 |
| Aleksanteri I |
Eräs satavuotismuisto
Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan: Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen. Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.
 |
| Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi. Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin 1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset. Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989. . |
Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin
Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni
hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio
ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava
ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen
kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa
keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon
käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin
aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka
Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt
jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.
Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus. ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.
Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti jääkärit vetäytymään).
Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota
kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös,
melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää
nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja
rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja
ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin
hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se
kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.
Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…
Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan.
Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus. ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.
Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti jääkärit vetäytymään).
 |
| Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli vuonna 1760. |
Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…
Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan.
