Uukuniemen laivaonnettomuuden seuraukset

Laivaonnettomuuden uhrien nimitaulu

Kirjoitin aiemmin syksyllä blogiini Uukuniemen Pyhäjärvellä vuoden 1903 elokuussa tapahtuneesta traagisesta höyryvene "Ainon" laivaonnettomuudesta. Lupasin palata myöhemmin asiaan kertoen, mitä tuo onnettomuus merkitsi sen uhreille, heidän omaisilleen ja onnettomuudesta vastuussa olleille. Lehtiuutisista kokoamani teksti ei varmasti pysty kunnolla kuvaamaan sitä surua, tuskaa, epätoivoa, vihaa ja - syyllisyyttä, jota tapahtumassa mukana olleet ja menehtyneiden omaiset tunsivat. Ehkä tämä kuitenkin antanee edes kalpean aavistuksen siitä, mitä he olivat läpikäyneet. Lehtiartikkeleissa selviää myös ne syyt, jotka tutkimuksen mukaan johtivat onnettomuuteen. Oikeuskäsittelyssä tapahtuma oli tammikuussa 1904.

Uhrien nostaminen järvestä

Vajaa kolme tuntia onnettomuuden tapahtumisen jälkeen, noin kello viiden maissa, saapui tapahtumapaikalle nimismies Raassina ja aloitti uhrien naaraustyön. Hänellä oli vaikeuksia saada siihen kuitenkaan apua, sillä monella paikalla olleella oli taikauskoisia pelkoja kuolleita kohtaan.  Monet miehet ilmoittivat, etteivät he uskalla koskea kuolleeseen.  Vasta uhkauksilla hän sai joitakin miehiä tarttumaan naarausköyteen. Lehtiuutisen mukaan ”osattiin kyllä vaikeroida ja valittaa, mutta ei ryhdytty vetämään kuolleita omaisia ylös vedestä”. Erään artikkelin mukaan, jotkut omaiset osoittivat jopa välinpitämättömyyttä omaisiaan kohtaan. Kun nimismies pyysi erästä talollista, jolta hukkui kaksi lasta, mukaan naaraustyöhön, tämä vastasi: ”Ei jouda, kun on ainoa mies talossa, pitää mennä pellolle.” Sunnuntai-iltana saatiin ylös jo kolme uhria. Sitten naaraustyö oli pakko lopettaa pimenemisen vuoksi. Maanantaina oli loputkin uhrit saatu nostetuksi ylös ”päivälliseen mennessä”. Kaikki olivat hukkuneet samaan paikkaan. Seppä Taneli Loposella oli vielä vedestä nostettaessa veitsi kädessään. Hän oli ollut ilmeisesti onnettomuushetkellä syömässä eväitään.

Hukkuneet

Seppä Taneli Laapotti ja hänen vaimonsa Katri Uukuniemen Mensuvaaran kylästä. Onnettomuus iski pahiten Laapotin perheeseen, sillä heiltä jäi orvoksi seitsemän lasta. Vanhin oli 11-vuotias ja nuori vuoden vanha. Lisäksi seppä Laapotin vanha, sokea ja hoitoapua tarvitse äiti jäi nyt ilman poikansa tuomaa turvaa.
Talollinen Antti Saharinen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maijastina Kirmanen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Raassina Latvasyrjän kylästä.
Renki Antti Ryynänen Latvasyrjän kylästä. Häneltä oli kuollut äiti kaksi vuotta aikaisemmin, isä vuotta aikaisemmin, helmikuussa perheen turvaksi jäänyt vanhin veli. Perheeseen jäin Antin kuoleman jälkeen hänen 18-vuotias sisarensa huolehtimaan kolmesta alaikäisestä sisaruksestaan.
Nuorukainen Olli Fabritius Latvasyrjän kylästä.
Nuorukainen Adolf Pakarinen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Hämäläinen Latvasyrjän kylästä.
Leski Maria Toivonen (os. Pölönen) Uukuniemen Ännikänniemen kylästä.
Talollisen poika Antti Pölönen ja hänen sisarensa Hilja Pölönen Ännikänniemen kylästä.
Räätäli Herman Pesonen Ännikänniemen kylästä.
Talollinen Juhana Härkänen Ristlahden kylästä.
Talollisen poika Herman Rautiainen Uukuniemen Markkinasaaren kylästä.
Loismies Antti Koho Sortavalan Kuokkaniemen kylästä (muistomerkissä sukunimi on muodossa Kohonen jaa kotikylä Otsoinen).

Räätäli Juho Tolkki Jaakkiman Reuskulan kylästä (muistomerkissä etunimenä on Antti).
Renki August Hirvonen Kiteen Närsäkkälän kylästä. (Tätä nimeä ei ole muistomerkissä).
Muistomerkissä on lisäksi 20.6.1898 syntynyt Ida Maria Repo Sortavalan Rautalahdesta

Lehtiuutiset nimeävät kaksi pahiten loukkaantunutta. Vaikeimmin loukkaantui 21-vuotias talollisen tytär Augusta Pölönen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä. Hän jäi putoavan katon ja laidan väliin. Hänen päänsä ruhjoutui pahasti ohimoiden kohdalta ja toinen silmä pullistui ulos. Uukuniemeläiselle Alina Lemiselle tuli vammoja rintakehään ja kylkiluita meni poikki.

Merenkulun tarkastajan onnettomuusraportti

Onnettomuutta saapui tukimaan merenkulun tarkastaja Th. Hjelt. Hän löysi aluksen lukuisia virheitä aluksen lastaamisessa. Tutkimuksissa kävi ilmi, että sekä itse alus että sen vetämä lotja olivat reilussa ylilastissa.  Laivaan sai ottaa vain 56 matkustajaa, mutta heitä oli siinä onnettomuushetkellä 75. Lotjaan, jonka tarkastaja totesi vankkarakenteiseksi ja hyväkuntoiseksi sallittiin 100 matkustajaa. Kohtalokkaalla matkalla siinä oli kuitenkin 208 matkustajaa. Lisäksi aluksen päällikkö oli sallinut 100 matkustajan nousemisen hentojen rautatankojen varaan rakennetun katoksen päälle.

Tarkastajan kritiikkiä sai myös laivamiehistön toiminta heti onnettomuuden tapahduttua.  He menettivät Hjeltin käsityksen mukaan mielenmalttinsa. Laivan koneet pysäytettiin, mutta sen annettiin kulkea kymmenisen minuuttia eteenpäin. Laivan päällikkö selitti syyksi sen, ettei hän uskaltanut ottaa alukseen enää lisälastia, koska laiva oli jo valmiiksi ylilastissa.   Edes pelastusrenkaita, joita aluksessa oli riittävä määrä, ei heitetty veteen joutuneille. Laivan päällikköä Hjelt arvosteli siitä, että tämä oli antanut lotjan ohjaustehtävän siihen tottumattomalle miehelle. Tarkastajan mukaan onnettomuuden perussyy oli sen päällikön kokemattomuus. Lopuksi hän kielsi maanviljelijä Pöllästä toimimasta enää höyryvene Ainon päällikkönä. Aino olikin ollut vilkkaasti liikenteessä pian onnettomuuden jälkeen mm.  hautajaisvieraita Ännikänniemestä kirkolle 23.8.1903 järjestettyihin onnettomuuden uhrien hautajaisiin.

Oikeudenkäynti

Onnettomuutta käsiteltiin Uukuniemen kihlakunnanoikeudessa 18.1.1904 koko päivä. Oikeus tuomitsi laivan päällikön talollinen H. Pölläsen 200 markan sakkoon, koska hän oli ottanut laivaan liikaa matkustajia ja käyttänyt matkustajien kuljettamiseen siihen sopimatonta proomua. Samasta syystä tuomittiin laivan omistajat, sortavalalaiset Nikolai ja Konstantin Siitoin, koska he olivat hyväksyneet Pölläsen toiminnan.  Sen sijaan oikeus katsoi, etteivät edellä mainitut olleet aiheuttaneet itse onnettomuutta. Sen mielestä onnettomuuteen syyllisiä olivat ”etupäässä” matkustajat. Lisäksi kyse oli oikeuden mielestä pikemminkin tapaturmasta, kuin että se olisi syntynyt jonkun tuottamana. Oikeutta eivät siis uhrit ja heidän omaisensa ainakaan alimmasta oikeusasteesta saaneet.

Huhut Pyhäjärven laivaonnettomuudesta saavuttavat Sortavalan

Sanomalehti Laatokan toimittaja kertoi artikkelissaan 19.8.1903, miten hän hankki tietoa Pyhäjärvellä tapahtuneesta laivaonnettomuudesta. Artikkeli on oiva aikalaiskuvaus siitä, millaista toimittajan työ oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Tieto onnettomuudesta lähimpään kaupunkiiin, Sortavalaan, ei saapunut kännykkäviesteinä, uutislähetyksinä tai viranomaistiedotteina, vaan se kiiri epämääräisenä huhuna. Huhun selvittämiseksi toimittajan oli lähdettävä itse paikalle, ensin junalla ja loppumatka, parisenkymmentä kilometriä, polkupyörällä. Kirjoitin toimittajan uutisartikkelin alkuosan, eli kuvauksen matkasta onnettomuuspaikalle, pääosin puhtaaksi. Ollos hyvä:

Viime maanantaina alkoi tänne saapua surullisia tietoja Uukuniemeltä. Siellä kerrottiin viime sunnuntaina tapahtuneen laivaonnettomuuden, jossa olisi muka 17 henkeä vajonnut Ahtolan syliin ja monen monta sen lisäksi loukkaantunut. Ja kohta sen perästä tuotiin täkäläiselle sairashuoneelle loukkaantuneita, jotka vakuuttivat onnettomuuden pettämättömän todeksi. Samalla tiesi huhu kertoa, että ainakin 26 henkeä olisi varmasti saanut surmansa. En mitenkään saattanut olla lähtemättä paikalle asiasta tarkempaa selkoa ottamaan. Polkupyörä oli kunnossa, juna lähti klo 4 aikaan, ja niin olin matkalla onnettomuuspaikalle.

Huhu tapahtumasta oli jo kaikkien tiedossa. Matkustaessani junalla Jaakkimaan kuulin siitä jokaisessa piirissä keskusteltavan. Uhrien luku nousi täällä jo 30:ksi ja Jaakkiman asemalla tiedettiin niitä olleen kokonaista 40. Jaakkimasta nousin pyörälle ja aloin polkea Uukunientä kohti. Yhdeksän kilometrin päässä olevassa Merilän kylässä tapasin ensimmäisen henkilön, nuorenlaisen pojan, joka itse oli ollut tapahtumassa mukana. Oli. Tämä oli ollut lähtiessä proomun katolla, mutta vähän ennen luhistumista oli lähtenyt kokkaan eväitään syömään. ”Sanoin kertomaton oli ollut se surkeus, mitä siellä sai nähdä. Ei toki meidän pitäjästä hukkunut kuin 40 henkeä, mutta miten paljon lieneekään hukkunut muualta, Jaakkimasta, Sortavalasta y.m.” Näin hän kertoi totuudessaan, ja näytti siltä, että hän varmasti uskoi onnettomuuden niin suureksi. Ja niin uskoin minäkin ja painasin pyöräni yhä kiivaampaan vauhtiin. En enää malttanut puhutella vastaantulijoitakaan.  Pääsin vihdoin illanhämyssä Uukuniemen kirkolle ja oli siis tilaisuudessa ottamaan lähemmin selkoa siiitä.

Kohtalokas sunnuntai Uukuniemen Pyhäjärvellä 115 vuotta sitten

Pyhäjärven laivaonnettomuuden muistomerkki Paakasalmen hautausmaalla

Vieraillessani Uukuniemen Paakasalmen hautausmaalla kunnostamassa sukuhautoja huomioni kiinnittyy usein muistomerkkiin, jonka nimilaatassa on yhteensä 18 nimeä.  Nuo nimet viestivät omaa karua kieltään siitä, miten 1900-luvun alussa turvamääräysten noudattaminen vesiliikenteessä oli vielä lapsenkengissä. Kokosin tarinan traagisen onnettomuuden kulusta ja seurauksista yhteen useista lehtiartkkeleista.

Mitä tapahtui?

Höyryvene Ainon ilmoitus/mainos
Laatokka 30.5.1903

Sunnuntaina 16.8.1903 lähti höyryvene Aino kuljettamaan Uukuniemen Ristirannan laiturista kirkkoväkeä Pyhäjärven yli Ännikänniemeen jumalanpalveluksen jälkeen. Koska oli rippipyhä, oli kirkolle saapunut väkeä tavallista runsaammin. Laivan hinauksessa kulki noin 25 metriä pitkä proomu, jonne osa matkustajista siirtyi. Matkustajien määrästä Ristirannan laiturista lähdettäessä esiintyi ristiriitaista tietoa. Höyryveneessä oli noin 75 henkeä ja proomussa olevien määrästä arviot liikkuivat 250 – 400 hengen välillä.

Proomuun oli rakennettu rautatolppien päälle katto, joka jakaantui kahteen osaan.  Proomun ollessa, kuten 16.8.1903, tungokseen asti täynnä, oli varsinkin nuorilla matkustajilla tapana kiivetä tuolle katolle. Katolle oli kielletty menemästä, mutta siitä huolimatta sinne noustiin. Aluksi siellä oli kymmenkunta henkeä, mutta lopulta katolla olevien määrä nousi useaan kymmeneen. Herman Pesonen-niminen hanuristi soitteli katolla harmonikkaansa, mikä houkutteli väkeä sinne.

Laiva oli tuulen vaikutuksesta painunut kohti Höy/Höijsaaren rantaa, jolloin joku huomautti perämiehelle, ettei tämä laske alusta liian lähelle saaren rantaa. Tämä seurauksena perämies käänsi äkkiä laivan suuntaa. Proomun perämies Taneli Pöllänen ei sitä nähnyt katolla olevan väenpaljouden vuoksi. Hinausköysi antoi ensin löysää, jonka jälkeen se nykäisi voimakkaasti proomua. Proomu heilahti ja kallistui. Sekä katolla olevien painosta että voimakkaan nykäyksen seurauksena proomun katto luhistui. Tuuman paksuiset rautatolpat kaatuivat ja toinen puoli katosta putosi katolla olleiden kanssa alas ruumaan. Toinen puoli katosta kaatui sen sijaan noin 40 matkustajan kanssa veteen.

Taistelua henkiinjäämisestä

Yksityiskohta tapahtuma-alueen kartasta. Nykyinen Suomen ja
Venäjän raja kulkee Ristselkää pitkin ja Höysaari kuuluu Venäjälle.
Ristiranta on rajavyöhykkeellä.

Veden varaan joutuneilla alkoi armoton taistelu hengestään. Samalla yritettiin auttaa myös toisia. Sisar piti kiinni veljestään, veli sisarestaan, mies vaimostaan. Kaksi nuorta tyttöä takertui hyvänä uimarina tunnettuun Juhana Härkäseen ja kaikki kolme vaipuivat lopulta Pyhäjärven aaltoihin. Proomussa olleista loukkaantui katon putoamisen seurauksena toistakymmentä henkeä. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt pahasti kasaan painuneen katon alle.  Loukkaantuneiden veri valui pitkin proomun reunoja ja sydäntä särkevät huudot kiirivät pitkin Pyhäjärven pintaa. Tapahtui myös ihmepelastuminen. Leskirouva Maria Toivonen suistui katolta veteen ja hukkui, mutta hänen mukanaan ollut vuoden ikäinen lapsi jäi jostakin syystä kellumaan veden pinnalle ja hänet onnistuttiin pelastamaan.

Pelastustoimet

Helsingin Kaiussa (1-2/1903) ollut piirros onnettomuudesta

Onnettomuuden tapahduttua syntyi proomussa ja höyryveneessä valtava sekasorto. Lisäksi tilannetta pahensi laivaväen ja matkustajien neuvottomuus ja hämmennys tilanteessa ja kesti tovin, ennen kuin pelastustoimiin ryhdyttiin. Lopulta höyryveneen koneet sammutettiin ja kapteeni saapui veneellään ensimmäisenä pelastuspuuhiin. Paikalle saapui myös muita kirkkomatkalta saapuneita veneitä. Ne olivat jo muutenkin täynnä, joten niihin ei voitu pelastaa kuin yksittäisiä veden varaan joutuneita. Proomusta heiteltiin ja ojennettiin veteen laudan- ja köydenpätkiä. Niiden avulla proomuun saatiin nostettua melkoinen osa veteen joutuneista. Osa pelastautui itse uimalla Höijsaaren rantaan, jonne oli matkaa noin 300 metriä. Höyryvene kävi välillä keventämässä lastiaan matkustajista läheisen saaren rantaan. Laivan saapuessa takaisin onnettomuuspaikalle tilanne oli jo ohi. Osa matkustajista oli painunut jo veden alle ja pelastuneet saatu ylös. Proomu otettiin uudestaan hinaukseen ja vedettiin Ristirantaan. Siellä lääkäri G. Walle antoi loukkaantuneille ensiavun. Kolme pahiten loukkaantunut lähetettiin Sortavalan kaupungin sairashuoneelle.

Tapahtuma ei jäänyt ilman jälkiseurauksia. Oikeusistuimen käsittelyssä onnettomuus oli tammikuussa 1904. Useiden päivien ajan tapahtumista liikkui mitä villeimpiä huhuja sekä Uukuniemellä että sen lähiseuduilla. Fake news ei siis suinkaan ole 2010-luvun keksintö. Niiden levittäjänä oli runsas sata vuotta sitten, ei STT tai lehdistö (kuten ei nykyisinkään) vaan hevosmiesten tietotoimisto. Sanomalehtien raportointi tapahtumasta alkoi kahden päivän kuluttua eli 18.6.1903. Useat lehdet kertoivat onnettomuudesta vasta 20.8. Tässä sanomalehti Laatokan toimittajan kuvaus matkastaan onnettomuushuhun jäljille.

Mitä tuo traaginen onnettomuus merkitsi sitten yksilöille, perheille ja suvuille? Palaan siihen, samoin kuin onnettomuuden muihin seurauksiin seuraavassa blogikirjoituksessani.