Family History- Part two

 

The Orthodox Church in Joensuu

Anna Surakka's life continued in her home area in the village of Taipale, apparently until about 1910. The church book of the Taipale Orthodox Congregation (1895-1915) contains an entry about her transformation into a member of the Joensuu Orthodox Congregation on 31 December (number in the migration book: 92), but the entry lacks a year. In the case of her sister Maria, there is a similar entry for the move to Joensuu on February 8, 1911 (number in the migration ook: 111). From the numbering of the migration books, I have concluded that Anna 's year of migration to Joensuu could be 1910.

But full certainty about the date of the move cannot be given, because a person named Anna Surakka traveled from Hanko on 26 May 1909 on a Titania ship to England with a destination in America. His journey continued from England on June 4th. and it ended in the city of Toronto in Ontario, Canada. However, the Finnish Migrant Institute's passport lists do not match any Anna Surakka who applied for a passport before 1911. The first passport issued to Anna Surakka in the Migrant Institute's archives was issued for relocation to America on May 20, 1911 and was specifically our story's Anna. A couple of months later, a passport was issued to another Anna Surakka, but she is not our Anna, who spent her childhood and youth on the Taipale farm n:o 28, but her namesake, who lived in Polvijärvi and was a couple of years older. In the passport, Anna's home was in the city of Joensuu and the passport was issued for five years.

The voyage across the Atlantic, which cost FIM 261 (= € 1,025), started from Helsinki on the Titania on September 27, 1911 and continued from England on October 6 on board the Empress of Ireland. The ship arrived at the Port of Quebec on October 14 and Anna continued her journey to her destination in the city of Toronto. After that, the Anna steps will disappear for several years. Next time, I can follow in her footsteps based on her sister Mary’s immigration report. When Maria Surakka arrives in the United States on March 7, 1916, in Porth Huron, Michigan, she declares her goal to be her sister Anna Suraka's apartment. The address she writes on the entry form is Box 21, Demmon, Houghton, Michigan. Maria had previously lived in Toronto, Canada for several years. When Anna had moved from Canada to the United States is still a mystery to me at this point.

The next time Anna's movements remain on the registers is on July 19, 1917, for crossing the Canadian border in Sault St. Marie. Did he come from Canada or did he go there? The next record of crossing the Canadian-U.S. border is February 24, 1918 in St Albans, Vermont. As his last place of residence, he enters Toronto on an immigration form. The goal was the town of Calumet in Michigan, where her newly married sister Maria now lived and whose address she states on the form. Anna had $ 100 in cash with her. What makes me a little bit confused is that Anna was already married in Calumet on October 6, 1917, ie more than four months earlier with John Alfred Huru…

To be continued

Sukuhistoriaa 3, osa 2

 

Taipaleen vanha ortodoksinen kirkko

Annan elämä jatkui kotiseudulla Taipaleen kylässä ilmeisesti noin vuoteen 1910 saakka. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan pääkirjassa (1895-1915) on merkintä hänen muutostaan Joensuun ortodoksisen seurakunnan jäseneksi 31.12 (muuttokirjan numero 92), mutta merkinnästä puuttuu vuosiluku. Hänen sisarensa Marian kohdalla on samanlainen merkintä Joensuuhun muutosta 8.2.1911 (muuttokirjan numero 111). Muuttokirjojen numeroinnista olen päätellyt, että Anna muuttovuosi voisi olla 1910.

Mutta täyttä varmuutta muuton ajankohdasta ei voi antaa, sillä varmuuttani jäytää tieto, että Anna Surakka-niminen henkilö matkusti 26.5.1909 Hangosta Titania-laivalla Englantiin päämääränään Amerikka. Hänen matkansa jatkui Englannista 4.6. ja sen päätepisteenä oli Kanadan Ontariossa Toronton kaupunki. Siirtolaisinstituutin passiluettelot eivät kuitenkaan anna haulla yhtään Anna Surakkaa, joka olisi hakenut passia ennen vuotta 1911. Ensimmäinen Surakan Annalle myönnetty ja Siirtolaisinstituutin arkistoista löytyvä passi on myönnetty Amerikkaan muutto varten 20.5.1911 ja kyseessä oli nimenomaan tarinamme Anna. Pari kuukautta myöhemmin myönnettiin passi eräälle toiselle Anna Surakalle, mutta hän ei ole Taipaleen tilalla no 28 lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Annamme, vaan pari vuotta vanhempi Polvijärvellä asunut kaimansa. Passissa Annan kotipaikka on Joensuun kaupunki ja passi myönnettiin viideksi vuodeksi.

Matka Atlantin yli, joka muuten maksoi 261 markkaa (= 1025€) alkoi Helsingistä Titania-aluksella 27.9.1911 ja jatkui Englannista 6.10. Empress of Ireland-aluksella. Alus saapui Quebeckin satamaan lokakuun 14. päivä ja Anna jatkoi matkaansa päämääräänsä Toronton kaupunkiin. Tämän jälkeen Anna vaiheet katoavat useaksi vuodeksi. Seuraavan kerran pääsen hänen jäljilleen sisarensa Marian maahanmuuttoselvityksen perusteella. Kun Maria Surakka saapuu maaliskuun 7. päivä 1916 Porth Huronissa Michiganissa Yhdysvaltoihin, hän ilmoittaa päämääräkseen sisarensa Anna Surakan asunnon. Annan osoitteeksi hän kirjoittaa maahantulokaavakkeeseen Box 21, Demmon, Houghton, Michigan. Maria oli tätä aikaisemmin asunut jo useamman vuoden Kanadan Torontossa. Milloin Anna oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin, on minulle vielä tässä vaiheessa mysteeri.

Seuraavan kerran Annan liikkeistä jää merkintä rekistereihin 19.7.1917 Kanadan rajan ylittämisestä Sault St. Mariessa. Tuliko hän Kanadan puolelta vai menikö hän sinne? Seuraava merkintä Kanadan ja USA:n rajan ylittämisestä on 24.2.1918 Vermontin St Albansissa. Viimeiseksi asuinpaikakseen hän merkitsee maahanmuuttokaavakkeeseen Toronton. Päämääränä oli Calumetin kaupunki Michiganissa, jossa hänen vasta avioitunut Maria -sisarensa nyt asui ja jonka osoitteen hän ilmoittaa kaavakkeeseen. Annalla oli mukanaan 100 dollarin käteisvarat. Erikoiseksi päämäärän tekee se, että Anna oli avioitunut Calumetissa 6.10.1917 eli siis runsas neljä kuukautta aikaisemmin John Alfred Hurun kanssa…

Jatkuu

Family History 3, part one

 For the past weeks, I have focused my extra energy on figuring out the life stages of a relative I found by chance. While browsing old American newspapers, my attention was drawn to the memoir of an American Finn who died on the west coast of the United States, which also mentioned the surnames of her parents. Her mother, Anna Huru, was said to be nee Surakka. I had never heard before that my grandmother’s relatives had ever lived on the west coast of the United States. So, I was immediately ready to investigate and find out who she was and how she had ended up in America.

Anna Surakka (Huru) was born on February 11, 1885 in the village of Taipale to the family of Ivan Vasiljev Surakka (1846 - 1902) and Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). The family had lived in roughly the same places since at least the 1530s. A large part of the Orthodox indigenous population moved from the region to Russia in the 17th century due to wars and unrest. They feared revenge on the Swedes, as they had often sided with the Russians as they fought with Swedish troops and troops from western Finland. North Karelia, together with Käkisalmi County, was transferred from the Russian rule to the Swedish krona in the peace of Stolbova in 1617. The willingness to emigrate was also increased by the fear of forced conversion to Lutheranism and the recruitment and propaganda by the Russians for emigration.

It is known that the two brothers of Surakka, Hövilä and Maksima, left for exile to Russia during the "Ruptuuri War" in 1656-1658, but they returned to their homeland. Hövilä returned immediately after the peace came, Maksima a few years later. The Lutheran population moved to the deserted farms during the war from the west (mainly from Savo) and the south. The northern parts of North Karelia were almost completely emptied of Orthodox inhabitants. Almost the same thing happened to the Orthodox in Rääkkylä, Kitee, Kesälahti and Tohmajärvi. However, the native population remained to live in a couple of villages in Kitee and Tohmajärvi. In the eastern part of the province, in the Ilomantsi-Tuupovaara area, a rather strong Orthodox settlement remained, but even there they remained a minority. Liperi, which later included the Polvijärvi, Kuusjärvi (Outokumpu), Kontiolahti and Kaavi areas, which later became their own parishes, also had a fairly strong Orthodox indigenous population. The reason why the population of this particular area did not leave for Russia or return from there was probably that the region was a good farming area by that standard and the native population had the best and most fertile areas on the shores of Lake Viinijärvi, Pyhäselkä and Heposelkä. Although subjected to Lutheran forced conversions and pressure and submissive to the power of the "enemy land", there was a desire to fight nail teeth for the homeland which was cleared and owned by the ancestors.

Many Orthodox lived in the villages of Taipale, Viiniranta, Kompero, Harmaasalo, Sysmä and Sotkuma, as well as along the Pielisjoki River in Jakokoski and Paihola. After conditions calmed down, the Orthodox population, which remained a minority, grew faster than the Lutherans. Presumably it was because the Orthodox were, on average, wealthier than the Lutherans. In the famine years that were then occasional at the time, the scythe man of death reaped his harvest far more abundantly among the poor than the rich.

After the long background explanation I mentioned above, I will return to Anna Surakka’s family. His family's main farm was Taipale village farm number 13. This later formed four farms: according to the 1855 land register, they were Taipale no. 25 Uusisurakkala, Taipale no. 26 Ristonkangas, Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Anna's grandparents Vasili Jakovlev Surakka (1812 - 1863) and Tatjana Aleksejev Ratilainen (1819-1887) have been hosting Wanhasurakkala since 1858. After Vasili's death, the farm was continued by his son Ivan (1846 - 1902), who was married to Anna Vasiljev Ratilainen (1851 - 1914). Anna and Ivan's family had eight children, four of whom had already died before Anna was born. When Anna let go of her first tanning, only her three-year-old brother Kondrat was alive. Anna and Kondrat were accompanied by little sister Mary (b. 1887) and little brother Alexander (b. 1894).

To be continued...

Sukuhistoriaa 3, osa 1

 Viimeisen viikon ajan olen suunnannut ylimääräisen energiani sattumalta löytämäni sukulaisen elämänvaiheiden selvittämiseen. Selatessani vanhoja amerikkalaisia sanomalehtiä huomioni kiinnittyi erään USA:n länsirannikolla kuolleen amerikansuomalaisen muistokirjoitukseen, jossa mainittiin myös hänen vanhempiensa sukunimet. Hänen äitinsä Anna Huru oli sen mukaan omaa sukuaan Surakka. En ollut aikaisemmin kuullut, että isoäitini sukulaisia olisi koskaan asunut Yhdysvaltain länsirannikolla. Siispä heti tutkimaan ja selvittämään, kuka hän oli ja miten hän oli päätynyt Amerikkaan.

Anna Surakka (Huru) syntyi 11.2.1885 Taipaleen kylässä Ivan Vasilinpoika Surakan (1846 - 1902) ja Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) perheeseen. Suku oli asunut ainakin 1530-luvulta alkaen suunnilleen samoilla asuinsijoilla. Alueelta siirtyi suuri osa ortodoksisesta kantaväestöstä 1600-luvulla sotien ja levottomuuksien takia Venäjälle. He pelkäsivät ruotsalaisten kostoa, koska olivat usein asettuneet venäläisten puolella näiden kahakoidessa ruotsalaisten ja läntisestä Suomesta tulleiden sotajoukkojen kanssa. Pohjois-Karjala yhdessä Käkisalmen läänin kanssa siirtyi vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Venäjän vallan alaisuudesta Ruotsin kuunun alle. Muuttohalukkuutta lisäsi myös pelko pakkokäännytyksestä luterilaisuuteen ja venäläisten harjoittama värväys ja propaganda muuton puolesta.

Tiedetään, että kaksi Surakan veljestä Hövilä ja Maksima lähtivät ruptuurisodan aikana 1656-1658 monien muiden mukana pakosalle Venäjälle, mutta he palasivat takaisin kotiseudulleen. Hövilä palasi heti rauhan slmimisen jälkeen, Maksima muutaman vuoden perästä. Ruptuurisodan aikana autioituneille tiloille muutti luterilaista väestöä lännestä (pääosin Savosta) ja etelästä. Pohjois-Karjalan pohjoisosat tyhjenivät lähes tyystin ortodoksisista asukkaista. Lähes samoin kävi Rääkkylän, Kiteen, Kesälahden ja Tohmajärven ortodokseille. Kantaväestöä jäi kuitenkin asumaan pariin kylään Kiteellä ja Tohmajärvellä. Maakunnan itäosaan, Ilomantsin-Tuupovaaran alueelle jäi melko vahva ortodoksinen asutus, mutta sielläkin he jäivät vähemmistöksi. Myös Liperiin, joka silloin käsitti myöhemmin omiksi seurakunnikseen muuttuneet Polvijärven, Kuusjärven (Outokummun), Kontiolahden  ja Kaavin alueet jäi varsin vahva ortodoksinen kantaväestö. Syy, miksi juuri tämän alueen väestö ei lähtenyt Venäjälle tai palasi sieltä, oli ilmeisesti siinä, että seutu oli tuon ajan mittapuun mukaan hyvää viljelysseutua ja kantaväestöllä olivat käytössä parhaat ja viljavimmat alueet Viinijärven, Pyhäselän ja Heposelän rantamilla. Vaikka jouduttiin luterilaisten pakkokäännytysten ja painostuksen kohteiksi ja alistumaan "vihollismaan" vallan alle, haluttiin kynsin hampain pitää kiinni esi-isien raivaamasta ja omistamasta kotiseudusta.

Ortodokseja asui paljon Taipaleen, Viinirannan, Komperon, Harmaasalon, Sysmän ja Sotkuman kylissä sekä Pielisjokivarressa Jakokoskella ja Paiholassa. Olojen rauhoituttua vähemmistöksi jääneen ortodoksiväestön väestönkasvu oli nopeampaa kuin luterilaisten. Oletettavasti se johtui siitä, että ortodoksit olivat keskimäärin varakkaampia kuin luterilaiset. Nälkävuosina, joita silloin tuppasi ajoittain olemaan, viikatemies niitti satoaan huomattavasti runsaammin köyhien kuin varakkaiden keskuudessa.

Edellä kertomani pitkä taustaselityksen jälkeen palaan Anna Surakan perheeseen. Hänen sukunsa kantatila oli Taipaleen kylän tila numero 13. Tästä muodostui myöhemmin neljä tilaa: vuoden 1855 maakirjan mukaan ne olivat Taipale n:o 25 Uusisurakkala, Taipale n:o 26 Ristonkangas, Taipale n:o 27 Jyrkilä ja Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Annan isovanhemmat Vasili Jaakonpoika Surakka (1812 - 1863) ja Tatjana Alekseintytär Ratilainen (1819- 1887) isännöivät ja emännöivät vuodesta 1858 lähtien Wanhasurakkalaa. Vasilin kuoleman jälkeen tilan isäntänä jatkoi hänen poikansa Ivan (1846 - 1902), joka oli avioitunut Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) kanssa. Annan ja Ivanin perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista neljä oli kuollut ennen jo Annan syntymää. Kun Anna päästi ilmoile ensimmäisen parkaisunsa, elossa oli ainoastaan hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kondrat. Anna ja Kondrat saivat vielä seurakseen pikkusiskon Marian (s. 1887) ja pikkuveljen Aleksanterin (s. 1894).

Jatkuu...

"Hihhuleista" Pietarissa

Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksi artikkelia lestadiolaisuudesta Venäjällä. Ensimmäisessä kerroin lestadiolaisuuden saapumisesta Pietarin seudulle ja toisessa Pietarin vahvan lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutuksesta.  Aikomukseni on jatkaa teemaa vielä useilla artikkeleilla. Törmäsin alla olevaan artikkeliin vanhoja Päivälehden numeroita selatessani. Päivälehti (1.3.1894) lainaa Moskovskie Vedomostissa ollutta "hihhuleista" kertovaa artikkelia. Tarina näyttää olleen sekoitus enemmän fiktiota kuin faktaa.

Hihhuleista
on Mosk[ovskie] Vedomostissa  P. S:n kirje Pietarista

Kauvan ei ole siitä kuin Pietariin alkaa tunkea Suomesta ja vähitellen levitä, etupäässä tsuhnalaisen väestön keskuudessa, uusi, salaperäinen hihhulien, se on, ”iloitsevain lahko”, alkaa kirjoittaja kertomuksensa ja sanoo, että Pietarissa toimiva ”Yhdistys uskonnollissiveellisen valituksen levittämiseksi oikeauskoisen kirkon hengessä”, joka hyvin tarkkaan seuraa lahkoilmiöitä Pietarissa, on saanut selville tämän lahkon olemassa olon.

Tämä sairaalloinen protestanttisen uskonnollisen vapauden kasvannainen, jatkaa kirjoittaja, ilmestyi kolme neljä vuotta (!) takaperin Suomessa ja on jo levinnyt myöskin niiden venäjän uskoisten keskuuteen, jotka asuvat pohjoseen Sortavalasta. Kuvattuaan sitten koko pitkästi tämän lahkon hermostuneen luonteen, sen uskonnollisen optimismin, sen uskon synnittömyyteen, sen kokousten tavallisen yltiöpäisen laadun y.m. ja kerrottuaan monta juttua lahkon esiintymisestä sekä miten henkilö, joka muutamia kuukausia on kuulunut lahkoon, ruumiillisesti on hermojensa puolesta aivan pilalla, kirjoittaja panee tämän lahkon ilmestymisen ”Suomessa ilmestyneiden ruotsalaisten saarnaajain, tunnetun pelastusarmeijan etutaistelijain" yhteyteen ja kertoo miten esimerkiksi Joensuussa muuan tohtori muka käänsi uskoonsa yhdessä päivässä koko kaupungin väestön ja miten Taipaleella [tarkoittanee Taipaleen ortodoksista kirkkoa] eräs suutari sai uskonnollisen hengen vaikutuksen kirkossa ja lähti, jottei järjestystä häiritsisi, ulos, keräsi ympärilleen suuren kansanjoukon ja piti tilapäisen yltiösaarnan, kunne vaipui läheiselle penkille tainnuksiin.

Siten hihhulilahko osottaa yhtä sen uskonnollisen paisumisen puolta, joka nykyään on, asian tuntijain mukaan, vallalla Suomessa, lopettaa kirjoittaja kuvauksensa

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Taipaleen ortodoksinen kirkko

Kesäkuun alussa Pohjois-Karjalassa viettämälläni viikolla kävin kaksikin kertaa Taipaleen ortodoksisella kirkolla ja hautausmaalla. Yritin lisäksi selvittää myös isoäidinisäni Iivana Surakan hautapaikkaa. Tällä kerralla en onnistunut hautapaikkaa löytämään. Kuvasin tuota sukuni kotikirkkoa joka kantilta. Ostin kirkkoherranvirastosta seurakunnan historian, joka on painettu jo vuonna 1991. Sen avulla perehdyin Taipaleen ortodoksisen kirkon historiaan. Tässä lyhyt yhteenveto:

Taipaleen ortodoksinen kirkko kohoaa Viinijärven ns. Kirkkosärkällä kohti taivasta

Ensimmäinen maininta Libelitsin (Liperin) kappelista löytyy vuodelta 1590 Vatjan viidenneksen verokirjoista. Liperin ortodoksisen kirkon tiedetään sijainneen 1600-luvun alussa Konttilansalmella ja ortodoksisen hautausmaan nykyisen luterilaisen hautausmaan paikalla. Tämän, todennäköisesti profeetta Elian muistolle omistetun kirkon polttivat luterilaiset vuonna 1656. Polttajat  kostivat oman kirkkonsa polttamisen ns. ruptuurisodan kahakoissa.

Luterilaiset rakensivat kirkonsa uudelleen, mutta ortodokseista merkittävä osa pakeni Tverin alueelle Venäjälle. Seudulle jääneillä ortodokseilla ei ollut tuossa vaiheessa varoja rakentaa uutta kirkkoa. Taipaleen tsasouna Viinijärven rannalla ja Taipaleenjoen partaalla muutettiin kirkoksi ja niinpä seurakuntaa alettiin kutsua vähitellen Taipaleen seurakunnaksi. Vuonna 1766 pieneksi ja huonokuntoiseksi käynyt kirkko purettiin. Samana vuonna alettiin rakentaa uutta puukirkkoa, joka valmistui vuonna 1768. Tämä kirkko paloi jo kuitenkin kesällä 1774. Välittömästi palon jälkeen alkoi uuden kirkon rakentaminen. Se valmistuikin jo seuraavana vuonna. Tämä kirkko toimi tehtävässään aina vuoteen 1906 saakka. Tällöin se purettiin ja paikalle valmistui nykyisin käytössä oleva kirkko. Mainittakoon, että sukuni kotikylässä Komperossa, joen itärannalla, tilan RN:o 2 mailla, on ollut sekä tsasouna että kalmisto. Menneisyydestä muistuttavat vielä paikannimet Ristimäki ja Papinmäki. Komperon kalmisto oli käytössä vielä 1700-luvulla.

Taipaleen ortodoksisen kirkon itäpääty

Taipaleen ortodoksisen seurakunnan nykyisen kirkon on suunnitellut sortavalalainen rakennusmestari J.O. Leander. Se on vaikutteiltaan Jugend-tyylinen ristikirkko. Kirkko rakennettiin puusta pääosin venäläisen kauppiaan Ivan Stretskovin lahjoitusvaroin. Lahjoittajan toivomuksen mukaan se pyhitettiin Jumalanäidin Tihvinäläisen ikonin muistolle. Temppelin praasniekkaa vietetään kyseisen ikonin juhlana, kesäkuun 26. päivänä. Kirkon vihki käyttöönsä marraskuun 9. päivänä 1906 arkkipiispa Sergei, joka toimi myöhemmin Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana.

Kirkon kellotornissa on neljä kelloa, joista yksi on saatu Konevitsan luostarin jäämistöstä. Kirkon ikonostaasi on valmistettu Pietarissa ja sen ikonit edustavat 1800-luvulle ominaista historiallis-naturalistista tyyliä. Kirkossa on tehty kaksi suurta peruskorjausta. Toinen 1950-luvulla ja toinen 1980-luvun puolivälissä. Vuoden 1990 ulkomaalauksessa kirkko sai sinivalkoisen värityksensä. Kirkon ulkoasussa kiinnittyi huomioni sen kauniisiin koristelaudoituksiin ja taidokkaisiin koristeleikkauksiin.

Komea on tuo esi-isieni kirkko ja näytti ainakin ulkoapäin olevan hyvässä kunnossa.

Taipaleen vuonna 1906 purettu kirkko

Pääovi

Yksityiskohta kirkosta

Eteläistä seinustaa

Vielä yksi näkymä

Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko

Kirjoitin oheisen artikkelin aikoinaan julkaisuun Lestadiolaisuuden monet kasvot (Justitia 14 /2001). Olen poistanut artikkelista viitteet, liitteet ja artikkelin alkuosan, joka sisälsi katsauksen liikkeen alkuvaihesiin ja leviämiseen. 



 Lestadiolaisuus saapuu karjalaiselle maaperälle

Levitessään Pohjois-Karjalaan ja Viipurin lääniin lestadiolaisuus kohtasi kulttuurimaaperän, joka varsin paljon poikkesi liikkeen syntymäsijoilta Peräpohjolasta. Sekä Viipurin lääni että Pohjois-Karjala sijaitsivat läntisen ja itäisen kulttuuripiirin rajalla. Alueet olivat kuuluneet välillä Ruotsin ja välillä Venäjän vallan alle. Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä alueella vaikuttivat herännäisyys Ylä-Karjalan pitäjissä, renqvistiläisyys Liperissä ja Sortavalan ympäristössä sekä evankelisuus Kannaksella. Ortodoksisella kirkolla oli vahva jalansija ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Kirkko oli valta-asemassa Salmin kihlakunnassa, jossa Salmin, Suojärven ja Korpiselän pitäjissä asui miltei yksinomaan ortodoksista väestöä. Myös Suistamolla ja Soanlahdella ortodokseilla oli selvä enemmistö, sen sijaan Impilahdella luterilaisia oli hieman enemmän kuin ortodokseja. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa väestöä oli lisäksi kaikissa muissa entisen Käkisalmen läänin pitäjissä, eniten Laatokan rannikolla. Täällä ortodoksinen väestö muodosti vähemmistön luterilaisen uskonnollisuuden keskellä. Samanlainen tilanne ortodoksiväestöllä oli Pohjois-Karjalassa, jossa ortodoksista väestöä oli ennen kaikkea Liperin, Polvijärven, Kontiolahden, Ilomantsin ja Tuupovaaran pitäjissä. Myös Karjalan kannaksen siinä osassa, joka oli jäänyt Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin valtiolle, asui ortodoksista väestöä. Heistä suurin osa oli syntyperältään venäläisiä. Hallinnollisesti suomalaiset ortodoksit kuuluivat Pietarin metropoliitan alaisuuteen 1890-luvulle saakka, jolloin maahamme perustettiin kreikkalaiskatolinen hiippakunta. Kirkkokunnan asema oli hyvin ristiriitainen, sillä se joutui panslavismin ja venäläistämispyrkimysten välikappaleeksi. Ortodoksisen kirkon henkisinä keskuksina Karjalassa toimivat Valamon ja Konevitsan luostarit, joiden loiston aikaa oli nimenomaan 1800-luku. Lisäksi vuonna 1895 perustettiin Karjalan kannakselle Lintulan naisluostari.

Lestadiolaisuus saapui Karjalan eteläisiin ja pohjoisiin osiin suunnilleen samanaikaisesti 1870-luvun alussa muuttoliikkeen ja sukulaiskontaktien tuomana. Pohjois-Karjalassa herätysliike levisi ensimmäisenä Nurmekseen, Joensuuhun ja Liperiin . Viipurin läänin alueelle herätysliike saapui samoin 1870-luvun alussa. Merkkejä lestadiolaisesta heräyksestä on Viipurista , Lappeen Simolasta ja Taipalsaarelta. Voimakkainta leviämisen ja kasvun aikaa oli 1880-luku.

Merkittävä rooli lestadiolaisuuden leviämisessä kaakkoiseen Suomeen oli Pietarin suurella lestadiolaisyhteisöllä. Käydessään työ- ja kauppamatkoilla Venäjän pääkaupungissa monet tutustuivat Pietarin suuren lestadiolaisyhteisön jäseniin ja "saivat parannuksen armon". Palattuaan kotiseudulleen he kertoivat uudesta uskonvakaumuksestaan saaden muitakin liittymään herätysliikkeeseen. Herätysliikkeen organisoituminen alkoi Viipurissa vuonna 1890, jolloin Viipurin lääninhallitus hyväksyi säännöt Rauhanyhdistys Viipurissa-nimiselle yhdistykselle maaliskuun 19. päivänä.

Herätysliike tempaa mukaansa paljon myös ortodokseja

Varsinkin Pohjois-Karjalassa Liperin, Polvijärven ja Kuusjärven pitäjissä lestadiolaisuus sai mukaansa merkittävän määrän ortodoksisen kirkon jäseniä. Erikoista on, että herätysliike levisi näissä pitäjissä nimen omaan niihin kyliin, joissa asui runsaasti ortodoksiväestöä. Koska seudulla avioliitot solmittiin usein yli kirkkokuntarajojen, oli lähes kaikissa seudun lestadiolaisperheissä sekä ortodoksisen että luterilaisen kirkon jäseniä. Esimerkiksi ensimmäisiä herätykseen liittyneitä oli Heikki Hiltunen, jonka äiti oli ortodoksisen kirkon jäsen. Liperissä oli lestadiolaisuudella vahva kannatus Harmaasalon ortodoksivoittoisessa kylässä. Perimätieto kertoo herätysliikkeen tulleen kylään Antti Hyttisen tuomana. Antti Hyttisellä oli kylässä nurmipalsta, jolla vieraillessaan hän puheli tapansa mukaisesti uskon asioista. Tämän seurauksena kylässä syttyivät herätykset molempiin kirkkokuntiin kuuluvien keskuudessa. Kylällä saarnaajana toiminut talollinen Iivana Mutanen lienee tehnyt "parannuksen" pudasjärveläisen Paavali Ervastin pitäessä seuroja Harmaasalolla. Iivana Mutasen saarnatoiminta alkoi 1880-luvulla. Iivana Mutasen veli Matfeij (Matti) Mutanen saarnasi myös jonkin verran, mutta varmat tiedot hänen saarnaajuudestaan ovat 1900-luvun alkuvuosilta. Lestadiolaisuus sai erittäin vahvan kannatuksen kylän väestön keskuudessa; sen asukkaista yli puolet oli lestadiolaisia. Se, että enemmistö Harmaasalon asukkaista oli ortodokseja, ei muodostunut esteeksi herätysliikkeen etenemiselle. Olihan kylän saarnamiehenä toiminut Iivana Mutanenkin ortodoksisen kirkon jäsen. 

Koska luterilaisilla saarnamiehillä ei ollut lupa pitää hartaustilaisuuksia ortodoksisissa taloissa, oli herätysliikkeen leviämiselle ortodoksien keskuuteen edellytyksenä omaan kirkkokuntaan kuuluvien saarnaajien toiminta. Luterilaisten saarnaamista ortodoksikodeissa pyrki ortodoksinen papisto tarkoin valvomaan. Maalliset viranomaiset eivät puuttuneet (ortodoksien) ortodoksitaloissa pitämiin hartaustilaisuuksiin. Sen sijaan ortodoksinen papisto yritti myös estää ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien toimintaa, sillä perimätieto kertoo, että Iivana Mutanen asetettiin Taipaleen seurakunnan kirkkoherran Venzezlav Diakonowin toimesta "pannaan", ja häneltä kiellettiin kirkossakäynti ja ehtoollinen. Diakonow yritti hajoittaa myös kreikkalais-katoliseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien kreikkalaiskatolisissa taloissa pitämiä seuratilaisuuksia, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä. 1900-luvun alussa lestadiolaisuus oli Harmaasalon kylässä vahvimmillaan. Lestadiolaisia oli lähes jokaisessa kylän talossa. Seuroja pidettiin sekä ortodoksisissa että luterilaisissa taloissa. Sukkulansalolta lestadiolaisuus levisi myös Polvijärven puolelle, jossa se sai kannatusta Horsmanahon ja Mutkanvaaran kylissä ympäristöineen. Paikallisena saarnamiehenä kiersi taloissa seurojen pidossa Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsen Pekka Kuikka.

Kuusjärvellä lestadiolaisuuden toiminta alkoi 1880-luvun alussa. Pitäjän ensimmäisenä lestadiolaisena varmentamaton perimätieto pitää Outokummun Mustakankaan Lappalan isäntää Mikko Lappalaista.³⁸ Hänen kerrotaan kääntyneen lestadiolaisuuteen suolanhakumatkallaan Oulussa. Seurakunnan piispantarkastuskertomuksista löytyy ensimmäinen maininta lestadiolaisuudesta vuodelta 1891. Siinä Gustaf Johansson kritisoi voimakkaasti liikettä:

"Mitä harhaoppeihin tulee, on seurakunnassa vähin laestadiolaisia. En nyt puhu paljo, sen vaan sanon, että laestadiolaisuus asettaa lahkokuntansa Kristuksen sijalle. Kun Luteerus ja Raamattu sanoo, että kristityksi tullaan Kristuksen kautta ja Kristuksen kautta tullaan seurakuntaan, niin tämä lahkokunta sanoo, että ainoastaan seurakunnan kautta tullaan Kristuksen tykö ja tässä se on paavikunnan kannalla. Sillä niin opettaa ja opetti paavi. Ja se on suuri erotus, niin suuri että paavikunnan oppi on aivan väärä ja niin tämän lahkokunnankin. Kristus tahtoo itse antaa syntejä anteeksi joka päivä, Kristus tahtoo itse puhdistaa verellänsä, eikä kärsi, että häneltä otetaan se kunnia pois. Se mitä Raamattu puhuu veljen vakuuttamisesta ja lohduttamisesta on toinen asia. Sillä kun sille asemalle on jouduttu, että kielletään ihminen suoraan menemästä Kristuksen tykö, niin se on hirveä harhaoppi, se on kauhea oppi. Ken ei Kristukselta ota synnit anteeksi, ken ei Kristuksen kanssa elä, se ei kristitty ole. Kristitty voi sitte tarvita ajoittain muitten lohdutusta ja virvoitusta, vaan se on toinen asia. Se on kumma, että luterikunnan keskessä on tuommoinen lahko syntynyt, mutta se on kuoleva omaan köyhyyteensä. Jumalan henki on raitis, on puhdas, nöyrä ja siveä, vaan tämän lahkon ei ole raitis, ei puhdas eikä siveä. Minä toivoisin, että lahkokunta palajais harhateiltään. Sillä ei siinä rauhaa saada, vaikka kerskutaan. Se vakuutus, jonka lahkokunta antaa, ei kestä monta tuntia ja niin se on uudestaan saatava. Mutta Jumala painaa sydämeen oman rauhansa. Suokoon Jumala, että Suomen kansa pysyisi raittiissa uskossa kaidalla tiellä, kun koetukset esille tulevat."

Lestadiolaisuus oli esillä myös seuraavassa piispantarkastuksessa vuonna 1897. Tälloin keskustelun aiheena oli myös herätysliikkeen leviäminen ortodoksisen väestön keskuuteen. Piispa Gustaf Johansson totesi seuraavaa:

Laestadiolaisia on seurakunnassa joku määrä, mutta eivät ole enää tässä seurakunnassa vaikutusvoimaisia. Ikävää on, että kiertävät lutherilaiseen kirkkoon, mutta laestadiolaisuuteen kuuluvat maallikkosaarnaajat, ovat liikkuneet Kreikan uskoisten taloissa. Suuri on se edesvastaus heillä siitä. Eikö siinä ole kylliksi, kun käyvät omia uskolaisiaan eksyttämässä, kun pyrkivät vielä vierasuskoisiakin pettämään. Ilahuttavaa on, että suurempaa malttia heissä ilmaantuu ja minä toivon, että he kokonaan raitistuvat harhateiltään, sillä se on surkeata, kun tämä lahko on niin ylpeätä, että asettaa itsensä välimieheksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Kuusjärven Vuonoksen kylässä olivat ensimmäiset "parannuksentekijät" perimätiedon mukaan ortodoksiset Iivana Karpoff ja Vasili Lasaroff ja he pyrkivät innokkaasti järjestämään kodeissaan seuroja. Lestadiolaisseurojen pito ortodoksisissa taloissa johti lopulta virkavallan puuttumiseen asiaan. Talvella 1896 ilmoitettiin Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, että Kuusjärvellä lestadiolaiset olivat esiintyneet häiritsevästi. Kuusjärven väliaikainen saarnaaja K.F. Järnefelt sai tuomiokapitulilta kirjeen, jossa vaadittiin selvitystä seuraavaan asiaan:

Koska Tuomiokapitulin tiedoksi on tullut, että Laestadiolaiset saarnamiehet, jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkokuntaan, ovat Outokummussa Kuusjärven seurakuntaa, joiden väki kuuluu kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan, pitäneet seuroja, joiden johdosta ikävää epäjärjestystä on syntynyt, saa Tuomiokapituli täten käskeä Teitä pikemmittäin antamaan Tuomiokapitulille tietoa siitä, onko asian laita semmoinen tahi ei. Sen jälkeen ja jos asiassa on perää, tulee Teidän niin pian kuin mahdollista pitää kirkkoneuvoston kokous, jossa on tarkoin tutkittava, kutka ovat yllä mainittuja seuroja kokoon toimittaneet, kutka niitä johtaneet, kutka niissä puheita pitäneet ja kutka niissä ovat saapuvilla olleet sekä minkälaista epäjärjestystä seuroissa on harjoitettu.

Asia oli esillä kirkkoraadin 6.4.1896 pitämässä kokouksessa. Siinä annettiin toiselle, paikalla olleelle kirkkoraadin jäsenelle, Matti Gröhnille tehtäväksi hankkia viikon kuluessa tiedot tuomiokapitulin vaatimiin kysymyksiin ja toimittamaan ne seurakunnan väliaikaiselle papille Järnefeltille. Järnefelt kertoi 22.3. ja 13.4. lähettämissään kirjeissä, että kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut kauppias Vasilei Lasarow oli maaliskuun toiseksi viikoksi kutsunut lestadiolaisten seurat Vuonoksen kylässä olevaan Poikapää-nimiseen taloon. Niissä oli määrä puhua pohjoisesta tulleen saarnaja Heikki Sandbergin. Kuusjärven poliisikonstaapeli A. Ervast oli kertonut Järnefeltille Taipaleen kreikkalaisvenäläisen (ortodoksisen) seurakunnan kirkkoherran Venzeslaw Diakonovin kirjeessään pyytäneen poliisia hajoittamaan suunnitellut seurat, jos luterilainen tulisi puhumaan kreikkalaiskatoliseen taloon. Poliisikonstaapeli oli varoittanut kauppias Lasaroffia ja muutamia muita lestadiolaisia etukäteen pitämästä seuroja. Varoitus ei kuitenkaan tehonnut samoin kuin ei myöskään itse seuroissa annettu hajaantumismääräys. Poliisikonstaapeli haki apua Liperin kruununvoudilta K.Y.Collanin, joka yhdessä toisen poliisikonstaapelin kanssa sai seuraväen hajaantumaan. Seuroja olivat johtaneet talolliset Iivana Karpoff Kuusjärveltä ja Iivana Mutanen Liperistä, molemmat kreikkalaiskatolisia. Muina puhujina olivat olleet Hartikainen Kuopiosta, Jussilainen (=Heikki Jussila) Leppävirroilta ja Sandberg Kemistä, kaikki luterilaisia. Seuraväki siirtyi luterilaisen Kasper Oksmanin taloon, jossa mainitut luterilaiset saarnaajat jatkoivat seuroja viranomaisten estämättä. Järnefelt ilmoitti, että hänen tietojensa mukaan kokoukset olivat olleet rauhallisia, eikä järjestyshäiriöitä ollut juurikaan sattunut. Ainoastaan seuratalon ortodoksinen isäntä oli "sanoilla taistellut" hajaantumiskäskyn antanutta poliisikonstaapelia vastaan. Hän oli väittänyt itsellään olevan oikeuden talossaan tehdä mitä tahansa. Hän kertoi lisäksi, että Kuusjärven seurakunnassa ortodokseja oli vain 1/7 väestöstä, ja ettei Kuusjärven luterilaisissa ollut sellaisia henkilöitä, jotka olisivat pitäneet puheita lestadiolaisseuroissa. Puhujina toimivat kreikkalaiskatoliset Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff. Muualta oli kyllä aikaisemmin vieraillut luterilaisia saarnaajia, joista eräs kuopiolainen oli edellisenä vuonna aiheuttanut "paljon uskonnollista häiriötä ja kiihkoa niin hyvin luterilaisissa kuin kreikkalaisissa". Luterilainen Antti Korhonen Liperin Sukkulansalolta oli käynyt toisinaan myös Kuusjärven puolella seurojen pidossa. Seuraväessä oli ollut sekä luterilaisia että ortodokseja Liperin ja Kuusjärven seurakunnista. Tuomiokapituli ei ryhtynyt asiassa enää jatkotoimenpiteisiin. Perusteena oli se, että seuroja olivat pitäneet lähinnä kreikkaliskatoliset saarnaajat kreikkalaiskatolisissa taloissa.

Pastori Järnefelt sai kruununvoudilta lisätietoja, joita han selvitti kirjeessä 13.4.1896. Kuopion läänin kuvernööri olisi niiden mukaan antanut Taipaleen ortodoksisen kirkkoherran pyynnöstä kruununvoudille pysyvän toimintaohjeen maaliskuussa 1895. Kruununvoudin tuli sen mukaan hajottaa tai "muulla sopivalla tavalla" estää lestadiolaisten seurat, jos niitä pidettiin ortodoksitaloissa ja luterilaiset esiintyivät niissä saarnamiehinä. Kruununvoudin mukaan myös Polvijärvellä oli vähän aikaisemmin yritetty pitää lestadiolaisseuroja ortodoksitaloissa, mutta ne olivat "enimmäkseen rauhallisella tavalla hajonneet" sikäläisen poliisin kehotuksesta. Kirkkoherra Diakonow olikin ilmaissut tyytyväisyytensä poliisin toimintatapaan.

Kuusjärven ja Liperin tapahtumat saivat valtakunnallista merkitystä. Ilmeisesti viesti lestadiolaisuuden saamasta kannatuksesta ortodoksiväestön keskuudessa oli kiirinyt aina Pietariin saakka. Piispa Johansson lähti heti tuomiokapitulin istunnon jälkeen Pietariin ja Moskovaan ollakseen läsnä Suomen virallisena edustajana keisari Nikolai II:n kruunajaisjuhlassa. Hän kirjoitti matkastaan yksityiskohtaisesti Teologisessa Aikakauskirjassa kuvaten ihastuneesti uutta hallitsijaa. Heinäkuun lopulla Johanssonin pitämässä Kittilän piispantarkastuksessa tuli sitten terveisiä myös lestadiolaisille:

Yli Suomenmaan liikkuu nyt saarnamiehiä, joiden ei tarvitsisi avata suutansa. Aina valtaistuimen juurelle on nyt kohonnut valituksia epäjärjestyksistä laestadilaisten kautta, sillä pahennuksia on siitä syntynyt, kun kreikkalaisen kirkon alalle on tunkeuduttu ja valituksia on siitä tullut hallitsijan luo.
Lestadiolaiset merkittiin näin poliittisesti epäluotettaviksi, hallitsijan arvovaltaa murentaviksi vaarallisiksi seikkailijoiksi.

Miksi lestadiolaisuus sai niin vahvan kannatuksen Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven ortodoksien keskuudessa? Yksi syy on varmasti se, että ortodoksisella papistolla ei ollut muutoin kuin kirkollisten toimitusten suorittajana otetta paikalliseen väestöön. Varsinkaan seurakuntansa syrjäisimmissä kolkissa ei ortodoksipappeja juurikaan nähty. Lisäksi lestadiolaisuuden seurakuntaoppi - ettei siis ollut tärkeätä mihin ulkonaiseen kirkkoon kuului, kunhan uskoi oikealla tavalla ja kuului oikein uskovien näkymättömään seurakuntaan - helpotti liittymistä. Ortodoksien liittymisen kynnystä saattoi helpottaa lestadiolaisuuden käyttämä synninpäästö. Ortodoksisen kirkon papit olivat, päinvastoin kuin luterilaiset virkaveljensä, julistaneet katuvalle syntiselle synninpäästön. Tähän käytäntöön oli totuttu. Nyt ei enää tarvinnut rientää Taipaleen kirkolle tuota synninpäästöä hakemaan, vaan sen sai joko paikalliselta saarnaajalta tai uskonveljeltä ja sisarelta. Esimerkiksi Harmaasalolla asunut lestadiolaissaarnaaja Antti Korhonen nautti niin suurta arvonantoa kotikylässään, että kuoleman lähestyessä haettiin hänet sairasvuoteen äärelle, ei
kummankaan kirkkokunnan pappeja:  

Antti Korhosta hyvinkin kunnioitettiin. Aina kun se kuoleman hetki lähestyi, ne kävivät Antti Korhosen sairaan luokse. Tekivät parannuksia aika paljon. Aina sanoivat, että kyllä se oli hyvä, kun kerkesi se Antti Korhonen, ennen kun tuli viimenen lähtö.

Lestadiolaisuuden saavuttamaa asemaa paikallisen ortodoksisen väestön keskuudessa kuvaa hyvin viinijärveläisen, alun perin ortodoksisen Johannes Surakan muistelu vuodelta 1955: "Muistan lapsuuteni ajalta, että niitä (ortodokseja) oli suurin osa silloisista uskovaisista. Täällä on näkynyt selvästi, että ei ole ollut mitään eroa kreikkalaisen ja juutalaisen välillä, vaan kaikki ovat olleet vain Jumalan lapsia. Yhdessä he ovat seuratuvan penkissä itkeneet ja nauraneet". 

Liperissä pidettiin Harmaasalon ja Sukkulansalon lisäksi ahkerasti seuroja Antti Hyttisen kotikylässä Käsämässä sekä Taipaleen ja Putaan (Komperon) kylissä. Komperon kylään valmistui 1880-luvulla pieni ja vaatimaton rukoushuone, jossa kesäisin pidettiin seuroja. Vuosisadan lopulla herätysliike oli levinnyt jo lähes kaikkiin pitäjän kyliin. Ruunakankaan kylässä toimi paikallisena saarnaajana Antti Hirvonen (1869 - 1919) ja kylän lestadiolaisten määrä kohosi lähes sataan. Samaan aikaan vaikutti Ristin kylässä paikallisena saarnaajana Antti Piironen (1870 - 1919). Lestadiolaisuutta oli lisäksi Kaatamon, Huistinvaaran, Leppälahden, Honkavaaran, Leppilammen ja Ahonkylän kylissä.

Lestadiolaisuus herätti kiinnostusta, mutta myös vastustusta paikallisen väestön keskuudessa. Seuroja häirittiin usein. Sekä seuravieraille että puhujille tehtiin ilkivaltaa. Nuorukaiset saattoivat heitellä seuroissa puhujan kasvoille harakan ja rotan raatoja, lantakokkareita ja liata juomavedet. Lestadiolaisuuteen liittyi lukematon määrä perättömiä tarinoita ja ennakkoluuloja. Kun lestadiolaiset menivät seuroihin, sanottiin heidän menevän "aasintammalla ajamaan", "ahtaasta portista kulkemaan" tai "vällyjen alle makaamaan". Jotkut uskoivat lestadiolaisuuden olevan eräänlainen tarttuva tauti. Kun eräs mies oli kyydinnyt saarnaaja Antti Hyttistä seuramatkalle Liperin Ahonkylään, hän oli ihmetellyt jälkeenpäin sitä, ettei lestadiolaisuus ollut tarttunut häneen, vaikka hän oli kyydinnyt lestadiolaissaarnaajaa pitkän matkan. Lestadiolaisuudesta sepitettiin monenlaisia pilkkalauluja. Ne syntyivät joko kotipaikkakunnalla tai olivat kulkeutuneet muualta Suomesta. Tunnetuin on saarnaaja Iivana Mutasen veljen Olli Mutasen (kirkonkirjojen mukaan alkuperäinen nimi oli Aleksei) kirjoittama pilkkalaulu, joka alkoi: "Hihhulihulluutta, Pohjanmaalta tullutta..."

Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven lisäksi lestadiolaisuuteen kääntyneistä ortodokseista on tietoja myös Joensuusta, Kontiolahdelta ja Enosta. Sen sijaan Viipurin läänin alueella herätysliikkeen menestys ortodoksien keskuudessa oli huomattavasti vähäisempi. Lestadiolaisuus ei vielä 1800-luvun puolella onnistunut tunkeutumaan lähes yksinomaan ortodoksien asuttamiin Korpiselän, Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjiin. Se sai jonkin verran jalansijaa ortodoksiväestön keskuudessa niissä pitäjissä, joissa ortodoksisuus oli vähemmistönä luterilaisen väestön keskuudessa. Ainakin Kaukolan, Pyhäjärven ja Impilahden lestadiolaisyhteisöihin kuului ortodokseja. Lisäksi Lappeenrannan lestadiolaisyhteisössä oli joitakin venäläisiä ortodokseja. Laatokan Karjalasta ei ole tietoja lestadiolaisuuden ja ortodoksisen kirkon välisistä kahnauksista.

Osana karjalaista kulttuuria

Ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden kohtaaminen johti Pohjois-Karjalassa herätyksen saavuttua konflikteihin. Varsin pian sekä herätysliike että ortodoksinen papisto sopeutuivat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Tällaisena tilanne jatkui vuosikausia. Voimakkaan haasteen ortodoksiselle kirkolle asetti Venäjällä vuonna 1905 toteutettu uskonnonvapaus. Suomessa annettiin asetus ortodoksien uskonnon muuttamisoikeudesta helmikuussa vuonna 1906. Huomattava määrä ortodokseja vaihtoi kirkkokuntaa siirtyen luterilaisen kirkon jäseneksi.

Miten uudessa tilanteessa toimivat lestadiolaiset ortodoksit? Yllättävää on, että suurin osa pysyi ortodoksisen kirkon jäsenenä. Liperin Harmaasalon ortodoksilestadiolaisista ei kukaan vaihtanut tässä vaiheessa kirkonkirjojaan. Muuallakin tapaukset olivat yksittäisiä.  Kuvaavaa tilanteelle oli, etteivät kummatkaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluneet saarnaajat, Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff, siirtyneet luterilaisen kirkon jäseneksi. Sen sijaan myöhemmin, lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla, vähittäistä siirtymistä tapahtui koko ajan. Usein kirkkokunnan vaihtamisen taustalla oli avioituminen luterilaisen kanssa.  Näyttää siltä, ettei lestadiolaisten siirtyminen ortodoksisesta kirkosta luterilaiseen ollut ainakaan selkeästi muita yleisempää lestadiolaisten ortodoksien keskuudessa. Myös haastattelutiedot vahvistavat kuvaa varsin rauhallisesta yhteiselosta. Harmaasalon kylässä lestadiolaisten keskeisiä seurataloja oli ortodoksisten Pekka ja Natalia Surakan Koivukankaan Simukkalan talo. Heidän tyttärensä on myöhemmin kuvannut tilannetta seuraavasti:  

Huolimatta lestadiolaisuudesta oli suhde ortodoksiseen kirkkoon molemmin puolin reilu. Isä saattoi kyllä joskus sanoa kirkkoherra Nikolai Roudalle: "Mittee sie noita kuvia kumartelet". Kuitenkin pappi kävi aina Harmaasalolla asioidessaan Koivukankaalla ja haastateltavan vanhemmat Viinijärvellä asioidessaan pappilassa kahvilla.

Nikolai Roudan aika Taipaleen kirkkoherrana merkitsi eräänlaista kuherruskuukautta lestadiolaisuuden ja ortodoksisen seurakunnan välille.  Routa tunnettiin erittäin luterilaishenkisenä pappina, joka osallistui aktiivisesti muiden muassa suojeluskunnan toimintaan. Hänen aikanaan jumalanpalvelusmenoissa siirryttiin luterilaiseen suuntaan vähentämällä rituaaleja ja seurakunnan eri toimintamuodoissa otettiin oppia luterilaisista seurakunnista. Seurakunnan kirkkoherrana 1950-luvulla toiminut Erkki Piiroinen luonnehti Routaa erittäin hyväksi saarnamieheksi, mutta samalla jopa puoliluterilaiseksi. Routa erosikin myöhemmin kirkkoherran tehtävistä, kääntyi luterilaiseksi ja luki tiettävästi itsensä luterilaisen kirkon papiksi.

Vaikka lestadiolaisuus ja ortodoksisuus elivät Pohjois-Karjalassa sulassa sovussa, ortodoksinen papisto pelkäsi lestadiolaisuuden vievän kirkon jäsenet mukanaan. Pitkärannan seurakuntakertomuksessa mainitsee Wladimir Petsalo uhkaavina lahkolaisina helluntailaiset, baptistit, adventistit, jehovantodistajat lestadiolaisten ohella. Lestadiolaisuus onnistuikin 1920-luvulla saamaan jalansijaa sekä Salmissa että Suojärvellä myös ortodoksien keskuudessa. Lisäksi Suojärvelle kohonneet puunjalostuslaitokset houkuttelivat luterilaista väestöä Etelä- ja Pohjois-Karjalasta sekä Savosta. Vuodesta 1936 Suojärvellä järjestettiin paikallisia suuria seuroja ja paikkakunnalle perustettiin Rauhanyhdistys juuri talvisodan kynnyksellä. Ortodoksisen kirkon kannalta huolestuttavin tilanne oli kuitenkin Pohjois-Suomessa hajallaan asuvien ortodoksien keskuudessa. Heistä suurin osa oli Vienan Karjalasta tulleita pakolaisia tai Suomeen pysyvästi asettuneita ns. laukkuryssiä. Monet heistä olivat jo ennen pakoaan omaksuneet lestadiolaisuuden. II piirin (Pohjois-Suomi) matkapappi Nikolai Loimo totesikin kertomuksessaan vuodelta 1933:

Ikäväkseni täytyy todeta, että kertomusvuonna luterilaisuuden vaikutus, jos ei lienekään voimistunut, se ei ole heikontunutkaan. Laestadiolaisuus hyvin järjestäytyneenä ja Pohjolassa yksin vallitsevana uskonnollisena liikkeenä muokkaa maaperää suopeaksi "uskovaisia" kohtaan kreikkalaiskatolisten keskuudessa. Varsinkin nuorempi polvi omaksuu ympäristönsä ajatustavan ja tulee kylmäkiskoiseksi kirkkoamme kohtaan.


 Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana

Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909 vastattavakseen tiedustelun, joka koski lestadiolaisuutta. Tiedustelun takana oli Venäjän sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi tietoja "Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta. kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle "lähempää toimenpidettä varten". Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909 tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen, jonka oli toimitettava senaattiin saatavissa olevat tietonsa "hihhulisuunnasta".

Lestadiolaisuutta koskenut selvityspyyntö lienee nähtävissä ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimyksenä torjua protestanttinen Karjalan lähetys. Protestanttista Karjalan lähetystä organisoi Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Siihen perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä, jonka evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa. Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys nostettiin kielteisesti esille venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka ote. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien avulla. Ortodoksisen papiston huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien vaikutusvallan kasvusta ei suinkaan ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari joutui mahdollisesti jopa henkilökohtaisesti kosketuksiin lestadiolaisten kanssa. Niissä Pietarin ympäristössä olevissa inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan kannatuksen, herätysliikkeeseen liittyi myös osa suomalaisten keskuudessa asuneista venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä. Myös muilta lestadiolaisuuden leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntarajatkaan eivät muodostuneet esteeksi. Tämän tyyppisestä kehityksestä on tietoja niin Muurmannin rannikolta kuin Pohjois-Amerikastakin.

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen lestadiolaisen johtomiehen puoleen. Vanhoillisten edustaja kapteeni John Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J.F.Hellmanin. Hellman esitti vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan selvityksen vuosisadan vaihteen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän totesi liikkeen tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana "suurta siunausta".
Tuomiokapitulin lausunnon laati asessori J.A.Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin, jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Huomattavaa on, ettei Mannermaa selvityksessään maininnut lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909 ja kirkollistoimituskunta vastaanotti sen 27.12.1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909 kirjeen liitteenä. Epäselvää on, johtiko selvitys joihinkin toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.

Herätykset aiheuttavat ristiriitoja

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen koettiin lestadiolaisuudessa voimakkaita herätyksen aikoja. Herätykset olivat alkaneet tosin jo sotavuosina, mutta kaikkein voimakkaimmillaan ne olivat heti sodan jälkeen. Pohjois-Karjalassa herätykset koskivat varsinkin Liperin, Kuusjärven ja Joensuun seurakuntia. Ne johtivat myös ristiriitoihin ortodoksisen papiston ja lestadiolaisten kesken. Pohjois-Karjalassa toimi neljä nuorta, innokasta lestadiolaispappia, jotka saivat aikaan herätystä sekä nuorten että varttuneempien keskuudessa. Herätysten seurauksena lestadiolaisten toiminta sai yhä organisoituneempia muotoja. Ennen talvisotaa Pohjois-Karjalassa oli toiminut vain kaksi vanhoillislestadiolaista ja yksi uusheräyksen käsissä ollut rauhanyhdistys ja niiden oli katsottu silloisissa oloissa riittävän. Sodanjälkeinen järjestäytymisaalto ja herätykset johtivat useiden uusien rauhanyhdistysten perustamiseen 1940- ja 1950-luvuilla. Vuonna 1947 Joensuussa pidettiin vanhoillislestadiolaisten valtakunnalliset kesäseurat, jotka omalta osaltaan piristivät liikkeen toimintaa maakunnassa.

Alkaneisiin herätyksiin liittyi myös kymmeniä ortodoksisen kirkon jäseniä. Niinpä Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Mikael Ritamo ilmaisi huolestumisensa seurakuntansa tilanteesta 21.-24.8.1947 järjestetyn piispantarkastuksen yhteydessä:
Seurakunnan alueella, erikoisesti Liperin pitäjässä ja osittain muissakin on levinnyt jonkin verran lestadiolainen uskonsuunta, joka vetää puoleen monia ortodokseja. Kymmenen vuotta aikaisemmin järjestetyssä piispantarkastuksessa ei pöytäkirjojen mukaan lestadiolaisuus ollut millään tavalla esillä. Tilanne kärjistyi seuraavina vuosina. Kirkkoherra Ritamo totesi vuoden 1948 seurakuntakertomuksessaan:  

Seurakunnan alueella on noin 50 vuoden ajan aktiivisesti toiminut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta, mikä pyörteisiinsä on saanut paljon kreikkalaiskatolisia. Suunnan "voima" on jyrkkä ja vihamielinen suhtautuminen toisinajatteleviin, näin ollen kirkkoomme. Suunnalla on hyvin organisoitu työ ja työntekijöiden leegio. Yhden tai kahden ortodoksisen papin toiminta laestadiolaisten keskuudessa on perin minimaalista.
  
Tulehtunut tilanne ortodoksisen kirkon ja lestadiolaisuuden välillä jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka. Ajoittain erimielisyydet kärjistyivät pieniksi julkisiksi konflikteiksi esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien lestadiolaisten hautajaisten ja perhejuhlien yhteydessä:

Seurakuntatyötä on kuluneina vuosina kuin ennenkin suuresti vaikeuttanut luterilaisen kirkon laestadiolaissuunta. Se on saanut piiriinsä paljon kirkkomme jäseniä, jotka suunnan hengen imettyään itseensä, ovat tulleet kylmiksi omalle uskolleen, jopa eronneet siitä. Viinijärvellä toimivan laestadiolaishenkisen luterilaisen papin toiminta uskontoamme kohtaan on ollut hyökkäävää ja suvaitsematonta. Esimerkkinä tästä mainittakoon vain yksi tapaus. Toimitin kirkossa erään seurakuntalaisen ruumiin siunauksen. Kyseessä oleva pappi oli tilaisuudessa läsnä. Ruumiin siunauksen päätyttyä pappi järjesti vainajan kotiin ns. seurat ja seuroissa julkisesti huoneen täyteiselle kuulijakunnalle julisti, että ortodoksisen kirkon ruumiinsiunaus on epäraamatullista, koska siunauksessa rukoillaan vainajan puolesta, jopa muka pakanallista, koska vainajan ylitse luetaan synninpäästö. Sanomattakin on selvää, mitä tällainen julistus saa aikaan yksinkertaisen kristikansan keskuudessa.

Osa lestadiolaisuuteen liittyneistä erosi ortodoksisesta kirkosta liittyen luterilaisen kirkon jäseneksi. Ortodoksinen papisto syytti kehityksestä ennen kaikkea "lestadiolaishenkisiä" luterilaisen kirkon pappeja. Vaikka luterilaisen kirkon lestadiolaiset papit eivät ilmeisesti suoranaisesti kehottaneet ketään eroamaan ortodoksisesta kirkosta, johti herätykseen liittyminen siihen kuitenkin usein käytännössä. Tilannetta kärjisti myös kirkkoherra Ritamon ilmeisen kiivas ja yksioikoinen toiminta lestadiolaisuuteen liittyneitä seurakuntalaisiaan kohtaan. Kirkkoherralla syntyi esimerkiksi riitaa seurakunnan lestadiolaisen kirkonpalvelija/haudankaivajan kanssa. Tämä oli kehottanut kirkkoherra Ritamoa "parannukseen": "Jos työ tekisittä parannuksen, niin teilläkkii ois kuulijoita".

Merkille pantavaa on se, että ortodoksisesta kirkosta eronneista lestadiolaisista suuri osa oli Laatokan Karjalasta muuttaneita evakkoja. Tilanne rauhoittui vähitellen, kun seurakunnan kirkkoherraksi tuli liperiläissyntyinen Erkki Piiroinen. Hän oli kasvanut luterilais-lestadiolais-ortodoksisessa ympäristössä ja siten tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Hänen oman arvionsa mukaan seurakunnan silloisesta noin 4000 jäsenestä parisataa oli lestadiolaisia ja merkittävä osa ortodoksisen seurakunnan aktiiveistakin oli joko lestadiolaisia tai lestadiolaishenkisiä. Kirkkoherra Piiroisen ja paikallisen rauhanyhdistyksen välillä elettiin jonkin asteista kuherruskautta. Rovasti Erkki Piiroinen muisteli tapahtumia seuraavasti:


Paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta kävi häntä kerran puhuttelemassa. Olivat tykänneet hänen saarnoistaan, pyysivät puhumaan seuratilaisuuksiin ja tarjosivat siunausta. Tähän oli kirkkoherra Piiroinen todennut, että arkkipiispa Herman on hänet jo kerran siunannut, se hänelle riittää. Pyyntö raukesi tähän.

Vahvin osuus ortodoksitaustaisella jäsenistöllä näyttää olleen Viinijärven ja Outokummun rauhanyhdistyksissä. Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen jäsenistä huomattava osa kuului tai oli kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Perustamiskokouksen osanottajista sekä vuosien 1948 - 50 ja 1957 jäsenistä on 195 henkilön syntymäseurakunta pystytty selvittämään, ja heistä 47 oli syntyperältään ortodokseja. Lisäksi huomattavalla osalla luterilaisista lestadiolaisyhteisön jäsenistä aviopuoliso tai toinen vanhemmista oli ortodoksisen kirkon jäsen. Edellä mainituista 195:stä alkuaikojen jäsenestä runsas 2/3 oli syntyisin joko Kuusjärven (61), Taipaleen (43) tai Liperin seurakunnista (31). Myös Kaavi (5), Polvijärvi (6), Heinävesi (4), Juuka (4) ja Kymi (4) ovat seurakuntia, joista oli syntyisin useita lestadiolaiskristittyjä. Loput jäsenistä olivat syntyisin lähes yksinomaan Pohjois-Karjalasta, Viipurin läänin alueelta tai Savosta. Vain kaksi yhdistyksen jäsentä oli kotoisin herätysliikkeen perinteiseltä vahvalta kannatusalueelta Oulun ja Lapin läänistä. Vaikka lestadiolaisuus on saanut alkunsa Ruotsin Lapin perukoilla alkaneista herätyksistä, olivat Outokummun lestadiolaisyhteisön juuret siis syvällä pohjoiskarjalaisessa, luterilais-ortodoksisessa maaperässä. Liperin Viinijärvellä useat rauhanyhdistyksen jäsenet omasivat ainakin osittain ortodoksitaustan. Vuosien 1945 - 1949 jäsenistä vähintään neljäsosa oli kuulunut tai kuului ortodoksiseen kirkkoon ja yhdistyksen toimihenkilöistä monet olivat edelleen Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä.