Unto Seppänen: Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa

Unto Seppäsen kirjan Myllytarinoita komea kansi

Jac Ahrenbergin ohella myös Kannaksen kuvaaja Unto Seppänen[1] otti yhden novellinsa aiheeksi Emanuel Välikankaan ampumistapauksen. Myllytarinoihin[2] sisältyvälle tarinalle Seppänen antoi nimen Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa, joten ampujan nimi vastaa novellissa myös todellisuutta. Seppänen oli aloittanut kannakselaiskuvauksensa jo 1920-luvulla.[3]

Tarina ei ole pitkä, vain seitsemän sivua.  Tekijänoikeussyistä en voi koko tarinaa tähän laittaa, mutta kokoan pääpiirteet lainauksilla ryyditettynä. Juttu[4] alkaa lyhyellä kuvauksella Vasaran Matin ja Ullan kotiseudusta.

” Kylämme niittyjen takana, missä metsien varjot hämär­tävät pientä jokitörmää, asuivat aikoinaan Vasaran Matti ja vaimonsa Ulla....”

Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Ullan lestadiolaistumisesta. Tämä osa kuvaa hyvin sitä, miten lestadiolainen herätysliike levisi 1800-luvun lopulla, kiertävien käsityöläisten ja tässä tapauksessa hierojaämmän matkassa:

”Eräänä kevätpäivänä tuli näet kyläämme kuuluisa ämmä, Hieroja-Helena. Hän kävi hieromassa ja parantelemassa myös Vasaran Ullan sormikyhmyjä sekä toi Ullan sisarelta sellaisia terveisiä, että jos Ulla aikoi pelastaa sielunsa ennen voimattomaksi joutumistaan, oli hänen heti lähdettävä sisarensa kylään, missä Kurittu, verraton hihkupappi, piti pelastuksen talkoita.”

Ulla lähteekin, valehdellen miehelleen matkan todellisen syyn, sisarensa luokse. Vasaran Matti ei tästä pidä, sillä

”Matti oli esimerkiksi tottunut sellaiseen poikkeuksettomaan elämänjärjestykseen, että Ullan piti nukkua hänen selkänsä takana seinän vieressä, hänen itsensä venyessä laidalla, josta sai mukavasti syljeskellä katajanhavuruukkuun ja antaa unisauhuina poltetun piipun kolahtaa lattialle.

Lisäksi Matin mielenterveys alkaa järkkyä:

”Kun ummisti silmät, tuntui aina, että torakat rapisivat parrassa tai kävelivät kutkuttaen nenän poikki, vaikkei niitä tuvassa ollutkaan. Taikka alkoivat sitten seinähirret soida oudosti ja ikkunankehys lonksua hiljaa, millaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut yhtämittaisesti koko yön pituudelta”

Ullan palattua matkaltaan hän oli muuttunut:

Ullan palattua toisen viikon tietämissä, ei tämä ollut enää sama, joka oli lähtenyt, vaan hinkui nyt outoja puheita. Häneen oli tarttunut lahkouskon vimma, tuo järjen jytyyttäjä ja sanahouruksi tekevä.

Aluksi Ullassa tapahtunut muutos ei häiritse Mattia, mutta kun tämä poistuu ajoittain kokouksiin ja alkaa käännyttää aviomiestään samaan uskoon, saa aviomies lopulta raivokohtauksen. Hän pieksää vaimonsa pahanpäiväisesti, mutta tämä reagoi pahoinpitelyyn odottamattomasti:

”punoi Matti tanakan nahkaletin ja pieksi sillä Ullan, tämän viimein palattua uskonhäistä laihtuneena ja kiiluvasilmäisenä. Saatuaan selkäänsä, hyppi Ulla pitkän aikaa harakkaa tuvan lattialla ja hoki kiitosta kurituksesta. Silloin Matti käsitti, ettei Ullan uskonhöyräkkä ollut enää oikeata, vaan paholaisen vinkaa.”

Kirjailija Unto Seppänen vuonna 1954

Tämän jälkeen Matti käy apua hakemassa seurakunnan papilta, joka kehottaa Mattia lukemaan vaimolle Jumalan sanaa. Koska Matti ei osaa lukea, eikä talossa ole edes Bibliaa, alkaa Matti pitää omatekoisia saarnojaan, joita hän pakkokuunteluttaa vaimollaan. Samalla Matin henkinen tasapaino järkyy yhä enemmän. Kun hänen vaimonsa on ollut jälleen viikon verran naapurikylässä herätysliikkeen kokouksessa, vaipuu Matti synkkyyteen. Lopulta hän lataa ”lintupyssynsä” ja lähtee ”kävellä latmistamaan” naapurikylään.  Saavuttuaan illansuusssa kylään, etenivät kirjassa kuvatut tapahtumat seuraavasti:

”Kun Matti saapui hihhujen talolle, eroitti hän huoneista uskon pauhaavaa huutoa, mutta kukaan ei kuullut hänen omaa vihankarjuntaansa pihalta.

Muuan hänen jäljessään pihamaalle tullut nuorukainen meni avaamaan huoneitten oven, ja sieltä alkoi nyt vyöryä ihan mattonaan outoja huutoja ja vinkuja sekä hyppyjen tömähdyksiä.

Nyt karjaisi Matti koko äänensä voimalla:

—                  Ulla ulos ja äkkiä!

Mustat puut ja seipäät sekä rakennukset hänen ympärillään vavahtivat tuosta huudosta, huoneiden meteli vaimeni hiukan ja Kurittu, lahkon ruhtinas, astui portaille.

Vaikka hänellä oli yllään valkoinen liinaviitta, näytti hän Matista aivan punaiselta.

Kurittu veti henkeä keuhkoihinsa ja nosti ryntäänsä kuin kiekaisuun valmistautuva kukko. Samassa hän pauhahtikin ankarasti:

—                  Mitä huudat, sielu?

—                  En ole sielu, vaan itsellinen Matti Vasara! karjaisi Matti vastaan.

—                  Mikä on asiasi, itsellinen Matti Vasara?

—                  Missä on Ulla? Tulkoon tänne ja äkisti!

—                  Itsellinen Matti Vasara: kuka on Ulla? Täällä ei ole

ketään Ullaa, on vain sisaria uskossa! hölötti Kurittu niinkuin olisi pitänyt pönttösaarnaa.

Liinaviittaisen hihkupapin ympärille keräytyi huoneista läähättäviä hinkujia, joista muutamia istuutui hänen jalkojensa juureen, alkaen sivellä hänen polviaan ja viittansa liepeitä.

Samassa ilmestyivät lahkoruhtinaan vierelle Ullan kiiltävät silmät ja hajalleen revityt hiukset, ja suusta pulppusi vielä outoa uskon nikotusta.

Matti ärjäisi niin että koko mies rusahti:

—                  Ulla, äkisti tänne tai ammun!

Kurittu muikisti suutaan niinkuin joku olisi nykäissyt häntä viiksijouhesta ja naurahti irnelästi. Sitten hän ylpisti taas ryntäänsä, löi niihin ja virkkoi:

— Meihin eivät luodit pystykään!

Sen kuultuaan kohotti Vasaran Matti heti pyssynsä, tähtäsi punaisena paistavaa pappia, huusi jotakin ja laukaisi. Kun jyrähdyksen kaiku ja pyssynsauhu hälvenivät, vallitsi silmänräpäyksen ajan mitä kauhistavin hiljaisuus. Sitten pudotti Matti pyssynsä. Mustat puut ja aidanseipäät nousivat vihan painimista pystyyn ja muuttuivat läpinäkyviksi kuin lasi tai räystäs jää.

Pappi kaatui samassa vatsalleen portaille, mutta nyt hän näytti valkealta.

Uskonsisarten parvesta kajahti surkea ulina ja tämä ääni särki lasipuut ja jääseipäät aivan tavallisen näköisiksi tuulenhuojujiksi ja taivaallesojottajiksi.

Matti räpytteli ihmeissään silmiään, sillä niissä tuntui vieläkin äskeinen mustan ja punaisen kirvely. Mutta sitten alkoi hän nauraa papin asennolle, sillä tämä lojui rapuilla kuin olisi ollut kapakasta potkaistu viinakuhilas. Samassa tartuttiin häneen kiinni eikä Matti sanonut myöhemmin muistavansa koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että hän oli havahtuvinaan kuin syvästä unesta ja havaitsi silloin olevansa kytkettynä käräjätalon seinään.

Lopussa kerrotaan Matin tulleen tuomituksi syyntakeettomana ja määrätyn pidettäväksi lukkojen takana kotonaan, mikä oli myös Savitaipaleen Matti Vasaran kohtalona. Sen sijaan Ullan kerrotaan menettäneen puhekykynsä, piirrelleen vain ristejä uunin kylkeen ja menehtyneen vuoden kuluttua.

Tämän myllytarinan kertoja jää salaperäiseksi, kuten novellin lopussa ilmenee:
-----
”Kun havaittiin, että tarina loppui, kysäisi mylläri:

—                  Mistä tiesit noin tarkasti kertoa, mitä Matti aina ajatteli ja miltä hänestä mikin näytti?

—                  Koska olen itse Vasaran Matti!

Mylläri kohottautui yllättyneenä istumaan reenlaidalle ja jäi tuijottamaan ukkoon. Joku pudotti hölmistyksissään piippunsa ja myllytupa oikein humahti, kun kaikki huudahtivat jotakin hämmästyneinä. Mylläri sanoi:

—                  Älä lörpöttele! Sinähän olet Kakon Henteri etäkyIästä! Kyllä sinut muistan... 
—                 Saatan olla Henteri, saatan olla Mattikin, vastasi toinen salaperäisesti myhäillen.”

----

Unto Seppäsen kannakselaistarinoista on kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja professori Hannes Sihvo todennut seuraavasti[5]:

Jos joidenkin myllytuvassa kerrottujen tarinoiden pohjalla saattaa­kin häilyä jokin kansanomainen kertomus, se on kuitenkin kokenut muutoksen Seppäsen fantasioissa. Seppäsen teosta ei voi pitää tarinoittensa puolesta 'kansatieteellisenä kaskukokoelmana' vaan itsenäisenä taideteoksena.

Tämän yksittäisen tarinan kohdalla todellisuus ja fiktio ovat kuitenkin todella lähellä toisiaan. Niinpä heräsi kysymys, onko tilanne sama monien muidenkin tarinoiden? Seppäsen kuvaus Matti Vasarasta ja hänen seläntakaisestaan sisältää runsaasti halveksivia ja asenteellisia kielikuvia lestadiolaisista ja lestadiolaisuudesta. Mutta aivan varmasti myllytuvassa ukkojen kertomana se oli sellaisia sisältänyt, joten Seppänen on vain pysynyt uskollisena tilanteelle ja mahdollisesti aikoinaan kuulemalleen tarinalle.

---

[1] Kirjailija ja sanomalehtimies Unto Seppänen (1904 – 1955) oli tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja. Hänet tunnetaan ennen muuta Karjalan kannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Seppänen vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin. Sanomalehtimiehenä hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa 1930 – 1933 ja Kouvolan Sanomien päätoimittajana 1933 – 1950. Seppänen sai kolme kertaa Suomen Kirjallisuusseuran palkinnon sekä myös kolme kertaa Valtion kirjallisuuspalkinnon.

[2] Kirjailija Unto Seppäsen vuosina 1945—46 ilmestyneet Myllytuvan tarinoita ja sen jatko-osa Myllykylän juhlaa, ovat kannakselaiselämän kirjallisia muistomerkkejä. Kyseiset kirjat liitettiin vuonna 1955 yhdeksi niteeksi, jonka nimeksi tuli Myllytarinoita.

[3] Vanhan kannakselaiselämän kuvauksen Seppänen aloitti tarinoimisen muodossa jo parissa 1927 ilmestyneen esikoisensa Taakankantajien novel­lissa, 'Saareen' ja 'Viimeinen mohikaani', tai kokoelman Jumala kul­kee, 1929, novelleissa 'Hei hevonen!' ja 'Eläköön Pingviiniä - - kuo­lema merisioille!'. Myllytarinoiden piirteitä on myös jo Ilois­ten ukkojen kylässä, 1927, Pyörivässä seurakunnassa, 1930 ja Särkyneessä nimikilvessä, 1935. Synnin miilussa, 1941, ovat koolla saman­laiset ukkokollektiivit kuin Myllytarinoissa. Kannaksen menneisyyteen lapsuuden maisemiin kohdistuva kotiseutusarjaan kuuluvat mylly-eepoksen lisäksi myös ro­maanit Huoleton on hevoseton poika, 1947, Kyynäräisen Sohvi ja kylän­rieha, 1948, ja Vieraan kylän tyttö, 1949.

[4] Seppänen on teoksensa Myllytuvan tarinoita prologissa kuvannut, millainen on ”Seppäsen tarina”:
Tarina on kuin iloinen, pitkä kiikkulauta, jonka toinen pää häilähtelee todellisuudessa, toinen mielikuvituksen nurmien yllä. Jos tuolle laudalle istahtaa vieretysten samansattuvia ihmisiä, saattaa se huimastikin heilahdella niin että melkein pyörtyneinä lopulta pudottaudutaan todellisuuden kamaralle. Joskus taas yksinäinen kiikkuja suorittaa merkillisen uneksimishurjuuden, jossa on sanelemista kerrakseen.

Taikka on sitten tarina kuin lentäväinen lintu, joka ryöpsähtää yllättäen jostakin ovenaukaisusta, räpistelee hetkisen tuvan aurinkoikkunoita vasten, kiertää hämärässä lakeisessa, kunnes tempautuu äkisti ilmavirrassa takaisin ulos. Jotakin silloin käväisi, välähti ja tupa soreasti ilahtui. Ihmisillä on senjälkeen pitkän aikaa hyvä olla harmaiden seinähirsien lähettyvillä.

Tarina pesii kaikkialla — vaikka esimerkiksi myllytuvassa, jossa iso teekannu porisee punaisella arinalla, vanha tallilyhty rattoisasti lepattaa ja iloinen viiksi naurusta vapisee kuin vemmel matkatiellä.

[5] Sihvo 1968, 25. 

Veriteko Savitaipaleella (Päivitys 26.8.2015)

Piirros (vuodelta 1922) David Rusthollkarhun talosta, jonka pihamaalla kohtalokas ampuminen tapahtui

Satakolmekymmentäyksi vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1884 tapahtui Savitaipaleen Karhulan kylässä veriteko, joka nousi valtakunnallisiin otsikoihin kahteen otteeseen. Ensin heti surmatyön tapahduttua ja myöhemmin Viipurissa pidettyjen – osanottajamäärältään valtavien - hautajaisten takia. Lisäksi tapaus on ollut kimmokkeena tai siteenä ainakin kahteen kaunokirjalliseen teokseen. Toinen niistä on viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja toinen Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Kyseinen traaginen tapahtuma oli viipurilaisen nikkarin ja lestadiolaisen saarnamiehen Emanuel Välikankaan  ampuminen.

 Ampumistapauksessa menehtynyt Emanuel Välikangas oli syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla Haapajärvellä 3.5.1850. Hän oli muuttanut 1875 rengiksi Kalajoelle, josta edelleen 1880 (muuttokirja Kalajoelta päivätty 10.5.1880, saapumispäivä 2.6.1880) Viipuriin. Hän oli kuitenkin jo 1.3.1879 saanut nimismieheltä todistuksen Viipuriin lähtöä varten. Kaakkoinen Suomi oli houkutellut muuttajia muualta Suomesta varsinkin 1860-luvun nälkävuosien aikana, mutta myös niiden jälkeen parempien työmahdollisuuksien houkuttelemana. Emanuel Välikangas elätti Viipurissa itsensä rakennustyömiehenä ja harjoitti lisäksi sivutoimenaan saarnatoimintaa lestadiolaisten keskuudessa. Usein saarnamatkoihin sisältyi myös työurakoita. Saarna- ja työtoverina oli usein toinen lestadiolainen saarnaaja, maalarimestari Fredrik Grels Timonen Viipurista.

Emanuel Välikankaan ja Eeva Marttisen avioliittokuulutus Ilmarinen-lehdessä 10.11.1880.

 Viipurissa asuessaan Emanuel Välikangas avioitui vuoden 1880 lopulla Eeva Marttisen kanssa (1851 - 1937). Eeva oli muuttanut Taipalsaarelta Viipuriin vuonna 1875. Perheeseen syntyi kesällä 1883 tyttölapsi. Ennen Savitaipaleelle tuloaan Välikangas oli jo ollut pitkähkön ajan saarna- ja työmatkalla ja viipynyt useissa paikoissa tehden päivisin töitä ja saarnaten iltaisin. Seuroja oli pidetty Lappeenrannan seudulla ja Taipalsaarella. Savitaipaleelta oli aikomus jatkaa Suomenniemelle. Matkakumppanina oli Fredrik Grels Timosen lisäksi taipalsaarelaislähtöinen nikkari ja saarnaaja Mikko Hulkkonen, joka myöhemmin asui Lappeenrannassa. 

Mielipuolen tekemä murha.
Wiborgsbladetille kerrotaan, että talollinen Matti Wasara,
 Savitaipaleen pitäjästä, jossa on väliin huomattu heikkomielisyyden
 oireita, on viime helmik. 29. p. pyssyllä ampunut työmies
 Emanuel Välikangasta Viipurin kaupungista, siellä seurauksella,
 että Välikangas t.k. 3 p:nä kuoli mainitussa pitäjässä

Tapahtumien kulku on hyvin hahmotettavissa seuranneista poliisikuulusteluista ja oikeudenkäynnistä. Niiden mukaan Välikangas oli pitämässä hartaustilaisuutta Savitaipaleen Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa. Seuroja oli pidetty jo edellisenä iltana. Tilaisuuteen oli saapunut ympäristöön toimitettujen kutsujen ansiosta muitakin kuin lestadiolaiskristittyjä. Seurakutsun viejinä naapuritaloihin olivat toimineet seuratalon lapset. Tilaisuuteen saapuneiden joukossa oli Säänjärven kylästä talollisen Matti Vasaran vaimo Eeva Vasara (os. Kontunen) , joka oli aikaisemmin liittynyt kylän pienehköön lestadiolaisyhteisöön. Hän oli saapunut tilaisuuteen huolimatta miehensä kiivaista kielloista. Kun tilanne selvisi Matti Vasaralle hänen palattuaan työtehtävistään kotiin, hän kimpaantui niin, että lähti suutuspäissään vaimonsa perään mukanaan kaksi asetta ja seuranaan tuttavansa Joonas Laakko. Tultuaan seurataloon noin neljän maissa iltapäivällä meni Vasara sisälle tempaisten oven auki ja vaati vaimoaan ulos: Pian pois Eeva Kontunen. Vaimo ei kuitenkaan uskaltanut seurata kiihtynyttä miestään. Tämä vain lisäsi Vasaran raivoa ja hän alkoi kierrellä taloa koettaen ampua pirtin ikkunoista sisälle. Tätä estettiin peittämällä kankailla ikkunat. Välillä hänellä oli aseiden lisäksi kirves kädessään ja hän uhkasi tappaa kaikki tuvassa sisällä olevat. Vasaran sisääntuloyritykset sisälläolijat onnistuivat estämään telkeämällä ulko-oven.

Tapahtuma-alueen kartta vuodelta 1872. Karhulan ja Säänjärven kylät
 löytyvät kartan vasemmasta yläreunasta Sawitaipaleen S-kirjaimen alapuolelta

Tilanteen rauhoittamiseksi päätettiin pirtistä lähteä miehissä rauhoittamaan häntä. Lestadiolaissaarnaajat Välikangas ja Timonen päättivät ottaa Vasaralta aseet pois, toinen otti heistä käteensä kepin, toinen laudanpätkän. Perimätiedossa on säilynyt kertomus, jonka mukaan Vasara olisi uhkaillen todennut: Nalli palaa kuin kynttilä.  Saman kertojan mukaan Välikangas olisi tähän vastannut: Ei pysty luoti vanhurskaaseen. Joukon kärjessä kulkenut Välikangas oli kehottanut Vasaraa laskemaan aseensa. Se kaikui kuuroille korville. Vasara tähtäsi kyykistyneenä ja laukaisi aseensa kohti Välikangasta ja Timosta niin, että luoti osui Välikankaan vasempaan olkapäähän, lähelle kainalokuoppaa. Toisellakin aseella yritti Vasara tähdätä, mutta Timonen onnistui ottamaan häneltä aseen pois. Vasara otettiin miesjoukon toimesta heti kiinni ja Välikankaan avuksi lähdettiin hakemaan lääkäriä Lappeenrannasta. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan verenvuodon heikentämää potilasta. Emanuel Välikangas menehtyi lähinnä verenhukkaan kolmen päivän kuluttua 2.3.1884.

Saimaan Kanavalla vaakamestarina työskennellyt  Magnus Wilhelm Fagerlund kirjoitti tapahtumasta vaasalaiselle Ugglan perheelle, ja tämä kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä otsikolla ”Veljemme veritodistajana”: Tässä kirje kokonaisuudessaan

 ”Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyrikuolemalla. Pari päivää hän oli ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa oli koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä. Viimeiseen hengenvetoon eli siihen asti, jolloin hänen kielensä kangistui ja kovain tuskain alla, saarnasi hän rauhan evankeliumia. Minullakin oli onni nähdä hänen poislähtönsä. Sillä niin pian kuin tämä teko oli tapahtunut, lähetettiin minua noutamaan ja tulin savitaipaleeseen lauantaina. Kallista oli nähdä vanhurskaan poislähtö, tässä tilaisuudessa puhdistettiin kulta.”

Ennen ampumistapausta olivat Välikangas ja Timonen pitäneet seuroja edellisenä sunnuntaina Adam Laakon tilalla Säänjärven kylässä ja tiistaina sekä keskiviikkona Nikkilän tilalla Karhulan kylässä. Kohtalokkaana perjantaina seurat pidettiin Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa ja niissä oli Välikankaan ja Timosen lisäksi mukana Mikko Hulkkonen Taipalsaarelta, torppari David Pylkkö Lyytikkälästä, talollinen Abel Havo Havolasta, loismies Gabriel Hulkko ja Johan Tikka Säänjärveltä, Matti Haimila Karhulasta, Joonas Rusthollkarhu, Eeva Vasara ja talon isäntäväki David ja Anna Rusthollkarhu.

Uutinen Välikankaan hautajaisista Oulun Lehdessä 29.3.1884

Ampuja todettiin oikeudenkäynnissä mielisairaaksi. Hänet oli kolmen kuukauden sairaalassolon jälkeen syksyllä 1877 lähetetty kotiin Viipurin yleisen sairaalan mielisairasosastolta parantumattomana. Vankilalääkäri Edv. Weymarn suoritti Varasaralle  mielentilatutkimuksen 19.3.1884. Lääkärin lausunnossa kerrataan Vasaran näkökulma tapahtumien kulusta. Hän ei lausunnon mukaan tuntenut mitään katumusta teostaan, käyttäytyi rennosti ja selitti tekonsa hätäpuolustukseksi. Puheessaan hän käytti allegorioita ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa.  Vankilalääkäri piti Matti Vasaraa sen verran mielenvikaisena, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta. Tämän lausunnon perusteella surmatyön tekijä vapautettiin edesvastuusta, mutta määrättiin otettavaksi jatkuvan huolenpidon alaiseksi. Käytännössä se tuli merkitsemään sitä, että Matti Vasara vietti lopun elämänsä kotonaan kotiväkensä takauksen ja valvonnan alla. Häntä varten ole tehty pitkä metalliketju, johon kytkettynä hän saattoi työskennellä kotitilallaan. Vasaran mukana ollutta Jonas Laakkoa vastaan eivät paikkakunnan asukkaat suostuneet todistamaan, vaikka Vasara oli käynyt Laakolta hakemassa ampumisessa käyttämänsä kaksi asetta ja kyydinnyt Vasaran ampumispaikalle. Eikä Laakko ollut millään tavalla puuttunut, saatikka estänyt paikkakunnalla jo ennestään "heikkopäiseksi" todettua toimimasta. Paikkakuntalaisten asenne ”hihhulilaisuutta” kohtaan olikin kielteinen ja seudulla ilmeni jopa suoranaista vihaa lestadiolaiskristittyjä kohtaan. Myös kuulustelut suorittaneen ja käräjillä syyttäjänä toimineen Savitaipaleen ja Suomenniemen nimismiehen Alfred Lagercrantzin toimissa voi nähdä ymmärtämystä tekoa kohtaan. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut rikoksesta mitään korvauksia ja Lagercrantz jätti tahallaan? ilmoittamatta hänelle asian käsittelystä välikäräjillä 22.4.1884. Myös paikkakunnan papisto näki "väärän opin" juurimisen paikkakunnalta pelkkänä hyvän tekemisenä. Paikkakunnalla on sepitetty kaksikin runoa tapahtuneesta. Toisen, jo hieman ajatuksissa katkeavan, merkitsi vuosikymmeniä myöhemmin muistiin Iivari Mononen Janne Lundbergiltä:

Sattui Savitaipaleessa, talossa Karhulassa,
jossa Välikangas silloin oli, saarnaamassa,
Vasarankin vaimo riensi, sinne heidän seurahansa.
Jätti pienen lapsensa, itkien kotiansa.
Vasara oli heitä varoittanut, ja kartanolla ja yrittivät lyödä.
Silloin heti Vasara, otti pyssyn reestään.
Välikangas kun läheni, pyssy pauukahteli, varsin hurjaan ammuntaan.

Välikangas kiinni ryntäs ampujaan ja kaatui hänen kanssaan.
Kuulat kulki rinnan kautta Välikankahasta.

Kärsi kovan tuskansa, kaksi vuorokautta.
Ruumis vietiin Viipuriin, jos ol pajon kansaa.
Saiko sielu sijansa, tuolla taivahassa,
sit ei tiedä tutkija, eikä tietäkäämme,
kun on tili tehtävä, kerran itsestämme.

Välikankaan hautajaisista, jotka pidettiin 19.3.1884, tulivat eräät suurimmista, mitkä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Hautajaiset olivat houkutelleet Ristimäen hautausmaalle satamäärin kansaa. Useilta lähipaikkakunnilta ja laajemminkin Etelä-Suomesta oli saapunut uskonystäviä saattamaan marttyyriksi koettua saarnamiestä haudan lepoon. Myöhemmin pystyttivät Välikankaan uskonystävät haudalle kivisen muistomerkin. Aikakauden sanomalehdet kaikkialla Suomessa uutisoivat varsinkin hautajaiset näyttävästi. Asiaa penkoessani herätti kuitenkin ihmetystäni se, ettei Viipurin keskeinen suomenkielinen sanomalehti Ilmarinen rivilläkään kertonut verityöstä eikä hautajaisista.

Eeva Vasara eli pitkän elämän huolimatta traagisista tapahtumista 1880-luvulla.

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ
ja
lisäksi
TÄÄLLÄ