Norja olisi laskenut Länsivaltojen joukot Suomeen, jos Ruotsi olisi suostunut läpikulkuun

Ranskalaisten kaatuneiden sotilaiden muistomerkki Narvikin pohjoispuolella, Bjerkvikin taajamassa olevan kirkon vieressä. Kuvasin muistomerkin kesäkuussa 1992, jolloin huomasin tämä laajan sotilashautausmaan. Saksalaiset valtasivat aluksi Bjerkvikin ja Elvegårdsmoenin hyökättyään Norjaan 9.4.1940. Toukokuun 13. päivän vastaisena yönä ampuivat brittiläiset sotalaivat Bjerkvikin tuleen.  Yhteensä 95 taloa paloi ja18 siviiliä kuoli. Myöhemmin samana päivänä hyökkäsivät muukalaislegioonan joukot Bjerkvikiin ja Elvegårdsmoeniin. Hyökkäys oli Liittoutuneiden ensimmäinen maihinnousuoperaatio toisen maailmansodan aikana.

Natsi-Saksan joukot hyökkäsivät 9.4.1940 Tanskaan ja Norjaan tukenaan noin 1 000 lentokonetta. Tanska antautui välittömästi, mutta norjalaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Länsiliittoutuneiden joukot osallistuivat Keski- ja Pohjois-Norjassa taisteluihin. Saksalaiset kärsivät liittoutuneiden tukemille norjalaisille tappion Narvikin taistelussa kesäkuun alussa 1940. Saksalaisten nopea läpimurto länsirintamalla Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa muutti tilanteen nopeasti. Norjan taisteluihin sitoutuneita joukkoja ja kalustoa tarvittiin kipeästi Keski-Euroopassa. Liittoutuneiden sodanjohto teki päätöksen joukkojensa evakuoimisesta Norjasta. Norjan Kuningas Haakon  ja hänen hallituksensa lähtivät maanpakoon Isoon-Britanniaan 7. kesäkuuta samaan aikaan, kun viimeiset liittoutuneet evakuoitiin Norjasta. Myös tuhannet norjalaiset sotilaat siirtyivät heidän mukanaan. Kuningas kehotti 9.6.1940 taistelemaan jääneitä norjalaisia antautumaan. Norja olikin tämän jälkeen saksalaisten miehittämä aina toukokuuhun 1945 saakka:

Saksalaiset julkaisivat melko pian Oslon vallattuaan paikallisista ministeriöistä löytämiään asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa. Niissä pyrittiin osoittamaan Norjan hallitus ja liittoutuneet kielteisessä valossa. Etelä-Saimaa julkaisi oheisen uutisen 28.4.1940, sodan vielä riehuessa Norjassa. Siinä kerrotaan Norjan hallituksen kannasta Liittoutuneiden joukkojen tuloon Suomen avuksi sotaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodan aikana. Avustusjoukot olisi tuotu pääosin Pohjois-Norjan ja Pohjois-Ruotsin kautta. Keskeinen reitti olisi kulkenut Narvikin satamasta Ruotsin malmikenttien kautta Tornioon. Samalla olisi otettu haltuun arvokkaat malmikentät. Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 13.3.1940, joten Liittoutuneiden avustusretki Suomeen ei toteutunut. Jos se olisi toteutunut, toisen maailmansodan historia oli aivan toisenlainen kuin nyt. Euroopan karttakaan ei olisi luultavasti nykyisenlainen.

Tässä koosteena yhteenvetoa artikkelista:

Saksalaiset löysivät Norjan hallituksen kannasta kertovat asiakirjat Norjan ulkoasiainministeriöstä. Norjan hallituksen istunnossa 2.3.1940 oli käsiteltävänä länsivaltain esitys liittoutuneiden joukkojen marssista Norjan kautta Suomeen. Norja olisi suostunut läpikulkuun ainoastaan siinä tapauksessa, että Ruotsin hallitus puolestaan hyväksyisi tällaisen menettelyn. Pöytäkirjasta selviää lisäksi, ettei Norjan ulkoministeri Koht ollut halukas ryhtymään toimenpiteisiin läpikulun estämiseksi. Norjan olisi tullut Kohtin mielestä tyytyä esittämään muodollinen vastalause. Lisäksi ulkoministerin mielestä Norja ei tulisi omaksua kantaa, joka merkitsi sodan väärälle puolelle asettumista. Näin ollen Norjan hallitus olisi ollut valmis mukautumaan tilanteeseen ja kulkemaan käsi kädessä Englannin kanssa.

Lapin oloja tutkimassa. Gratangsbotn, Tysfjord (Etelä-Saimaa 29.9.1921. Eliel Lagercrantz)

 

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn
(de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Sanomalehti Etelä-Saimaassa oli vuosina 1920 - 1921 useita, laajoja, moniosaisia artikkelisarjoja Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja myös Suomen Lapista. Ne kirjoitti muolaalaissyntyinen saamenkielen tutkija ja psykologi  Eliel Lagercrantz (1894 - 1973). Hän teki useita matkoja kyseiselle alueelle 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla. Näissä kirjoituksissaan hän kuvaa myös alueella vahvasti tuolloin vaikuttanutta lestadiolaisuutta. Lagercrantzin artikkelisarjan ilmestyminen Etelä-Saimaassa selittynee hänen asumisellaan Etelä-Karjalassa Taipalsaarella. 

Toisaalla olen blogikirjoituksissani koonnut Lagercrantzin kuvauksen saarnaaja August Lundbergista artikkelissa Lapin saarnamies sekä hänen kirjoituksensa Finmarkin sivistysoloista, jossa hänen keskeinen teemansa on lestadiolaisuus ja sen vaikutus paikallisväestöön. Ohessa hänen kertomuksensa Gratangsbotnista ja Tysfjordista. Lagercrantzin kuvaus on hyvin ristiriitainen. Gratangsbotnin lestadiolaisuudesta hän luo synkän kuvan. Hän kuitenkin näkee lestadiolaisuuden parempana vaihtoehtona kuin seudun toisen vahvan aatteen eli sosialismin. Sen sijaan Tysfjordin lestadiolaisuudesta kirjoittaa Lagercrantz paljon myönteisemmän arvion. Molemmissa paikoissa lestadiolaisuudesta oli vallalla sen läntinen versio eli esikoislestadiolaisuus. Olen poiminut artikkelista lestadiolaisuuteen liittyvät asiat.

Paikka, jossa asuin lähinnä Lyngenistä lähdettyäni, oli siinä määrin ikävä, että lähtöni tuntui pelkästään masentavalta. Sen nimi oli Gratangsbotn, ja sijaitsi pienen, ahtaan vuonon pohjukassa, joka alinomaan oli Atlannin sumujen peittämänä. Mutta pimeyden peittoa ylläpiti edelleen pimeä vuodenaika, jolloin aurinko ei nouse.

Ja tuntui siellä henkiselläkin taivaalla olevan pimeyttä yltäkyllin, joskin juuri tällä alalla oli käynnissä ankara taistelu kahden henkisen verivihollisen välillä, joilla molemmilla oli täällä edellytyksensä, mutta joita riittämätön sivistys ei opettanut kansaa yhtäaikaisesti ymmärtämään. Nämä henkiset virtaukset olivat toiselta puolen Narvikista tuleva sosialismi ja toiselta puolen Lapin kansallisuskonto, lestatiolaisuus. Etelän sosialismia vastaan on lestatiolaisuus täällä asettanut ankarimman muotonsa: länsilestadiolaisuuden, äärettömän suvaitsemattomuuden. Toiselta puolen sosialismi tunkeutuu mieliin sillä verrattomalla voimalla, joka sillä on niihin, joille maailman hyvä etupäässä on aineellista laatua. Finmarkissa olin tutustunut lapsen sielunelämän kannalla oleviin ihmisiin: avosydämisiin ja onnellisiin. Gratangsbottenin väki oli verratava elämän ensi ristiriitojen eteen ajettuun nuorisoon, siihen aikaan, jolloin sen mieli on enimmän itseensä sulkeutuneena. Minun mieleni ei vähimmässäkään määrin lämmennyt lestatiolaisesta autuus- ja kirousopista, joka kieltää kaiken persoonallisen ihmisarvon, vaikka asian vuoksi olinkin hartaushetkissä mukana hoilaamassa virsiä, kahdeksantuntisia saarnoja kuulemassa, itkemässä ja tunnustamassa. Tein se vain senvuoksi, että narvikilainen bolsevismi minua inhoitti vielä enemmin. Sainkin etevimmältä saarnamieheltä lähtiessäni todistuksen ja suosituskirjelmän Tysfjordin lappalaisille näytettäväksi osotteeksi oikeauskoisuudestani...

Læstadianernes bedehus i Gratangsbotn (de førstefødte) / Esikoislestadiolaisten Gratangsbotnin rukoushuone

Tysfjordiin tulin pikku moottorialuksella.... Päästyäni lähimpään asumukseen kokoontui rannikkokylän koko väestö minua tutkimaan... Näytin nyt passejani ja papereitani kylän vanhimmalle ja käskin hänen lukea ääneen kaikki suosituskirjel mäni. Lestatiolaisen saarnamiehen todistusta luettaessa huomasin asiani varmistuvan, sillä heti Tysfjordin saarnamies, ihmisystävällinen, rehti Anders Kurrak tuli luokseni kättelemään ja sanoi lapiksi: ”Sinä saat asua minun talossani”.

... Nämä lappalaiset ovat Ruotsin Jokkmokista tänne siirtyneitä porolappalaisia, jotka nykyisin ovat poronomistajia, kalastajia, halonhakkajia ja pienviljelijöitä. He ovat kaikki lestaatiolaisia, pohjaltansa kunnollista, vakavaa, porvarillismielistä etten sanoisi aristokraattista väkeä. Heistä ei löytänyt turhuutta eikä ylpeyttä joskohta itsetietoisuutta ja mitä kauneinta kansallishenkeä. Koko kylän elennässä oli jotakin juhlallista ja arvokasta, mikä mielessäni nyt tekee jälkeenpäin sen vaikutuksen kuin olisivat kaikki päivät siellä olleet pyhäpäiviä.

Lagercrantz jatkoi kertomustaan Etelä-Saimaassa 1.10.1921 seuraavasti (jälleen olen poiminut vain lestadiolaisuuteen liittyvät asiat):

 ... Isäntäni (Anders Kurrak) oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, lyhytkasvuinen, eskimolaisen näköinen - kaikki asukkaat täällä käyttivät nahkapukuja. Hän oli monta kovaa kokenut eläen sekä työmiehenä että kalastajana, sitten nainut rikkaasti, pystyttänyt talon, vaurastunut ja päässyt saarnamiehen kunniaan. Hän oli opettajanani koko ajan ja täytti tämän toimensa älykkäästi ja maltillisesti. Vaimo oli nuorempi, sievä ja hiljainen - hänestä ei suuria tietänyt, mikä on vaimon kunniaksi. Poika, yhdeksänvuotias, oli iloinen veitikka, joka talon rengille järjestämillään kompastuksilla ylläpiti talon hilpeätä henkeä...