Lappeenranta 27.6.1944

Ulkonaliikkumiskielto Lappeenrantaan klo 22.00 - 5.00 väliseksi ajaksi. Etelä-Savo 27.6.1944

Alkukesällä 1944 olosuhteet koko Suomessa, mutta varsinkin maamme kaakkoisessa osassa muuttuivat nopeasti ja dramaattisesti. Kesäkuun 9. päivä alkanut puna-armeijan suurhyökkäys mursi suomalaisten puolustuslinjat seuraavana päivänä Valkeasaaressa. Alkoi ajoittain pakokauhunomainen peräytyminen länteen. Jotkut nimesivät sen pilkallisesti "Kannaksen halkijuoksuksi". Valkeasaaren läpimurtokohdan puolustuksesta vastasi Jalkaväkirykmentti 1, jonka sotilaista merkittävä osa oli kotoisin Lappeenrannasta ja sen ympäristöstä.  Monessa seudun kodissa vieraili pian pappi tuomassa suruviestiä. Vain kymmenen päivä myöhemmin, iltapäivällä 20.6.1944 menetettiin Viipuri ainoastaan viiden tunnin taistelun jälkeen. Melko pian ankarat tykistö- ja panssaritaistelut riehuivat Viipurin länsipuolella, vain neljänkymmenen kilometrin päässä Lappeenrannasta. Silti yleinen evakuointimääräys annettiin Lappeenrannassa vasta 4.7.1944. Myös rajut pommitukset järkyttivät.  Tuhoisin oli Simolan aseman pommitus 19.6.1944, jossa menehtyi ainakin 91 ihmistä. Toinen kohtalokas hyökkäys oli neuvostoliittolaisten koneiden isku Lappeenrannan asemalle ja ratapihalle 1.7.1944, joka aiheutti ammusjunan räjähdyksen. Armilan koulun lähellä metsikössä ollut sirpalesuoja ja suojakorsu saivat osuman, jolloin niistä suojaa hakeneet siviilit (8) saivat surmansa.

Tilanteen vakavuus myös Lappeenrannan kannalta näkyy paikallislehdessä (Etelä-Savo) vasta 27.6.1944. Lehden uutinen kertoi, että Lappeenranta ympäristöineen julistettiin matkustuskieltoalueeksi 26.6. Kirjoitin puhtaaksi tuon uutisen:

Lappeenrantaan, Lauritsalaan ja niiden ympäristökuntiin saadaan matkustaa vain poliisiviranomaisten luvalla

Sisäasiainministeriön päätöksellä on siihen alueeseen, jolla on matkustaminen kielletty Suomen kansalaiselta ilman poliisiviranomaisen lupaa ja näin ollen myöskin ulkomaalaiselta ilman valtiollisen poliisin lupaa, on liitetty Lappeenrannan ja Haminan kaupungit, Lauritsalan kauppala sekä Säkkijärven, Virolahden, Miehikkälän, Vahvialan, Ylämaan, Jääsken, Joutsenon, Ruokolahden, Rautjärven, Vehkalahden, Luumäen, Lemin ja Taipalsaaren kunnat sekä Suomenlahden, Ahvenamaan ja Pohjanlahden vesialueet, jotka ovat saaristoasutuksen ulkopuolella.


Samassa lehdessä oli tiedote, jossa kiellettiin kenttäpostipakettien lähettäminen kesäkuun 30 päivään saakka. Maamme koko kuljetuskalustolla oli paljon kiireellisempiä tehtäviä joukkojen, ammusten ja evakkojen kuljettamisessa, kuin postipakettien viemisessä jatkuvasti muuttuvalle rintamalle.

Ohessa vielä poiminta Etelä-Savon ilmoituksista 27.6.1944:

Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki

Jalkaväkirykmentti 1:n muistomerkki

Lemin ”lenkin” kolmas kohde 26.7.2015 oli Lemin kunnantalon edessä seisova muistopaasi. Kyseessä on Jalkaväkirykmentti 1:n (JR I) muistokivi. Lemille oli välirauhan aikana sijoitettu suojajoukkoihin kuuluva 1. Prikaati. Sen esikunta ja I Pataljoona oli sijoitettu Vainikkalan kylään Kantturaniemen varuskuntaan ja 2. Pataljoona Lahnajärven varuskuntaan Niemenkylään, Lemin kirkolta noin kilometrin verran Toukkalan suuntaan. Liikekannallepanon tapahtuessa kesäkuussa 1941 täydennettiin 1. Prikaati rykmentiksi muodostamalla siihen III Pataljoona lähinnä Lemin ja Lappeen reserviläisistä. Perustaminen tapahtui Kantturaniemessä Vainikkalan kylässä. Pääosa reserviläisistä muodosti III Pataljoonan konekiväärikomppanian. Näin syntyneen Jalkaväkirykmentti 1:n vahvuus oli kaikkiaan noin 3600 miestä.

Parakkielämää Lemillä 25.6.1941
SA-kuva

II JR 1:n esikunta Punkan talossa Lemillä 26.6.1941

Jatkosodan aikana JR 1:n  ryhmitysalueita ja taistelupaikkoja olivat Lemin lisäksi Nuijamaa, Ruokolahti, Rautjärvi, Ojajärvi, Kaukola, Kaarlahti, Räisälä, Sakkola, Valkjärvi, Kirjasalo, Lempaalanjärvi, Viipuri, VKT-asema, Valkeasaari ja Viipurinlahti. Hyökkäysvaiheen aikana sekä myös asemasotavaiheessa rykmentti suoritti sille annetut taistelutehtävät moitteettomasti. Kesäkuussa 1944 se joutui Kannaksella ylivoimaiseen tehtävään.  Rykmentti otti vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen läpimurron kesäkuun 10. päivä 1944. Valtavissa tykistökeskityksissä, lentopommituksissa ja panssarijoukkojen läpimurroissa rintama murtui. Valkeasaaressa taistelukentälle jäi kaatuneena tai kadonneena JR 1:stä yhteensä 382 miestä. Lisäksi haavoittui 400 sotilasta. Osa joukoista joutui pakokauhun valtaan. Asemista vetäytyminen, vaikka se tapahtui enemmän tai vähemmän kaoottisesti, pelasti kuitenkin osan. Mikäli sotilaat olisivat jääneet asemiin, heidät olisi täydellisesti tuhottu.

Muistokivi on Rutolasta tuotu Salpalinjan estekivi. Se on pystytetty 6.5.1972.

Laatassa lukee teksti: Tällä paikalla perustettiin Jalkaväkirykmentti 1, joka puolusti maatamme Karjalan kannaksella 1941-1944.

Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä