotiseutusarjaan kuuluvat mylly-eepoksen lisäksi myös ro­maanit Huoleton on hevoseton poika, 1947, Kyynäräisen Sohvi ja kylän­rieha, 1948, ja Vieraan kylän tyttö, 1949.

[4] Seppänen on teoksensa Myllytuvan tarinoita prologissa kuvannut, millainen on ”Seppäsen tarina”:
Tarina on kuin iloinen, pitkä kiikkulauta, jonka toinen pää häilähtelee todellisuudessa, toinen mielikuvituksen nurmien yllä. Jos tuolle laudalle istahtaa vieretysten samansattuvia ihmisiä, saattaa se huimastikin heilahdella niin että melkein pyörtyneinä lopulta pudottaudutaan todellisuuden kamaralle. Joskus taas yksinäinen kiikkuja suorittaa merkillisen uneksimishurjuuden, jossa on sanelemista kerrakseen.

Taikka on sitten tarina kuin lentäväinen lintu, joka ryöpsähtää yllättäen jostakin ovenaukaisusta, räpistelee hetkisen tuvan aurinkoikkunoita vasten, kiertää hämärässä lakeisessa, kunnes tempautuu äkisti ilmavirrassa takaisin ulos. Jotakin silloin käväisi, välähti ja tupa soreasti ilahtui. Ihmisillä on senjälkeen pitkän aikaa hyvä olla harmaiden seinähirsien lähettyvillä.

Tarina pesii kaikkialla — vaikka esimerkiksi myllytuvassa, jossa iso teekannu porisee punaisella arinalla, vanha tallilyhty rattoisasti lepattaa ja iloinen viiksi naurusta vapisee kuin vemmel matkatiellä.

[5] Sihvo 1968, 25.