Jääkauden jäljillä 25.10.2018

Patikoin eilen jälleen kerran Savitaipaleen pohjoispuolella Jääkauden jäljillä - Kivikauden ihminen-reitillä. Se kulkee Sisemmän Salpausselän ja Kuolimon maisemissa Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Eilinen sää oli mitä parhain luonnossa liikkumiseen. Aurinko paistoi, lämpötila oli nollan tienoissa ja ilma oli tyyni.  Metsissä ja rannoilla oli jo varsin hiljaista. Muutamat korpit raakkuivat terveisiään, joutsenet ja hanhet toitottivat ajoittan muuttohalukkuudestaan etelään ja tiaiset pyrähtelivät välillä uteliasuudessaan katsomaan, milläinen köntys sieltä polulta oikein ilmestyy. Pääosin oli aivan hiljaista, eikä kuulunut kesäiseen äänimaisemaan usein kuuluva moottorisahojen eikä moottoveneiden pörinä rannoilla. Ainoastaan kevyt liplatus Kuolimon aaltojen hyväillessä sen hiekka- ja sorarantoja.

Olen aikaisemmin kuvannut patikointiani kyseisellä reitillä lumisena marraskuisena päivänä neljä vuotta sitten tässä kirjoituksessani. Tämänkertaisella, noin 13 kilometrin pituiselta reissultani tein seuraavia huomioita: Reitti on pääosin hyvin ja selkeästi merkitty. Merkinnät on uusittu ilmeisesti aika äskettäin. Ainoan poikkeuksen teki erillinen Pomperon reitti, jonka oli luvattoman pitkiä merktsemättömiä taipaleita. Opas- ja informaatiotaulut olivat vielä loistavassa kunnossa. Muutamissa paikoissa oli olettavasti menneen kesän aikana uusittu huonokuntoisia pitkospuita.  Reitin polut olivat muutenkin hyvässä kunnossa ja ne eivät ole kovinkaan vaativia, jopa monin paikoin helppoja kulkiessaan metsäautoteitä pitkin. Jääkauden jäljillä-reitti sovletuukin erittäin hyvin koko perhee patikointiretkelle. Sen kruunaa Rovastinojalla oleva kivikautinen kota. Upea on myöskin Viktorinrannassa oleva noin puoli kilometriä pitkä, upea hiekkaranta.

Viktorinrantaa

Näkymää Viktorinrannasta

Viktorinrantaa

Vielä yksi kuva Viktorinrannasta

Näkymää Kuolimon rannalta

Näkymä Kuolimon rannalta

Luonnon luomaa taidetta

Yksi näkymä polun varrelta

Opastus on selkeää

Polku kulkee pitkiä matkoja kapeiden harjumuodostelmien päällä

Näkymä Kammarlahdelle

Näkymä Kammarlahdelle

kaunista on

Polku seuraa pitkiä matkoja Kuolimon rantoja.

Kammarniemessä on aika levähtää

Polku kulkee pitkin Kuolimon rantametsää paikassa nimeltä Jyrkänmaanhiekka

Jyrkänmaanhiekassa polulle on tehty pitkä matkat pitkospuita

Paikoin puut kaatuvat rantavallista polun yläpuolelle

Rovastinojan suu sen laskiessa Kuolimoon

Näkymää Kuolimolle Rovastinojalta

Kivikautinen asumusrekonstruktio Rovastinojalla

Tässä mallia takaisin luontoon-tyypeille

Suurella vaivalla raivattu oja kasvaa vähitellen umpeen suosta raivatulla entisellä pellolla

Mahtuu reitille muutama taloryhmäkin. Tässä Tölskin talo Pomperon osuudelta.

Lopuksi toinen video ja kommentti:

Ruokolahden - Rautjärven retkeilyreitti välillä Haukkavuori - Simpele

Näkymä Haukkavuorelta Sarajärvelle

Pääosa retkeilyreitistä kulki mäkisillä kylä- ja metsäteillä

Lauantaina 29.4. suuntasin autoni keulan Simpeleelle. Tällä kertaa päämääränä oli kulkea Ruokolahden - Rautjärven retkeilyreitiltä väli Simpeleeltä Haukkavuorelle ja takaisin. Olen pari kertaa aikaisemmin käynyt Haukkavuorella ja kiertänyt sen ympäristössä kulkevan luontopolun, mutta reitiltä Simpeleelle vievä sivuhaara oli kokematta. Ruokolahden keskustaa lähtöpisteenä käyttäen olen muutaman kerran kolunnut vaellusreitin läntisen pään, mutta Haukkavuorelle asti en ole vielä reittiä kulkenut.


Jätin autoni kuitenkin Konkalammen hiihtokeskukseen, enkä Simpeleen keskustaan, josta reitti alkaa. Kun Konkalammen pururadalta siirrytään maastoon, on edessä todella jyrkkä nousu Ampumatielle. Tämän jälkeen reitti kulkee pitkän tovin kyseisellä tiellä, jolla korkeusvaihtelut ovat todella suuria. Vaikka kävely soratiellä on tietysti helppoa, pulssin saa nopeasti nousemaan, mikäli kipuaa rivakasti tiellä olevat jyrkät mäet ylös.

Reitti oli erittäin hyvin merkitty.

Ampumatietä kuljetaankin parisen kilometriä, kunnes saavutaan Pitkäjärventien ja Hivelinnotkontien risteykseen. Sen jälkeen seurataan toista kilometriä  Hivelinnotkontietä, kunnes tullaan Änkiläntien risteykseen. Sitäkin kuljetaan muutama sata metriä, kunnes vihdoin siirrytään maastoon. Sen alkumatka koostuu hakkuuaukeista, jonka jälkeen siirrytään sekametsään ja lopulta sakeaan kuusikkoon. Pian ollaan jälleen metsätiellä (Makkaravuorentie), jota kuljetaan puolisen kilometriä, kunnes reitti siirtyy uudestaan maastoon. Tälläkin kertaa on pian edessä korkealla mäellä oleva laaja hakkuuaukea. Sieltä laskeudutaan alas pellon reunaa pitkin ja saavutaan, jälleen kerran, metsäautotielle (Suurkankaantie). Tämän tien varressa tapaan ensimmäiset kanta-asukkaat, jotka ovat tekemässä tien päässä olleesta hirsitalosta polttopuita.  Tien päättyessä siirrytään metsäpolulle, joka kiertelee ensin suon reunaa ja kääntyy sen jälkeen notkoon, joka on täysin veden vallassa. Niinpä on pakko poiketa reitiltä, ja hamuta paikan ohi tiheän kuusikon läpi. Noin puolen kilometrin metsätaipaleen jälkeen saavutaan metsäautotielle (Kuhavuorentie). Tämän jälkeen retkeilyreitti kulkeenkin kylä- ja metsäautoteitä (Junkkarintie - Haukkavuorentie) aina Haukkavuoren laavulle saakka.

Myrskyn kaatamat puut oli jätetty polulle kelottumaan

Tällainen näkymää löytyy Junkkarintien varrelta

Tällä Simpele - Haukkavuori-reittiosuudella noin 75 - 80% matkasta kuljetaan joko metsä- tai kyläteillä, joten reitti on helppo. Mutta ne ennakko-odotuksiin sisältyvät ainutlaatuiset luontokokemukset jäävät vähemmälle. Reitti ei näytä olevan kovin suosittu, sillä mm. avohakkuualueilla polku miltei katoaa heinikkoon.  Reitti on erittäin hyvin merkitty viitoilla ja oranssilla värillä maalatuilla merkeillä.  Osuuden loppupäässä, Innasenurkan kyläaukean jälkeen,  saavutaan seudulle, joka henkii sitä samaa jylhän erämaan tuntua, joka on mielestäni tyypillistä Ruokolahden vaellusreitille. Loppupisteenä vaelluksellani oli tietysti Haukkavuori, jonka alla levittäytyvä Sarajärvi näytti olevan vielä umpijäässä.

Edestakaisin matkaa kertyi noin 24 kilometriä. Vastaantulijoita oli ainoastaan viisi, joista neljä oli pikavierailulla Haukkavuorella ja viiden ratsasti vastaan hevosen selässä kylätiellä. Hirsitalon pilkkojien lisäksi tarinoin pitkän tovin liikuttuneessa tilassa olleen kanta-asukkaan kanssa, joka oli kovin huolissaan siitä, etten vain ole vihreä. En tunnustanut mitään väriä, jotta uskallan kulkea reitin vielä toisenkin kerran :)

Uupunut hirsitalovanhus

Simpeleen Reservinupseereiden ja Simpeleen Reserviläisten
yhdessä omistama Junkkarikämppä, jota on mahdollista vuokrata.

Reitin varrella on myös Iivanansaari, jonka tarina löytyy täältä

Ruokolahden vaellusreitti välillä Metsälampi, Haaroinsalmi, Valkiatlampi, Haapjärvi

Näkymä Vasari-nimiselle järvelle

Syntymäpäiväni kunniaksi tein tähänastisen elämäni pisimmän päivävaelluksen, jälleen kerran Ruokolahden erämaametsissä. Aloitin sen piiskuupetäjän ääreltä, josta ajoin autolla Syväsalontielle Metsälammen rannalle, josta löytyi sopiva paikka auton pysäköintiin. Jätin autoni jyrkän mäen alle ja siirryin sitten Ruokolahden -

Soliseva Mustaoja Aholammen ja Vasarin välissä

Rautjärven vaellusreitille. Tällä kertaa kuljin Metsälammen, Vasaran, Viljärvenmäen, Haaroinsalmen, Valkiatlammen ja Haapjärven kautta palaten takaisin Metsälammelle. Reittikartta löytyy täältä: http://www.ruokolahti.fi/loader.aspx… Vaellustani suosi erinomainen ilma. Lämmintä oli noin 20 astetta, aurinko paistoi, välillä oli kuitenkin pilvipoutaakin. Ensimmäisen kerran pysähdyin hetkeksi Aholammesta Vasariin laskevan Mustaojan levähdys- ja uimapaikalla, jossa puron soliseva koski soitti taustamusiikkia.

Tämän jälkeen matka jatkui pääosin metsätietä, kunnes reitti kääntyi jyrkkään nousuun Viljärvenmäelle. Mäki on entisen kaskiviljelyn ja myöhemmin peltoviljelynkin paikka. Nyt vahvasti metsittyneellä mäellä näkyvivät vielä paikoin uurtajien työn jäljet. Nimittäin mäen päällä kiersi kiviaita. Viimeiset vakituiset asukkaat, torpparit, poistuivat mäeltä vuonna 1910. Nyt mäen laki on metsätyömaan jäljiltä pahasti raiskiona, jonka keskellä kuitenkin upea kukkameri pehmensi muuten apeaa näkyä.

Viljärvenmäen infotaulua, taustalla "raiskattu" mäenlaki

Autioituneen maatilan pihapiiriä

Seuraavana tavoitteena oli Haaroinsalmen laavu. Matkan varrella oli erittäin komeitä kesämökkejä ja autiotiloja. Sitä pienessä mielessäni pohdin, miksi ihmiset jättävät hyväkuntoisiakin taloja navettoineeen, aittoineen ja muine huoltorakennuksineen mätänemään metsien keskelle. Haaroinsalmen laavu oli kyllä pieni pettymys. Paikka sinänsä oli komea, mutta laavu ja muut rakennukset olivat nähneet parhaat päivänsä. Haaroinsalmen laavu sijaitsee noin kilometrin pituisessa niemessä, jonka päällä kulkee harju.

Haaroitlammen laavu

Haaroinsalmen jälkeen seuraava kulminaatiopiste oli Valkiatlammen taukopaikka. Reitti kulki myös Mustakulkkulan kautta. Mustakulkkulasta onkin komeat näkymät Ylimmäinen-järvelle. Kovin on kiviset pellot olleet aikoinaan Mustakulkkulan isännillä. Raskaasta raivaustyöstä kertoivat kiviaidat, jotka kiersivät Mustakulkkulan mäkiä. Näillä tienoilla kulkiessani päivittelin ruokolahtelaisen metsän kasvukykyä. Polku kulki harjulla, jossa kasvoi pääosin mäntyä, mutta harjun vieressä kulkevassa notkossa ja sen rinteessä kasvoi erittäin tiheässä todella korkeaa kuusikkoa. Notkon pohjalta ei juuri valoa näkynyt. Kuuset kurkottelivat vieri vieressä ylväinä kohti aurinkoa. En muista juuri missään Suomessa nähneeni noin mahdottomaan tiheää ja korkeaa kuusikkoa. Mieleeni tuli Glacier National Parkin länsirinteillä Montanassa näkemäni kuusikko. Valkiatlammen taukopaikan penkit olivat jo osittain lahonneet ja muutenkin paikka näytti kaipaavan päivitystä.

Valkiatlampea ennen ja sen jälkeen reitti kulki pitkälti kuivassa maastossa ja mäntymetsissä. Matkan varrella oli kauniita erämaajärviä ja -lampia. Reittikartan mukaan Valkiatlammen jälkeen olisi pitänyt olla Haapjärven taukopaikka Pienen Haapjärven ja Keskimmäisen välissä. Minun silmiin ei sellaista kuitenkaan sattunut.

Matkan varrella tapahtui yksi paha harhautuminen, joka johtui erittäin sekavasta opastusmerkinnästä Suojärven länsipäässä. Oranssi merkintä johti nimittäin vanhaa tienpohjaa pitkin metsittyneen pihapiirin ohi Sikiöntielle. Tämän jälkeen opastus ohjasi jatkamaan Sikiöntietä eteenpäin, kunnes tulee haarauma, joka ohjasi oikealle. Niinpä käännyin oikealle ja kuljin erittän pahan ja laajan metsäraiskion läpi, kunnes tulin alueelle, josta siinti tutunnäköinen nyykähtänyt rakennus. Olin tehnyt lähes täydellisen ympyrän. Muuta selitystä en keksinyt, kuin että reittiä oli muutettu ja samalla jätetty vanha reititys. Seurauksena oli ylimääräisen mutkan lisäksi melkomoinen 
mieliharmi. Hakkuuaukearyteikössä ei ole kovin mukava kulkea. Loppumatka Vasarin rannalle ja Metsälammelle olikin tylsä taival, lähes kokonaan metsäautotietä.

Mökki erämaajärven rannalla

 Tämä taaempi lenkki Ruokolahden vaellusreitillä on selvästi vähemmän kuljettu kuin Lääväkorven - Syväjärven reitti. Paikoin polkua ei meinannut hahmottaa olleenkaan, niin vähän sitä oli kuljettu. Reitillä pitivät itikat liiankin ahkerasti seuraa. Itikoiden vuoksi pysähtyminen lepohetkeä varten ei tullut kuuloonkaan. Niinpä kävelin lenkin yhtäkyytiä alusta loppuun. Seurauksena nukkumista haitanneet kivut lonkissa, polvissa ja kantapojissa. Mutta siitä huolimatta, kannatti.

 

Reitilta hieman syrjässsä sattui silmiini luvaton kaatopaikka. Sinne oli joku tuonut pakastimet, tiskialtaan, akut ja monen moista muuta roinaa. Tämä on paitsi rikollista, myös tyhmää touhua. Samalla vaivalla pakastimet sun muut roinat olisi voinut viedä kierrätyspisteisiin.

Mustakulkkula

Näkymää Rantamäentieltä Ylimmäinen-järvelle

Ruokolahden perukoilla sijaitsee kylä, jolla on hykerryttävä nimi; Mustakulkkula.
Eilisen syntymäpäiväni kunniaksi tekemäni vaelluksen kohokohtiin kuului nousu Mustakulkkulaan. Yllä oleva, Ipadilla otettu kuva Rantamäentieltä ei anna oikeutta komealle näkymälle. Mustakulkkula nousi tietoisuuteeni Etelä-Karjalan Radion lähetyksissä 1980-luvulla, joita silloin juonsi Olli Saarela. Aamuisin klo 7 - 8 välillä oli vakiona "Päivän kysymys", johon lähes jokaikinen aamu soitti rouva Mustakulkkulasta. Luulin aluksi kuulleeni paikannimen väärin. Kun tuo kuitenkin toistui useana aamuna, oli minun pakko uskoa, että jossakin Etelä-Karjalassa on todellakin kylä nimeltä Mustakulkkula. Jossakin vaiheessa selvisi sijainniksi Ruokolahti. Nyt minulla on ilo ja kunnia kertoa käyneeni Mustakulkkulan kukkuloilla.

Sulo Veikko Siitosen toimittamassa "Ruokolahden Kotiseutulukemistossa" kerrotaan Mustakulkku-nimen alkuperänä olleen paikalla asunut Mustakulkkujen suku. Sukunimi hävisi jossakin vaiheessa seudulta kokonaan, mutta säilyi upena paikannimenä. Nimen häviämisen taustalla lienee siis ollut vain nimen kantajien poistuminen riveistä luonnollista tietä, eikä esimerkiksi sen erikoisuus.

Kaakkois-Suomi ja oikeastaan koko Karjala on aikoinaaan ollut täynnä joko sukunimiä, joissa on ollut -nen-pääte tai sukunimiä, jotka kuvaavat jotain ihmisen ominaisuutta tai ovat eläinten nimiä. Säkkijärvi - Ylämaa - alueella on ollut runsaasti Kirppuja, Myyriä ja Hiiriä. Kärpäsiä, Hirviä ja Tauteja löytyi paljon Savitaipaleelta, Karhuja Lappeelta, Rustholkarhuja Savitaipaleelta, Sikiöitä Ruokolahdelta. Rautjärvellä yleisiä sukunimiä olivat Repo, Varis, Peippo ja Kaljunen, Luumäellä Karhu, Kiuru ja Kuningas, Lemillä Karhu ja Torvi, Taipalsaarella Heikkonen, Karhu ja Jänis. Monet erikoisen sukunimen kantajat ovat myöhemmin vaihtaneet nimensä "hienompaan". Tätä tapahtui varsinkin evakkojen keskuudessa. Monet syrjityiksi ja halvelsituiksikin taustansa vuoksi joutuneet karjalaiset halusivat pyyhkiä leimaavat nimet pois kirjoista ja kansista. Kun Husut ja Pusut, Kirput, Hiiret ja Myyrät siirtyivät alueelle, jossa sukunimet olivat -la ja lä-päätteisiä tai neutraaleja Järvisiä, Jokisia ja Virtasia, jo tuo eläimen nimestä saatu sukunimi kertoi, että henkilö oli paikallisille "muukalainen".

Lääväkorven - Syväjärven reitti, Ruokolahti

Näkymä Syvänsalmenmäen kallioilta Syväjärven pohjoispäähän

Syvänjoen partaalla

Toissapäivänä, eli 14.6.2015, suuntasin eukkopitäjään eli Ruokolahdelle. Valitsin päivän urakaksi Lääväkorven - Syväjärven reitin kulkemisen. Sen pituus on 18 kilometriä. Ennen reitille menoa pyörähdin Albert Edelfeltin vuonna 1887 kuuluisaksi tekemällä kirkonmäellä, jonne saapui hämmästykseni tasaisena virtana autoja.  Väkeä alkoi olla paikalla kuin suviseuroissa. Kysyin paikalle saapuneelta "eukolta", mistä oli kysymys. Tänään oli kuulemma konfirmaatiosunnuntai.

Poikkesin myös komealle, vuonna 1752 valmistuneelle kellotapulille. Kirkonmäeltä suuntasin urheilukentän tienoille. Siellä en sitten enää hahmottanut tarkalleen, mistä luontopolku oikein menee. Urheilukentälle johtavan hiihtosillan kupeessa oli pari ruokolahtelaista "äijää" tupakalla ja aamukaljoilla. He huitoivat ystävällisesti lisäohjeita, joiden avulla nopeasti löytyikin sitten etsimäni polku.

Suolammen pinta kuplii sateessa

Syvänjoen Myllykosken alajuoksu

Tässä alkumetrejä

Lääväkorven reitin alkupää on erittäin helppoa maastoa. Reitillä varrella olevat metsät ovat pääosin kuusi- tai sekametsiä. Louhikoita, jyrkkiä rinteitä ja vuoria polulla on Syväjärven ympäristössä, sen itä-, länsi- ja pohjoispuolella. Paikoin rinteet ovat niin jyrkkiä, että puiden väliin on asetettu köysi, jotta kiipeäminen ja laskeutuminen onnistuisivat. Reitti ei ole siis sopiva pienten lasten tai huonokuntoisten aikuisten kuljettavaksi. Polku on merkitty erittäin hyvin maastoon. Opasviitat sen sijaan ovat jo vahvasti "ajan patinoimia". Reitin kohokohtia on Syväjärvelle sen pohjoispäässä avautuvat maisemat sekä Vasarin ja Syväjärven välissä oleva Myllykoski. Myllykoskella on laavu, vessat, nuotio ja grillipaikat sekä puuvarasto. Aikamoinen erämaa tuntui aukeavan heti Ruokolahden taajaman jälkeen, sillä reitin varrella en kuullut kertaakaan moottorisahan, moottoriveneen, en edes traktorin ääntä. Sen sijaan käet kukkuivat, kilpaa, uuttukyyhkyt kujertelivat, tiltaltit "äittelivät" ja peipposet ja laulurastaat musisoivat. Autoliikenteen pauhu alkoi lopulta kuulua lähestyessäni uudestaan Ruokolahden taajamaa.

Reitillä en törmännyt kovinkaan moneen kulkijaan. Kolme miestä tuli alkumatkasta (reitti kulki tuossa vaiheessa metsäautotiellä) hölkäten vastaan, mutta varsinaisia vaeltajia en reitillä tavannut. Sen sijaan miljoonat itikat pitivät minulle seuraa. En muista olleeni vastaavanalaisen murhanhimoisen itikka-armeijan hyökkäyksen kohteena sitten haman nuoruuteni Lapin-matkan. Patikoinnin alettuani pääsin melko pian nauttimaan myös kesäisestä sateesta. Vettä tuli aluksi vähän, mutta jossakin vaiheessa satoi jo kaatamalla. Monella vaelluksella hyviksi osoittautuneet vaelluskenkänikin vettyivät lopulta läpimäriksi. Sitä kuuluisaa leijonaakaan en matkalla havainnut. Leijonille sopivia luolia näkyi louhikoissa kyllä olevan riittävästi.

Vaellukseni suoritettuani perehdyin nyt oikein kunnolla Ruokolahden kirkonmäen maisemaan, rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Niistä tuleekin jatkossa riittämään tarinaa.

Syvänsalmenmäen laki penkkeineen. Maisemat laelta peitti aika
tehokkaasti eteen kasvanut puusto

Myllykosken kuohuja

Myllykoskea

Myllykoskea sen päältä kuvattuna

Myllykosken laavu

Silta yli Syvänjoen virran Myllykosken niskassa

Leijonaluola?

Sateinen suolampi

Eksymisen vaaraa ei pitäisi polkujen risteyksissä olla

Tällaisia ajan patinoimia opastauluja löytyy reitin varrelta runsaasti

Ruokolahti - Rautjärvi vaellusreitin opastaulut ovat hyvässä kunnossa