Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa

Vuonna 2015 ilmestyi SKS:n kustantamana Jouko Sihvon ja Jyrki Paaskosken toimittama Inkerin ja inkeriläisten vaiheista kertova kokoomateos Inkerin kirkon neljä vuosisataa, Kansa, kulttuuri, identiteetti. Inkerinsuomalaiset ovat Suomesta Inkeriin muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Suurin muuttoaalto tapahtui Ruotsin liitettyä Inkerinmaan alueen itsensä Stolbovan rauhassa 1617. Sodan seurauksena laajat alueet Inkerissä autioituivat ja tilalle siirtyi luterilaista väestöä Suomesta. Tälle väestölle luterilainen uskonto muodostui kielen ohella keskeiseksi yhdistäväksi tekijäksi.

Merkittävimpiä inkeriläisten ja Inkerin kirkon vaiheita aikaisemmin käsitelleitä teoksia ovat olleet mm. Matthias Akianderin Om bidrag tillkännedom om Evangelisk-lutherska försmalingarne i Ingermanlands stift, (1865), Jussi Mustosen Inkerin suomalaiset seurakunnat (1931).  Max Engmanin (1983) ja Juhani Jääskeläisen (1980) väitöskirjat sekä kokoomateokset Inkerin Suomalaisten Historia (1969) ja Inkeri – Historia, kansa ja kulttuuri (1991). 


Kirja koostuu viiden kirjoittajan teksteistä. Jyrki Paaskosken kynästä on lähtöisin kirjan alusta löytyvä mielenkiintoinen katsaus Inkerin kirkon rooliin inkerinsuomalaisessa identiteetissä.  Siinä Paaskoski esittelee Inkerin luterilaisten seurakuntien ja asukkaiden historian pääpiirteissään. Kokosin sen keskeisiä kohtia alla olevaan tekstiin.

Käsite Inkerin kirkko on ongelmallinen, sillä sitä ei 1600-luvulla eikä myöhemminkään ennen Venäjän vallankumousta ollut olemassakaan. Ruotsin vallan aikana se oli osa Ruotsin luterilaista kirkkoa. Venäjän vallan aikana aina vuoteen 1832 saakka inkeriläisiä seurakuntia hallinnoivat Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegiot. Vuonna 1832 perustettiin Venäjän luterilainen kirkko. Se oli saksalaisten johdossa ja Inkerin luterilaiset seurakunnat kuuluivat sen alaisuuteen.
 

Inkerin historialliset seurakunnat. Lähde: wikipedia

Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 saatiin Inkerin seurakunnille omaa keskushallintoa. Tällöin perustettiin tuomiokapituleja vastaava konsistori, kirkolliskokousta vastaava synodi ja johtoon valittiin piispa. Tämä vaihe kesti lopulta noin 20 vuotta, kunnen neuvostoviranomaiset lakkauttivat Inkerin kirkon vuonna 1937.

Ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin Inkerin aluelle vuonna 1611 Lempaalaan. Kun Inkeri siirtyi vuonna 1617 Stolbovan rauhassa Ruotsin vallan alle sodan aikana autioituneille tiloille siirtyi luterilaista väestöä lähinnä Äyräpään, Jääsken ja Lappeen pitäjistä, Käkisalmen läänistä sekä Savosta. Tälle luterilaiselle väestölle perustettiin lukuisa joukko seurakuntia. Kirkon ja Suomesta tulleiden siirtolaisten avulla Ruotsi pyrki ottamaan haltuunsa valloittamansa provinssin, jonka väestöstä pääosa oli kuitenkin edelleen ortodokseja, joko venäläisia tai suomensukuisia vatjalaisia tai inkeroisia.

Ns. ruptuurisota muodostui merkittäväksi vedenjakajaksi sekä Inkerin väestön että luterilaisen kirkon kannalta. Ruotsi voitti sodan ja sen seurauksena oli ortodoksien joukkopako Venäjälle. Inkerin luterilaisten seurakuntien verkko jatkoi kasvuaan ja se kattoi 1600-luvun lopulla melko kattavasti koko provinssin. Kirkko oli Inkerissä tärkeä hallinnon väline samalla kun maallinen hallinto oli sekoitusruotsalaista ja aiempaa venäläistä järjestelmää pogostoineen.  Tänä aikana luotiin perusta inkerinsuomalaisen luterilaisen identiteetin synnylle.

Suuri Pohjan sota (1700 - 1721) merkitsi Inkerin luterilaisille seurakunnille ja seurakuntalaisille suuri vaikeuksia ja radikaalia muutosta. Inkerin keskelle pystytettiin Venäjän uusi paakaupunki Pietari ja sen tulo vaikutti ratkaisevast sekä Inkerin kirkon että inkeriläisten historiaan. Suurkaupunki säteili monimuotoisuutta ja -kultturisuutta, tarjosi työpaikkoja ja antoi virikkeitä. Kirkot ja seurakunnat olivat tässä vaikuitteiden ristivedossa inkeriläisyhteisöjä koossa pitävä voima. 1700-luvun jälkipuolisko oli inkerinsuomalaisen yhtenäiskulttuurin  ja oman identiteetin vahvistumisen kannalta tärkeää aikaa. Mainittakoon, että laajasti omaksuttu lukutaito oli vuosisadan lopulla inkerinsuomalainen erityspiirre verrattuna muihin seudulla asuviin kansallisuuksiin. Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan 1809 vahvisti Inkerin kirkon yhteyksiä Suomen kirkkoon. Suomalainen papisto hakeutui aikaisempaa aktiivisemmin Inkerin seurakuntien palvelukseen. Suomalaisen papiston kasvu merkitsi myös suomalaisen esikuvan mukaisen kansanopetuksen, suomenkielisen yhdistystoiminnan ja kansallisen identiteetin vahvistumista inkeriläisten keskuudessa. 

Kupanitsan kylää Inkerissä 1900-luvun alussa.

1900-luvun alku merkitsi merkittävää muutosta inkeriläisten identiteetille. Luterilainen yhtenäiskulttuuri alkoi murtua. Kirkko kamppaili kasvavan työväenliikkeen, maallistumisen ja venäläistämispaineiden keskellä.  Papiston ja kirkon rinnalle inkeriläisyyden "puolestapuhujaksi" nousi inkeriläinen opettajisto.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen lähes koko kirkon papisto pakeni Suomeen. Luterilaisen kirkon työ jäi pääosin maallikkosaarnaajien harteille. Uskonnonvastainen työ voimistui ja kirkkoja ryhdyttiin sulkemaan, kunnes vuonna 1937  kirkon konsistorin oli pakko lopettaa toimintansa. Vuoden 1938 - 1970 välisenä aikana Inkerin kirkkoa ei käytännössä ollut olemassa. Oli vain inkeriläisten uskonnollista elämää, joka jatkui maanalaisena toimintana. Vuonna 1970 rekisteröitiin Petroskoissa ensimmäinen luterilainen inkeriläisseurakunta. Neuvostoliiton romahtaessa Inkerissä ja Karjalassa oli jo 13 luterilaista seurakuntaa. Ne julistautuivat itsenäiseksi Inkerin luterilaiseksi kirkoksi vuoden 1992 alusta:

Tekstinsä lopussa Paaskoski nimeää inkerinsuomalaisten keskeisiksi elementeiksi luterilaisuuden, suomen kielen ja kulttuurisen eristyneisyyden. Hän toteaa, ettei eristyneisyys tarkoittanut sulkeutumista vuorovaikutuksesta alueen muiden kansallisuuksien ja uskontojen kanssa. Herää kysymys, mitä tuo eristyneisyys sitten oli? Oliko se jonkinasteista eristyneisyyttä venäläisestä yhteiskunnasta tai Suomesta, vai arkaaisuutta?

Jatkuu...