Maaherrantalon palo 20.4.1972 Linnoituksessa

Etelä-Saimaa 22.4.1972

Etelä-Saimaa 21.4.1972

Etelä-Saimaa 18.5.1971

Kouvolan Sanomat 11.6.1971

Huhtikuun 20. päivä vuonna 1972 tuhoutui yksi Lappeenrannan Linnoituksen vanhimmista rakennuksista. Kyseessä oli Kymenkartanon läänin maaherran Johan Henrik Friesenheimin käyttöön rakennettu maaherrantalo. Friesenheim asui talossa vuosina 1722 - 1737. Myöhemmin rakennus oli Viipurin läänin virkamiesten virkatalona ja vuodesta 1818 lähtien vankilan johtajan ja henkilökunnan asuintalona. Kun vankilan toiminta päättyi 1938, maaherrantalo siirtyi puolustusvoimien henkilökunnan käyttöön. Talosta muodostettiin asunto neljää perhettä varten. Rakennuksen runko oli tiettävästi jo 250-vuotias eli vuodelta 1722. Talo oli 1800-luvulla Linnoituksen ja koko kaupungin edustavin asuinrakennus. Sen suunnittelijoiden joukkoon kuului mm. Carl Ludvig Engel. Muinaistieteellinen toimikunta ja sen seuraaja Museovirasto oli määrännyt rakennuksen suojeltavaksi. Maaherrantalo oli siirtynyt aikaisemmin Lappeenrannan kaupungin omistukseen. Milloin siirto tapahtui, on jäänyt minulle epäselväksi. Vielä toukokuussa 1971 kerrotaan rakennuksen olevan puolustusvoimain omistuksessa. Viimeiset asukkaat olivat muuttaneet talosta syksyllä 1969. Tulipalon jäljiltä jäi mustuneita hirsiä ja raunioiden keskeltä sojottavat savupiiput. Paloa kommentoineen museoviraston tutkijan Pekka Kärjen näkemyksen mukaan mitään ei ollut enää tehtävissä rakennuksen pelastamiseksi. Samalla hän ihmetteli kaupungin vähäistä kiinnostusta rakennuksen korjaamiseen. Sen puurakenteet olivat olleet suhteellisen terveitä ja perustuskin oli ollut kutakuinkin kunnossa.  Samalla Kärki totesi, että olisi aiheellista paneutua Linnoituksen alueen kunnostussuunnitelmaan, ettei vastaavaa pääsisi tapahtumaan uudestaan. Hän oli huolissaan tyhjilleen jääneistä entisistä vankilarakennuksista.

Maaherrantalossa oli oleskellut edellisenä iltana useampia nuorukaisia, joiden jäljiltä tulipalon epäiltiin syttyneen. Pari vuotta tyhjillään olleen rakennuksen ikkunoiden ovien edessä olivat laudat, mutta se ei estänyt ilkivallantekijöitä murtautumasta sisälle. Rakennus joutui todellisen hävitysvimma kohteeksi. Kaikki mikä oli saatu irti, oli revitty. Eikä asialla olleet pelkästään pojanviikarit, vaan koristeita ym. siirtyi myös ns. kunnon kansalaisten koteihin. Vain kaksi kuukautta aikaisemmin olivat toisen Linnoituksen historiallisen arvorakennuksen, Etelä-Karjalan maakuntamuseon, tilat tuhoutuneet niin ikään tulipalossa.

Paikallisista sanomalehdistä Etelä-Saimaa uutisoi 21.4.1972 tulipalon jopa hieman ilakoivalla otsikolla ”Iloa ihmettelijöille”. Uutisessa ei mainittu edes, että kyseessä oli historiallisesti arvokas rakennus, vaan todettiin sen olevan ”ränsistynyt asuinrakennus”. Seuraavana päivänä lehti jatkoi samalla tyylillä otsikollaan ”Veromarkat säätyivät, joskin historiaa katosi”.  Palosta kertoneessa artikkelissa todettiin” [Tulipalo oli ] taas suuri helpotus veronmaksajille toteutumatta jääneen ja kalliiksi arvioidun kunnostamisen muodossa". Kaupungin rakennusvirasto ei ollut ehtinyt laatia rakennuksen kunnostamissuunnitelmaa, mutta lehden mukaan ei vielä 100 000 markallakaan sitä saataisi aikaiseksi. Saimaan Sanomien uutisointi oli lähinnä toteava, mutta uutisessa kuitenkin surtiin historiallisen rakennuksen menetystä. Ilmaisjakelulehti L

Lappeenrantalainen 27.4.1972

appeenrantalainen  kertoi näkemyksensä Katukuvastin-palstallaan. Kritiikkiä saivat niin kunnalliset päättäjät kuin Etelä-Saimaa-lehden toimituskin.

Maaherran talon seinilta löytyi runsaasti 1800-luvun alkupuolelta olleita hyvin säilyneitä kirjeitä. Ne olivat monen tapettikerrostuman alla seinän pintaan liimattuina. Kirjeet olivat ruotsin- ja venäjänkielisiä. Tuohon aikaa paperi oli erittäin kallista, joten tapana oli säästää kaikki paperi ja uusiokäyttää sitä vaikkapa seinäpaperin lisänä. Kirjeitä löytyi maaherrantalon jokaisen huoneen seinältä. Muinaistieteellisen toimikunnan tutkija Lauri A. Putkonen oli tehnyt valmisteluja keväällä 1971 kirjeiden irrottamiseksi seiniltä. Tarkoituksena oli tutkia ne ja lisätä Lappeenrannan kaupunginarkistoon. Tämä ehdittiinkin suorittaa, ennen kuin ilkivallantekijät ja lopulta tulipalo tekivät lopullisen tuhonsa.

Etelä-Saimaa 18.5.1971, 21.4.1972 ja 22.4.1972
Lappeenrantalainen 27.4.1972
Kouvolan Sanomat 11.6.1971
Saimaan Sanomat 22.4.1972

Rappiollako on hyvä olla? Pöksänlahden kesäsiirtola kesällä 2016

Pöksänlahden idylliä

Tässä jälkikirjoitusta aikaisemmin kokoamaani kirjoitukseen Lappeenrannan koululaitoksen kesäsiirtolatoiminnasta.


Tein tänään runsaan sadan kilometrin pyöräilykierroksen Lemillä ja Savitaipaleella. Palatesssani Kuolimon rannalta Lepänkannosta Savitaipaleelle ja edelleen Lappeenrantaan poikkesin katsomaan, missä kunnossa on entinen Pöksänlahden kesäsiirtola.

Jälleen kerran tulin surulliseksi ja ketutuskäyrä nousi. Savitaipleen kunnan omistukseen syksyllä 2005 siirtyneessä kesäsiirtolassa ei näy olevan mitään toimintaa eikä kunnossapitoa. Rakennukset saavat hajota kaikessa rauhassa ja niiden ympäristöt pusikoitua. Ilkivaltaakin on rakennuksille tehty ja osaan rakennuksista ovat ovet apposen auki. Rappiollako on hyvä olla?

Pöksänlahti olisi mitä upein paikka mihin tahansa kesäleiri-, erä- ja luontoretkeilytoimintaan. Mikähän tämän kunnan päättäjien nykyinen suunnitelma alueelle on, vai onko sitä ollenkaan.

Tässä lisää ketutuskäyräkuvia:

Ruokalarakennuksen valtaa kohta puusto

1990-luvulla rakennetut henkilökunnan majoitustilat ja wc-tilat

Ovi on kutsuvasti auki

Rakennuksessa on edelleen sisällä sängyt, tuolit ja petivaatteita

Majoitusrakennuksen päädyssä oli katettu "lava"

Poikien majoitusrakennus

Sauna

Saunan ikkunat on rikottu

Näkymä laiturilta saunalle

Vielä viimeinen näkymä idyllisen Pöksänlahden saunalle

Kansanopetus Lappeenrannassa 150 vuotta. Ulkohuussit koulupihan perällä

Muukonniemen kansakoulun  "komea" ulkohuone seisoo vielä paikallaan

Kun kansakouluja 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa rakennettiin, niistä puuttuivat vesijohdot ja sisävessat. Niitä ei ollut vielä kaupunki- eikä maaseutuasunnoissakaan. Koulujen käymälät sijaitsivat erillisessä rakennuksessa koulupihan perällä.  Tällaisen koulun ulkorakennuksen toisessa päässä oli usein myös varastotiloja. Nämä rakennukset olivat huomattavasti kevyemmistä materiaaleista tehtyjä kuin varsinaiset koulutalot. Yksinkertainen lautaseinä erotti ulkoilmasta, joten talvella nämä ulkohuussit olivat armottoman kylmiä. Loppukeväällä ja alkusyksystä seuraa pitivät kärpäset ja itikat. Tyttöjen ja poikien käymälätilojen välissä oli pelkkä lautaseinä. Molemmilla puolilla pitkä vierekkäin oleva reikien rivistö odotti ”asioivia” oppilaita. Niinpä tuon ajan koulukäymälöissä ei yksityisyyttä juurikaan ollut.  Lisäksi ohut lautaseinä inspiroi monenlaiseen ilkivaltaan ja koiruuteen vastakkaista sukupuolta kohtaan. Niinpä Lappeenrannan koululautakunta totesi keväällä 1928 Koulun ulkorakennukseen piirustuksista antamassaan lausunnossa:

”Johtokunta huomauttaa, että poikien ja tyttöjen käymälöiden välinen seinä on tehtävä mieluimmin betonista tai tiilestä. Tai, jos se tuottaa rakennusteknillisiä vaikeuksia, tiivis hirsiseinä, tai välitäytteinen kaksoislautaseinä. Mutta yksinkertaista lautaseinää ei missään tapauksessa!"[1]

Vielä vuosi peruskouluun siirtymisen jälkeen oli ulkohuoneperinne vahva Lappeenrannan maaseudulla. Kunnassa oli edelleen 11 koulua, joissa ulkohuussit olivat käytössä. Kyseiset koulut olivat Haapajärvi, Hanhijärvi, Kasukkala, Korkea-aho, Lempiälä, Muukonniemi, Partala, Rutola, Simola, Sipari ja Tirilä. Oppilaita kyseisissä kouluissa oli 428. Puutteellisen hygienian lisäksi ongelmia aiheutui myös esimerkiksi sadan oppilaan Muukonniemen koulussa siitä, että ulkokäymälästä puuttui kiinteä alusta, joten ihmisjätteet saattoivat valua jopa pohjavesiin.[2]

---

[1] LKA. KJA. Ca:4. 15.5.1928, § 1.

[2] Lappeenrantalainen 17.3.1976. Puusee pihan perällä 11 koulussa.