Tyttöni, tyttöni mun, o-o-olethan sinä mun…Markkinahumua uudella kauppatorilla lokakuussa 1956

Lappeenrannan uudella kauppatorilla oltiin kyynärpäätuntumassa syysmarkkinoilla 1956.
Kuva: Lappeenrannan museot / Y. Sironen.

Monipolvinen koosteeni Lappeenrannan kauppatorin vaiheista saa nyt viimeisen silauksen, ainakin toistaiseksi. Kirjoitin aikaisemmin lähtötunnelmista satamatorilla, ns. Jaaakkolan kirkon ja muiden satamatorin rakenteiden "tuomioperjantaista", uuden kauppatorin ja -hallin valmistumisesta ja niiden toiminnan alkamisesta uudella paikalla Kisakentällä. Viimeisenä tarinana on kuvaus ensimmäistä markkinoista uudella torilla lokakuussa 1956. Koosteeni perustuu nimimerkki "Ratten" artikkeliin. Se kuvaa erittäin hyvin lapsuuteni aikaista, jo lähes tyystin kadonnutta markkinatunnelmaa, joka eli vielä vahvana 1960- ja 1970-luvuillakin. Olen sitä yrittänyt löytää viime vuosina torilta markkinoiden aikana, mutta olen ollut koko ajan kadonneen jäljillä. Poissa ovat helppo-Heikit, huviteltat, pelipöydät ja haitarinsoittajat. Markkinaväkikin on huomattavasti harvemmassa parveilemassa myyntikojujen ympärillä. Rinkelinmyyjien määrä on enää murto-osa entisestään. Poliisin "pahnoillakaan" ei enää ole markkinapäivinä tungosta, tai jos on, lehdet eivät siitä kerro. Oi ja voi!

Etelä-Saimaa 26.10.1956

Ensimmäiset syysmarkkinansa uusi tori koki 25-26.10.1956. Etelä-Saimaa kuvasi markkinatunnelmia 26.10. artikkelissa ”Saas nähdä, putoaako tyttö”. Markkinavieraita oli Etelä-Saimaan mukaan sadesäästä huolimatta runsaasti, joten torilla oltiin tiiviissä kyynärpäätuntumassa. Asiakkaita houkuttelemassa oli lukuisa määrä helppo-Heikkejä, rinkelikauppiaita ja monenlaisen rihkaman myyjää. Markkinoilla oli myös huvitelttoja, joissa oli mahdollisuus tiputtaa ”tyttö ahaventen valtakuntaan” ja seurata taikurien näytöksiä. Markkinakentällä huutelivat pelipöytien hoitajat ”kymmenen markan miljonäärejä” voittamaan kahvia ja muuta tarpeellista tavaraa. Jokaisen pöydän ympärillä oli paksu ihmismuuri, joka muodostui pääosin uteliaista pikkupojista. Tämän tästä porukasta kuului naurunremakka pelipöydän hoitajan sutkauttaessa jotakin onnistunutta. Varsinkin Helppo-Heikit olivat yleisön suosiossa. Myynnissä on yhtä paria, kahta paria, kolmea paria, milloin mitäkin. Eräs Helppo-Heikeistä lupasi neljän perlon-vahvisteisen villasukkaparin päälle ”vielä ehta pariisilaiset savunharmaat navettanailonit. Ja tämän kaiken sai tonnilla". Toimittajan lähemmässä tarkastelussa myytävät tuotteet eivät tosin osoittautuneet kovinkaan kehuttaviksi.  Syksyisen kostea sää oli saanut monen helppo-Heikin äänen käheäksi. Sen verran kuitenkin kurkusta lähti pihinää, että yleisöä oli muurina pöydän ympärillä.

Ryijyjen ja muiden tekstiilien kauppakojuja kierrellessä toimittaja toteaa: "Nuo iänikuiset ”Tuhkimot” ja muut ”Joutsenet” saivat kyllä torilla kävelijän taas kerran huokaisemaan sitä pimeyttä, mikä kaikesta valistuksesta huolimatta vielä vallitsee kodinsisutuksen alalla." Kyyrölän pottien myyjiä löytyi torilta vain pari kappaletta, Kylmäkoskelle siirtyneitä (Allekirjoittaneen kommentti: Yllättävää, ettei paikallisia, Pulsan – Tanin seudun pottien /kukkopillien tekijöitä olisi tämän mukaan ollut torilla lainkaan). Heillä oli kauppa kuulemma käynyt erittäin hyvin. Viipurin rinkelin kauppiaita oli torilla vaikka millä mitalla. Niiden myyntikojuja oli rivissä kahden puolen toria ja useimmat markkinavieraat poistuivatkin torilta markkinarinkeli tai pari kainalossaan. Markkinahulinan keskellä kaikui vielä kaiken kruununa sokean haitarinsoittajan sävelet:

Tyttöni, tyttöni mun, o-o-olethan sinä mun…

Ps
 Kävin päivällä kauppahallissa ja totesin toiminnan siellä vaipuneen lähes "ruususen uneen". Paljon oli tyhjää tilaa tarjolla.

Viipurin / Lappeen rinkeli, osa 2

Paistoperinne leviää Lappeelle

Rinkelikaupasta tuli Lappeenrannan seudulla
niin suosittu elinkeino, että paikallinen rautakauppa
mainosti paikallislehdessä säännöllisesti teettämiään
rinkelilaatikoita. Lappeenranta-lehti 7.2.1911

Lappeen pitäjän alueelle Viipurin rinkelin paisto markkinamyyntiin levisi 1800-luvun jälkipuoliskolla Hanhijärven kylän kautta. Rinkelin valmistustavan toi Lappeelle Hanhijärven kylästä syntyisin ollut Anni Pajari, joka palasi veljensä Sakari Rantasen talouteen Hanhijärvelle. Perhe aloitti rinkelinpaiston ja pian tämä lisäansiomahdollisuus levisi naapuritaloihinkin. On esitetty myös teoria, jonka mukaan rinkelin leviämisreitti olisikin ollut Saimaan kanava, joka valmistuttuaan vuonna 1856 lisäsi Viipuriin tehtyjä kaupunki- ja markkinamatkoja ja toi rinkelipaistoperinteen myös kanavanvarren kyliin. Oli miten oli, kehittivät lappeelaiset talolliset joka tapauksessa rinkelinpaistosta itselleen kannattavan lisäansiolähteen. Sesonki ajoittui seitsemän viikon jaksolle syksyisiin markkinoihin Suomen eri kaupungeissa.  On väärin sanoa, että lappeelaiset anastivat vii­purilaisilta rinkelinteon, sillä siinä vaiheessa kun paistoperinne levisi Lappeella, oli Vii­purin rinkeli alkuperäisessa ympäristössään vielä vahvasti elossa.

Lappeelainen rinkeli

Lappeelaiset kehittivät rinkelin leipomiseen oman muunnoksensa. Lap­peen Hanhijärvellä ensiksi kaksi taloa ryhtyi leipomaan rinkeleitä leipomaan jo 1880-luvulla. Ja siitä taito 1890-luvulla levisi vähitellen lähes jokaiseen Hanhijärven taloon. Ennen 1900-luvun alkua se oli jo siirtynyt myös Lappeen Mentulan, Saikkolan, Partalan ja Lyytikkälän kyliin, ja hiukan myöhemmin Saarnialan, Ilottulan ja Muukkolan kyliin. Ennen ensimmäistä maail­mansotaa kerrotaan Lappeella leivotun rinkeleitä ainakin 63:ssa talossa. Osa taloista leipoi vain syksyisin ja ke­väisin markkinoiden aikana, mutta osa ympäri vuoden. Rinkeleitä leivottiin vain maalais­taloissa ja niinpä rinkelien maku ja onnistuminen vaihteli taloista toiseen. Sen sijaan ulkomuoto oli kaikilla  sama.

Lappeen isäntäyhdistys oli huolissaan rinkelienleivontatupien
paloturvallisuudesta. Itä-Suomen Sanomat 1.10.1895

Rinkelinleipomistupa

Vuonna 1907 annettiin kunnallinen määräys erillisestä ja siististä rinkelinleipomistuvasta. Siinä ei saanut asua eikä käyttää muunlaisena työverstaana.  Tämä oli huomattava parannus, vaikka rinkelitupia käytettiinkin myös esimerkiksi käsitöiden tekoon, kutomiseen ja niissä pidettiin myös talkootanssejakin. Rinkelinpaisto olikin merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Aputyttöjä ja –poikia tuli pyytämättä avuksi ja laulu raikui työtä tehdessä. Piiri- ja rakkauslauluja oli käytössä sadoittain, taisipa olla jopa tuhansittain. Hauskoja tarinoita kertoili itse kukin vuorollaan. Varsinkin iltaisin tupien penkeille kerääntyi naapurin poikia ja miehiä istuskelemaan. Nämä pyrkivät muka auttamaan tyttöjä, mutta keskittyivät lähinnä pieneen kiusantekoon ja naurattamiseen.

Markkinoille aina Oulun ja Kajaanin tasolle saakka

Leivontamäärät saattoivat olla ennen markkinoita todella suuria. Jopa kuusikin 80 kilon taikinaa saatettiin leipoa yhden vuorokauden aikana. Rinkelinleipomistuvassa lämpöä oli 40—50 astetta, uunin edessä paljon enemmän. Rinkelit jäähdytettiin aittahuoneissa ja poikien tehtävänä oli päivällä lastata rinkelit voipaperin väliin kuutiometrin kokoisiin laatikoihin. Kun kolme laatikkoa oli valmiina, niitä lähdettiin hevosella viemään asemalle, jossa markkinoilta markkinoille kulkevat miehet olivat jo odottamassa rinkeleiden tuloa. Nämä olivat huutokaupassa ostaneet torilta myyntipaikan. Jos leipomistapahtuma oli hauska kotona, niin vielä onnellisempaa oli, jos pääsi markkinoille myyjäksi. Sehän tiesi uuden näkemistä ja vaihtelua. Markkinoille ei laskettu ketä tahansa. Myyntitaito oli se, jota arvostettiin. Markkinamiehet kulkivat hevosilla, myöhemmin vain junilla, rinkeleitä myymässä kaikkialla Etelä- ja Keski-Suomen markkinoilla. Jokunen kävi aina Kajaanissa ja Oulussakin saakka.

Tarina Lappeen Rantasenkylän rinkelikauppiaasta.
(Lappeenrannan Uutiset 4.2.1893) Lappeelaiset
rinkelikauppiaat olivat tuossa vaiheessa  jo lähes täysin
vallanneet monien kaupunkien markkinat. Toisen
lehtiuutisen mukaan oli Mikkelin syysmarkkinoilla vuonna
1890 52 rinkelikauppiasta, joista 49 oli Lappeenrannan
seudulta ja vain neljä Viipurista (Suomi 27.9.1890)

Taikinaa vaivattiin toistakin tuntia

Markkinarinkeli syntyi vain 75 senttiä korkeassa ja 80 sentin läpimittaisessa taikinapaljussa. Kaksi tyttöä survoi taikinaa käsineen tunnin ja pitempäänkin. He käänsivät ja vaivasivat koko voimallaan taikinan äärimmäisen sitkeäksi. Samalla sekoitettiin sokeri, mausteet ja voi. Lappeella leikattiin ruisoljista paistinpannun tai pellin levyiseksi neljä olkea, joista helpeet kuorittiin tarkkaan. Pellille sopi kaksi normaalikokoista rinkeliä niin, että kaksi olkea laitettiin kummankin alle. Leipoessa oli pöydällä puinen omatekoinen vaaka, jonka toisessa kupissa oli rinkelinpainoinen kivi ja toiseen kuppiin pantiin kivenpainoinen taikinamöykky. Näin mitattiin jokaisen rinkelin paino leipoessa. Samalla nähtiin leipojan taidot, eli miten nopeasti hän teki rinkeleitä, ja miten hän sai ne aina samaan suorakaiteen muotoon. Suorakaiteen muoto oli tinkimätön sääntö Lappeella.

Voitelu kananmunan ruskuaisella

Kun 50 — 60 peltiä oli saanut rinkelinsä, oli taikinapalju tyhjä, mutta uusia oli jo nousemassa. Pellit nostettiin rinkeleineen tuvan orsille nousemaan tuntikausiksi, minä aikana edellinen erä paistettiin. Rinkeliuuni oli lämmitetty hehkuvan kuumaksi. Kun arina oli laastu, heitettiin uuniin kolme - neljä kourallista suolaa samalla kun suupelti tupattiin kiireesti kiinni. Tuonne kuumaan suolahöyryyn työnnettiin muutamassa sekunnissa kuusi - kahdeksan rinkelipeltiä ja sen jälkeen luukku tiiviisti kiinni. Tuossa kuumuudessa ei rinkelien tarvinnut kauan olla, kun ne olivat läpikypsiä. Vaikka rinkeliin ei syntynytkään mitään kovaa kuorta, oli kuori silti tummanpunainen. Rinkelit voideltiin kuumina kananmunan ruskuaisella. Tästä ne saivat rikkomattoman ja hehkuvan punaisen värin. Pellit kannettiin aittaan jäähtymään hyllyille, joilta pellit irrotettiin uuteen käyttöön heti, kun rinkelit ovat sen verran jäähtyneet, että niitä voi nostella hyllyille. Rinkeleiden piti olla hiukan lämpimiä kun niitä lastattiin monien voipaperien väliin laatikkoon. Silloin ne säilyivät pehmeinä päiviä, tarvittaessa jopa viikkokaupalla, eivätkä rinkelit kadottaneet sulaessaan pehmeyttään ja vaikka olivat talvella laatikossa jäätyneetkin.

Viipurin / Lappeen rinkeli

Tarkoitukseni on kirjoittaa kolmiosainen blogikirjoitus paikallisesta leivonnaisesta viipurinrinkelistä. Tässä seuraa osa 1.

Viipurin / Lappeen rinkeli

Eteläkarjalaisen ruokaperinteen tunnetuin leivonnainen on varmaankin viipurinrinkeli. Se oli 1900-luvulla markkinoiden ylivoimaisesti ostetuin tuominen ainakin Itä- ja Etelä-Suomessa. Lisäksi se oli Viipurissa torikaupan suosikkituote. Nimitys viipurinrinkeli oli jo ennen toista maailmansotaa osittain harhaanjohtava, sillä rinkelinpaisto oli jo silloin siirtynyt Viipurin pohjoispuolelle Lappeen pitäjään. Perehdyin rinkelinpaiston saloihin kevättalvisena aamuna Papusen leipomossa Nuijamaantien varressa. Lisäksi kiertelin Lappeenrannan kevätmarkkinoilla katselemassa, miten rinkelikauppa sujui. Tässä aiheesta kokoamani kirjoitus:

Viipurin rinkeli – luostarissa syntynyt

Viipurinrinkeliksi kutsuttu vehnäleivonnainen on syntynyt ilmeisesti Viipurin Harmaidenveljesten luostarissa 1400-luvulla. Rinkeli oli alunperin luostarissa paaston päätteeksi nautittu herkku, jonka resepti oli salainen. Perimätiedon mukaan seurakuntalaiset saivat mukaansa pyhän, rinkelinmuotosen vehnäleivonnaisen, kun olivat tuoneety luostariin lahja. Jos lahja oli runsas, vehnäsiä sai mukaansa useita kappaleita.  Kun Kustaa Vaasa lakkautti luostarin, siirtyi rinkelinpaistoperinne 1500-luvulla lähiseudulle. Se saavutti suosiota niin hovipiireissä kuin muunkin ylhäisön keskuudessa. Kerrotaankin Pietari Brahen tilanneen Viipurista rinkeleitä Turun Akatemian vihkiäisiin. Myös Venäjän keisari Aleksanteri III piti tästä kaakkoissuomalaisesta herkusta ja niin hänelle toimitettiin viikoittain rinkeleitä.

Viipurilaisen rinkelikauppiaan Johannes Waittisen ilmoitus rinkelinmyynnistä Mikkelin kevätmarkkinoilla. Mikkelin Sanomat 12.3.1885

Rinkelisota

Rinkelinpaisto levisi vähitellen myös tavallisen rahvaan keskuuteen. Se saavutti jonkinlaisen ”pyhän leivän” aseman. Jokainen paistaja pyrki keksimään oman, muita herkullisemman, salaisen  rinkelireseptinsä ja hyväksi havaitut saivat jo tuolloin runsaasti jäljittelijöitä. Rinkelinpaistosta tulikin monelle talolle merkittävä lisäansio, niin merkittävä, että markkinoista käytiin kiivasta taistelua. 1860-luvulta lähtien kävivät viipurilaiset Löppösen ja Vaittisen leipurisuvut taistoa rinkelireseptinsä aitoudesta. Tämä reseptitaistelu sai nimen ”rinkelisota”. Löppöset väittivät, että heidän suvullaan oli hallussaan vanhin tunnettu resepti jo 1780-luvulta. Vaittisen suku vakuutti, että heidän reseptinsä oli peräisin jopa 1600-luvun puolestavälistä. Vaittisen suvun rinkeli nautti luottamusta Viipurissa, mutta Löppösen reseptiin luotettiin enemmän muualla.  Vielä vuosina 1880 — 1905 viipurilaisten leipoma rin­keli oli Viipurin torikaupassa ja markkinoilla yksinvaltias, vaikka puhuttiin myös Tervajoen rinkeleistä.

 

Waittisen rinkeleitä ylistettiin näin vuolaasti Ilmarinen-lehdessä 3.3.1880

”Aito” viipurinrinkeli

Vuosisa­dan vaihteen jälkeen alkoi rinkelinpaistoperinne hiipua Viipurissa. Se supistui vain muutamien leipurien pe­rinteiden vaalimiseksi. Lopulta ”aitoja” viipurinrinkeleitä oli saatavana vain kolmessa leipurinliikkeessä sekä rautatieaseman myymälässä (yhden artikkelin mukaan enää vain Vaittisen leipomosta), mistä matkustajat ostivat niitä Viipurin tuliaisiksi. ”Aito” viipurinrinkeli poikkesi sekä raaka-aineiltaan että muodoltaan markkinoita vallanneesta lappeelaisesta rinkelistä. Todella aito rinkeliresepti, luostarin rinkeli, lienee vuosisa­tojen kuluessa kokenut monenlaisia muunnoksia. Ei siis voida olla enää varmoja, millainen oli tuo luostarin rinke­lin alkuperäinen resepti tai muoto.

Ferdinand Laihia muisteli Etelä-Karjalan vuosikirjassa 1964 – 1965 ”aitoa” viipurinrinkeliä näin:

Tämän kirjoittaja ehti maistaa vanhanajan Viipurin rinkeliä ja muistikuva sanoo, että se oli oikeaa herkkua. Rinkeli oli neliskulmainen ja selän kasat leikattu hiukan auki. Se oli hyvin palaneen tiilen värinen, himmeä, kiilloittamaton ja koska se uunista vedettiin vesipataan, ritisi sen pinta rikki mosaiikkikuvioihin. Mitä kaikkea rinkelin kokoomukseen oli pantu, se oli ja jäi salaisuudeksi. Joka tapauksessa se oli suussasulavaa, tuoksui ja maistui mitä suloisimmalta. Sanottiin, että siihen oli pantu yhdeksää »sorttia» mausteita. Mitä ne olivat, sitä en täydelleen tiedä, vain kardemumma, anis, muskotti, sahrami, voi, kananmuna ja runsas sokerimäärä olivat tiedossa.

Rinkeli paistettiin aina uunin arinalla, jolle oli levitetty run­saasti ruisolkia helpeineen. Kiinniriippuvat helpeet ja olkien painanteet rinkelin alla tekivätkin rinkelistä juuri Viipurin rin­kelin ja epäilemättä antoivat vielä oman maku- ja hajulisänsä tuohon muutenkin tuoksuvaan ja houkuttelevaan kokoomuk­seen

Merkittävä lisäansio talollisille

Samaan aikaan kun leipomot kävivät rinkelisotiaan, valmistivat myös ympäröivän maaseudun talolliset omia rinkeleitään markkinoilla myytäviksi. Niinpä Viipurin torilla oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa markkinoilla myynnissä kymmeniä rinkelikuormia. Rinkeli oli markkinatuliaisista odotetuin ja ostetuin. Sitä selittää ainakin osittain vehnän viljelyn harvinaisuus sekä se, että vehnäpulla oli tuolloin maaseudulla yleensä vain pitoleivonnainen. Siirtyessään maaseudulle myös rinkelin reseptissä tapahtui muutosta. Maaseudun asukkaat halusivat rinkeliinsä vähemmän mausteita ja he myös tekivät rinkelinsä niukemmista tarveaineista.

Tarina jatkuu täällä

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 1: Hanhijärven koulu (Päivitetty 6.4.2016)

Entinen Hanhijärven kyläkoulu

Koulumaailmassa on vuosia ollut trendinä pienten kyläkoulujen lakkauttaminen. Suurin osa vanhoista kyläkouluista on rakennettu 1800-luvun lopulla, 1900-luvun alussa sekä 1920-luvulla. Niiden ulkoasu on ainakin minun arkkitehtoonista silmää hivelevä. Niinpä sydämeni ei iloitse yhdenkään kyläkoulun lakkauttamisesta ja vanhan koulukiinteistön purkamisesta. Kyläkoulut ovat usein olleet merkittävästi maaseutukylien maisemaa hallitsevia ja luovia. Ei sovi unohtaa, mikä tärkeä merkitys näillä kouluilla on ja on ollut kylien sosiaaliselle ja kulttuuriselle elämälle. Kun kylästä häviää koulu, sieltä saattaa hävitä muukin yhdessä tekemisen palo.

Aikomukseni on kuvata pyörä- ja kävelyretkilläni KAIKKI Lappeenrannan seudun lakkautetut ja vielä pystyssä olevat kyläkoulut ja laatia niiden historiasta lyhyt katsaus.Toissa viikolla kuvasin jo Rutolan koulua.

Kansakoululaitoksen luominen aloitettiin maahamme 1860-luvulla ja vähitellen jokaisessa isossa suomalaisessa maalaiskylässä oli oma koulu. Kouluverkosto alkoi supistua 1960-luvulla maaltamuuton kiihdyttyä ennennäkemättömiin mittoihin. Toinen koulutarvetta vähentävä tekijä oli syntyvyyden lasku.Tätä kehityskulkua ei ole onnistuttu kääntämään. Uudella vuosituhannella koulujen lakkauttamisen taustalla on ollut paitsi edellä mainitut syyt, myös säästäminen sekä käsitys että suuri on kaunista, opetuksessakin.


 

Hanhijärven kansakoulu vuonna 1957. Silloin kaksiopettajaisessa koulussa oli 41 oppilasta.
Kuva: Lappeenrannan kaupunginarkisto

Hanhijärven koulu

Koulun perustaminen Hanhijärvelle nousi keskusteluun vuonna 1899. Koulupiiri perustettiin kyseisenä vuonna, varoja kerättiin arpajaisilla, tonttikin katsottiin ja koulun rakentamiseen pyydettiin urakkatarjouksia paikallisissa lehdissä. Perustaminen siirtyi lopulta kuitenkin 1920-luvulle koulun paikasta syntyneiden erimielisyyksien takia. Lisäksi koulupiiriin alkuaan kaavaillut Vihtolan, Tukialan ja Karkkolan kylät vetäytyivät siitä. Kouluhankkeen alkuvaiheista löytyy blogikirjoitus täältä.

Vuonna 1919 uudelleen järjestelty Hanhijärven koulupiiri käsitti Hanhijärven, Hanhikempin, Ihalaisen ja Rantalan kylät. Seutu on tunnettu 1880-luvulta lähtien viipurinrinkeleiden valmistuksesta ja myynnistä. Ennen kylän  koulun rakentamista toimi väliaikainen kouluhuoneisto A. Kempin talossa Hanhikempissä. Siellä toiminta alkoi syksyllä 1921. Varsinainen koulutalo rakennettiin 1924. Piirrustukset laati  Viipurin maanviljelysseuran rakennusmestari Hagberg. Satulakattoisessa hirsisessä koulurakennuksessa on näkyvissä 1920-luvun  klassismin piirteitä, mm. muotojen yksinkertaisuus ja sisäänkäyntien päätykolmiot. Koulun ulko- ja saunarakennukset rakennettiin kouluhallituksen mallipiirustusten mukaan. Koulun rakentamista varten otti Lappeen kunta 160 000 markan lainan, kuten alla olevasta Etelä-Saimaan uutisesta ilmenee:

160 000 markan laina Hanhirjärven koulun rakentamiseen.  Etelä-Saimaa 28.2.1925

Hanhijärven kansakoulun oppilasmäärä vaihteli vuosikymmenien kuluessa varsin paljon. Alimmillaan (16 oppilasta) se oli vuosina 1950 ja 1952, jolloin koulussa ei ollut lainkaan kansakoulun alaluokkia. Enimmillään oppilasmäärä oli vuosina 1963 (heistä 21 alaluokilla ja 32 yläluokilla) ja 1964, jolloin koulussa opiskeli 53 lasta. 1970-luvun alussa oppilasmäärä tippui runsaaseen 20:en. Viimeisenä kansakouluvuonna oppilaita oli vain 20. Ohessa kokoamani taulukko Hanhijärven kansakoulun oppilasmäärästä vuonsia 1922 - 1974:

Vuosi	1922	1923	1924	1925	1926	1927	1928	1929
Oppilasmäärä	31	26	28	30	28	46	29	45
Vuosi	1930	1931	1934	1935	1936	1937	1938	1939
Oppilasmäärä	36	55	42	48	34	42	28	52
Vuosi	1940	1941	1942	1943	1944	1945	1946	1947
Oppilasmäärä	51	51	48	36	38	41	39	30
Vuosi	1948	1949	1950	1951	1952	1953	1954	1955
Oppilasmäärä	28	25	16	27	16	19	26	35
Vuosi	1956	1957	1958	1959	1960	1961	1962	1963
Oppilasmäärä	43	41	44	37	44	45	48	53
Vuosi	1964	1965	1966	1967	1968	1969	1970	1971
Oppilasmäärä	53	49	45	42	32	35	31	33
Vuosi	1972	1973	1974	x	x	x	x	x
Oppilasmäärä	24	23	20	x	x	x	x	x

Koulun elämä jatkui kuiten vielä pitkään  peruskoulun ala-asteena. Kaivamieni vanhojen lehtiuutisten mukaan Hanhijärven koulusta todettiin vuonna 1999  seuraavasti Hanhijärven koulu elää ja voi erinomaisesti. Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että seitsemän vuotta myöhemmin koulu lakkautettin. Koulun viimeisille oppilaille jaettiin todistukset keväällä 2006.

Tässä kaksi kuva lisää Hanhijärven koulusta: