Salpapolkua pyöräillen välillä Hostikan luola - Miehikkälän Salpalinjan museo

Lähtopisteenä oli Hostikan luola Ylämaalla

Viime sunnuntaina (21.5.2017) kuljin Salpapolun pohjoisosan polkupyörän selässä välillä Hostikka - Miehikkälä. Sää oli hieno, aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila oli ihanteellinen pyöräretkelle, sillä mittarilukemat nousivat korkeimmillaan vain seitsemääntoista asteeseen.  Tälläkin kerralla sain liikkua maastossa lähes yksin. Vastaantulijoita ei nytkään ollut liikaa, vain kaksi kappaletta. Heistäkin toinen sattui olemaan läheinen sukulainen eli oma poikani. Hän oli opiskelukaverinsa kanssa aloittanut vaelluksen perjantai-iltana rannikolta ja tuli yllättäen vastaani Muhikon torpan luona. Olen aikaisemmin kulkenut jalkaisin välin Hostikka - Takamaan laavu. Silloinkin sain vaeltaa ypöyksin seuranani vain lintujen laulua ja tuulen huminaa.

Naamioitu tähystyskupu, joka löytyi parin sadan metrin päässä
Salpapolulta

Salpapolku kulkee lähes koko matkan Hostikan ja Miehikkälän välillä sorapintaisilla kylä- ja metsäteillä, joten se soveltuu erinomaisesti pyöräilyretkikohteeksi. Vain kolmessa kohdassa on syytä miettiä, poikkeaako reitiltä vai ottaako pyörän kannettavaksi/talutettavaksi. Ensimmäinen tällainen on Syvä Valkjärven länsipäässä, kun polku poikkeaa kyläteiltä maastoon. Metsäosuuden alkupään voi vielä ajaa, mutta loppupäässä on ollut laajoja hakkuita, jotka ovat tehneet polun ajokelvottomaksi. Metsätraktorit/puunkorjuukoneet ovat myllänneet maastoa ja myös hakkuutähteet hankaloittavat liikkumista. Mutta tuon noin puolen kilometrin osuuden voi toki pyörää taluttaa.

Kivimäen louhokselle ei kannata pyörää hilata

Seuraava hankala kohta pyöräilijälle on Kivimäen louhoksen kohta, jossa polku poikkeaa kivikoiseen ja louhikkoisen maastoon. Koko maasto-osuus Muhikon torpalle saakka on ajokelvotonta, ja paikoin pyörän taluttaminenkin panssariesteiden välistä hankalaa. Mutta toki reitistä selvittiin. Tässä vaiheessa kannattaa jättää pyörä tien varteen, ja käydä tutustumassa louhintapaikkaan jalkaisin.  Jos palaa tielle takaisin ja edelleen pyörän kanssa soratietä muutamia satoja metrejä taaksepäin, tulee vasemmalle kääntyvään risteykseen, josta alkaa Muhikon torpalle johtava tie. Muhikon torppa ympäristöineen onkin tämän osuuden miellyttävin pysähdyspaikka, jossa kannattaa viipyä pitempään. Maisema on sykähdyttävän kaunis.

Idylli Muhikon torpan rannassa

Kolmas pyöräilijälle hankala kohta on runsas kilometri ennen Miehikkälän Salpamuseota.  Tällöin Salpapolku erkanee Hauhiantieltä ja siirtyy kallioiseen ja mäkiseen maastoon, jossa pyörää on talutettava. Tämänkin kohdan voi kiertää ajamalla Hauhiantietä ja Esterannantien risteykseen ja kääntymällä siinä oikealle. Muutaman sadan metrin päässä, Korsutien risteyksessä, polku yhtyy jälleen tiehen. Tämäkään metsäosuus ei ole kuitenkaan polkupyöräilijälle mahdoton, sillä osan siitä voi liikkua pyörän selässä.

Välillä Salpapolku kulkee panssariesteiden
välissä

Miehikkälän Salpamuseo maastossa olevinen opastauluineen on erillisen vierailun arvoinen, joten palaan siihen myöhemmin. Tällä kertaa tyydyin vain kuvaamaan muutamia kohteita ja kiertämään alueen.

Alla lisää kuvia tekemältäni retkeltä, johon kului yhteensä viitisen tuntia.

Konekivääripesäke Hostikalla

Hostikan luolan lattialla oli reilusti vettä, joten suunnitelmani vierailusta sen sisällä piti hylätä

Sotavankien joukkohaudan muistomerkki

Toinen sotavankien joukkohaudan muistomerkki. Näiden kahden välillä on vain joitakin satoja metrejä

Takamaan laavu

Muhikon torpan idylliä

Muhikon torppa

Muhikon torppa

Muhikon torppa

Urpalanjokea Muhikon torpan luona

Niin hiljainen on kylätie... Pyöräretki 5.5.2017 välillä Ylämaa - Sirkjärvi - Mättö - Kirppu - Hostikka - Ylijärvi - Ylämaa

Ylämaan kirkonmäki 5.5.2017

Sisäkuva arkkitehti Ilmari Launiksen suunnittelemasta ja vuonna 1931
valmistuneesta kirkosta.

Aurikoinen ja lämmin  kevätpäivä 5.5.2017 (parhaimmillaan lähes 18 astetta) houkutteli jälleen pyöräretkelle eteläkarjalaisille kyläteille. Lappeen, Joutsenon ja Taipalsaaren kylätiet alkavat allekirjoittaneella olla kierretty jo monen kertaan, joten otin tällä kertaa suunnan Ylämaan entiseen pyramidipitäjään. Ylämaan kunta, joka muodostettiin aikoinaan (1929) pääosin Säkkijärven pitäjän pohjoisista kylistä, koki kuoleman vuoden 2010 alussa. Silloin siitä tuli osa Lappeenrannan kaupunkia. Kunnassa asui edellisen vuoden alussa yhteensä 1408 asukasta.

Ylämaan sankarihautausmaan muistomerkki

Ylämaan naaapurikunnan "poika" Reijo Taipale lauloi aikoinaan erittäin suosituksi tulleen iskelmän "Niin hiljainen on kylätie".  Tuon kappaleen perusviesti tuli koetuksi tällä retkellä. Itsenäisen kunnan olemassaolon päättyminen ja yhteiskunnan rakennemuutokset heijastuivat seitsemän vuotta myöhemmin tyhjinä toimistotiloina ja vähäisenä aktiivisuutena entisessä kuntakeskuksessa. Kylänraitilla oli hiljaista seisoskellessani entisen kunnantalon edustalla. Noin 15-minuutin oleskelun aikana minut ohitti vain kaksi autoa. Lisäksi arviolta yli 80-vuotias mummo näkyi orpona taluttavan rollaattoriansa kohti paikallista Sale-myymälää. Helmikuun 10. päivänä ilmestynyt sanomalehti Etelä-Saimaa kertoi miten asuntojen  hinnat muualla kuin Lappeenrannan keskustassa laskevat Etelä-Karjalassa kuin lehmän häntä. Haastatellun kiinteistövälittäjän mukaan asuntokauppa ei Ylämaalla käy muuten kuin erittäin houkuttelevalla hinnalla. Niinpä Ylämaalta saa 2000-luvun alussa valmistuneen hyväkuntoisen rivitalokaksion varaavine takkoineeen ja saunoineen alle 30 000 eurolla. Ei siis muuta kuin ostoksille kaikki te, jotka haluatte maalaiskylän rauhaan.

Kirkonkylällä kävin lisäksi sankarihaudalla, kirkon sisällä (onnellisen sattumuksen tuloksena), kunnantalon edessä olevalla Ylämaan miesten jatkosotaan lähdön muistomerkilla sekä vanhalla kansakoululla. Poikkesin toki Vilajoen kosken kuohuja ihailemaan ja pistäydyin kuvaamassa myös entisen pappilan, joka oli kesän 1944 torjuntaistelujen aikana kiihkeän toiminnan keskipiste.

Ylämaan kirkonkylän/Kosken entinen kansakoulu

Kirkonkylältä suuntasin Sirkjärvelle. Tavoitteena oli kuvata kylän vanha koulurakennus, joka löytyikin mutkaisen kylätien rinteestä, Kirjasjärven rannalta. Jälleen kerran sai todeta, että vanhat kyläkoulut on rakennettu upeille, luonnonkauniille ja keskeisille paikoille. Koulu on nykyisin yksityisomistuksessa, kuten lähes kaikki Etelä-Karjalan vanhat kyläkoulut. Tämä jälkeen suuntasin kulkuni Kylliäisentietä pitkin kohti Mätön kylää. Tie kulkee noin seitsemän kilometrin

Entisen kirkonkylän kansakoulun ulkohuussin reikärivistö

matkan salomaita. Pyöräilyretken kohokohtiin kuuluikin pysähtyminen salomaan rauhaan, istuminen tien varressa olevan tukipinon päällä, ja vain tuulen huminan, lintujen laulun ja käen kukunnan kuuntelu kevätauringon paistaessa pilvettömältä taivaalta.

Vilajoen keväisiä kuohuja entisen Kosken kansakoulun alapuolella.

 Mätön kylällä en hahmottanut, missä olisi sijainnut vanha kyläkoulu, eikä pihoilla näkynyt ketään, jolta olisin kysynyt. Niinpä käännyin Helppääntielle kohti Kirpun kylää. Jälleen kerran edessä oli pitkiä salotaipaleita, mutta nehän ovat vain plussaa. Noin kilometri ennen Kirpuntielle saapumista allekirjoittaneelta jäi aluksi huomaamatta viitta, joka ohjasi talvisodassa alasammutun suomalaisen pommikoneen Blenheim BL-133:n  muistomerkille. Niinpä oli poljettava pitkä ja hikinen mäki ylös takaisin tienhaaraan, jossa opasteviitta ohjasi oikealle paikalle. Noin sadan metrin päässä Helppääntietä oleva muistomerkki löytyi rämemäisestä notkosta. Alasampumisen seurauksena menehtyi kolme suomalaista lentäjää 10.3.1940.

Sirkjärven entinen kansakoulu

Blenheim BL-133:n muistolaatta pommikoneen tippumispaikalla

Pahaksi onneksi lana oli juuri käynyt tasaamassa lähes kaikki kulkemani sorapintaiset kylätiet, joten pehmeä, irtonainen sora sai allekirjoittaneen luovuttamaan ylimääräisen nestelitran Ylämaan ylämäkiin. Paikoin jyrkät ylämäet olivat niin pehmeitä, ettei niitä pystynyt nousemaan edes ykkösvaihteella, vaan oli hypättävä pyörän selästä sen taluttajaksi. Helppääntien risteyksessä käännyin Kirpuntielle kohti Hostikkaa. Valitettavasti tällä matkalla sattui toinen ohiajo, kun en huomannut poiketa Kirpuntieltä noin 50 metrin päässä olevalle Kirpun miehistöluolalle (Tämä virhe tuli jo korjattua seuraavalla pyöräretkellä). Kirpun kylä on ilmeisesti saanut nimensä Kirpun suvusta, joka aikoinaan kansoitti tiiviisti kylän ja sen lähiseudut. Ylämaalaiset sukunimet ovat luku sinänsä. Seudulla olivat aikoinaan yleisiä Kirpun lisäksi mm. seuraavat sukunimet: Mättö, Hiiri, Hostikka, Nutikka, Kasari, Peräkasari, Kiero, Husu, Mytty ja Rumpu. Vaikka moni Kirppu ja Hiiri on vaihtanut nimensä, kyseisiä nimiä löytyy edelleen paikallisten postilaatikkojen kyljistä.

Konekiväärikorsu B132:n  sisäänmenoaukko Kirpuntien varressa

Ihakselan vuonna 1933 valmistunut entinen kansakoulu

Hostikan kylänreunaan saapuessani oli aivan tien varressa Salpalinjan rakenteisiin kuulunut panssarintorjunta- ja konekiväärikorsu B132. Korsu on vielä hyvässä kunnossa. ja sen edessä seisoo erittäin informatiivinen opastaulu. Matkan seuraava pysähdyspiste oli vanha koulurakennus, joka nyt näytti toimivan koirahoitolana. Talon asukkaista ei näyttänyt paikalla olevan kukaan, joten tyydyin kuvaamaan rakennuksen vain tieltä käsin. Kyseessä oli entinen Ihakselan kansakoulu, joka oli perustettu jo vuonna 1902. Sille oli valmistunut ensimmäinen koulu vuonna 1904 Ihakselan kylään. Koulu oli siirretty vuonna 1933 Hostikan kylälle valmistuneeseen uuteen  koulurakennukseen. Palaan Ylämaan koulujen historiaan myöhemmin, mutta tässä listaa kunnassa toimineista (kansa)kouluista: Hujakkala (1900 - 1997), Ihaksela (1902 - 1977), Kansalaiskoulu (1958 - 1974), Kirkonkylä/Koski/Pentti (1918-), Leino (1921 - 1965), Mättö (1910 - 1964), Sirkjärvi (1902 - 1967), Säämälä (1877 - 1967), Timperilä (1900 - 1940, 1942 - 1944), Villala (1897 - 1999), Väkevälä (1905 - 1967) ja Ylijärvi (1890 - 2005). Nyt entisen Ylämaan alueella on toiminnassa vain yksi koulu, jossa oli lukuvuonna 2016 - 2017 yhteensä 75 oppilasta.

Näkymä Hostikan Tuomistonmäen alueelta

Seuraavaksi jatkoin matkaani Hostikan majoitus- ja tulenjohtotunnelin luokse. Olen käynyt paikalla jo joitakin kertoja aikaisemmin,  joten tyydyin nyt vain katselemaan paikkoja ja nauttimaan paikalla olevan retkipöydän ääressä eväitäni. Kyseinen Tuomistomäen alue on kunnostettu museoalueeksi. Siellä sijaitsevat mm. konekiväärikorsu B167 ja majoitustunneli B166. Hostikan alueen Salpalinjarakenteistä löytyy kartta ja lisäinformaatiota täältä.

Näkymä Ylijärven vuonna 2005 lakkautetulle koululle.

Tämän jälkeen edessä oli enää paluu Ylämaan entiselle kirkonkylälle Ylijärventietä pitkin. Kuvasin peltoaukean yli vuonna 2005 lakkautetun Ylijärven koulun. Kyseisenä kouluvuonna siellä opiskeli 14 opppilasta. Viimeisenä kuvauskohteena oli Ylämaan vuonna 1994 valmistunut koulu- ja kirjastorakennus. Matkaa kertyi mittariin runsaat 40 kilometriä ja aikaa täällä mukavalla pyöräretkelle monine pysähdyksineen meni noin nelisen tuntia.

Ylämaan koulu

Tässä lisää kuvia reissulta:

Ylämaan sankarivainajat 1939 - 1945

Isänmaan puolesta-muistomerkin laatta Ylämaan keskustassa

Isänmaan puolesta-muistomerkki ja Mannerheimristin ritari Toivo Kirpun muistokivi

Ylämaan entinen pappila

Muistolaatta entisen pappilarakennuksen seinässä

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 22: Kannuskosken koulu

Sepänmäen päällä Kannuskoskella kohoaa vuonna 2015 toimintansa lopettanut koulu

Koitar-lehdessä 9.9.1905 ollut uutinen
Lakkalan kansakoulun vihkiäisjuhlasta

Lakkautettujen kyläkoulujen kierroksella oli 20.9.2015 pysähdyspisteenä koulu, jonka lakkauttamisesta käytiin voimakasta kädenvääntöä vuosina 2013, 2014 ja 2015. Kyseessä on Luumäen ja Kouvolan kuntien rajalla, Kannuskosken kylässä sijaitseva koulu. Tuon koulun toiminta lakkasi kouluvuoden 2015 – 2016 alussa. Kun valtiovalta antoi vuonna 1898 kansakoulujen piirijakoasetuksen, Luumäen kunnassa oli toiminnassa kaksi kansakoulua, Taavetin / Marttilan ja Kangasvarren kansakoulut. Päätös piirijaosta saatiin aikaiseksi vuonna 1901 ja siinä kunta oli jaettu seitsemään kansakoulupiiriin. Edellä mainittujen lisäksi ne olivat Hirvikallion / kirkonkylän, Suoanttilan, Lakkalan, Ellolan ja Viuhkolan piirit.

Lakkalan / Kannuskosken kansakoulun toiminta alkoi vuonna 1905. Tosin jo 1890-luvulla Kannuskosken tehtaitten yhteydessä toimi koulu ja Kannuskosken osakeyhtiö ilmoitti laajentavansa sen yläkansakouluksi syksystä 1897 alkaen. Se toimi silloisen Valkealan kunnan alueella, jonka alueella myös suurin osa tehtaan työväestöstä asui. Valkealan historia ilmoittaa Kannuskosken kansakoulun käynnistämisvuodeksi vuoden 1896. Yritin löytää vuonna 1992 ilmestyneestä Luumäen historiasta tietoa siitä, milloin kansakoulurakennus Lakkalan / Kannuskosken koulupiirille valmistui, mutta en sitä nopealla etsimisellä löytänyt.

Sen sijaan vanhat lehtiarkistot avasivat asiaa enemmän. Valkelan kunnan puolella oli Kannuskosken kansakoulu toiminnassa ainakin vielä vuonna 1910. Luumäen kunnan puolella valmistui Lakkalan kansakoulu vuoden 1905 syksyksi. Koulu sijaitsi lehtiuutisen mukaan nahkuri A. Neuvosen maalla Mansikkamäki-nimisen ahon laidassa. Kansakoulu käynnistyi rakennuksessa 2.10.1905. Pikkulasten koulu oli toiminut rakennuksessa jo sitä ennen muutamia viikkoja. Koulurakennuksen vihkiäisiä oli vietetty jo kuukautta aikaisemmin eli 3.9.1905.

Satavuotisjuhlia vietettiin koulussa vuonna 2005

Koulurakennuksessa toimii päiväkoti

Noustessani pyörälläni Sepänmäkeä ylös Kannuskosken koululle totesin oppilaiden viimeisen muutaman sadan metrin matkan kulkeneen synkänjylhän kuusimetsän poikki. Voin hyvin kuvitella, miten sadat ja taas sadat pienet ja vähän isommat koululaiset ovat aikoinaan aamuhämärissä nousseet kuusikon keskellä pitkää mäkeä ylös. Raskasta nousua tarpoessa on mieltä painaneet lukemattomat läksyt ja tekemättömät kotitehtävät. Sitäkin innokkaammin on sitten kirmattu koulupäivän jälkeen mäkeä alas kauniina avautuvaan jokilaaksoon ja loppupäivän vapauteen.

Runsas sata vuotta toimittuaan varsin pieneksi supistunut koulu oli lakkautusuhan alla. Vuonna 2013 päätti Luumäen kunta jättää vielä kyläkoulun toimintaan. Syksyllä 2014 tilanne oli jo toinen. Kunta valmisteli 16 oppilasta käsittävän koulun lakkauttamista ja siirtämistä opiskelemaan Taavettiin. Perusteluina olivat kunnan taloudessa tarvittavat kustannussäästöt. Kylän asukkaiden mielestä olivat yli 30 kilometrin koulumatkat pienille koululaisille kohtuuttomia. Puolustustaistelussa kävi – niinkuin liian usein – huonosti. Lakkauttamispäätöstä ei kääntänyt sekään, että väestöennusteen mukaan olisi koulun oppilasmäärä kääntynyt kasvuun ja lähes tuplaantunut. Luumäen kunnanvaltuusto päätti lakkauttaa Kannuskosken koulun maaliskuun alussa pitämässään kokouksessa äänin 15 – 12. 

Vielä yksi kulmakuva koulurakennukseen

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenossa

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden punaisten muistomerkki Joutsenon vanhalla hautausmaalla

Elokuun alkupuolella (6.8.2015) pysähdyin Joutsenoon suuntautuneella "kotiseuturetkellä" Joutsenon kirkolla ja hautausmaalla. Kävin kirkon takana olevalla vanhalla hautausmaalla sekä valkoisten soturien muistomerkillä että sodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyneiden punaisten muistomerkillä. Sodan rintamalinjahan kulki Joutsenon pitäjän poikki, kirkonkylä ja pitäjän eteläosat olivat punaisten hallussa, pohjoisosat valkoisten hallussa. Punaisten sotilasosastojen vetäydyttyä 24. - 25.4.  Joutsenosta Lappeenrantaan ja Viipuriin, alkoivat sodan voittaneet valkoiset kostaa kokemiaan vääryyksiä. Kuten niin usein sisällissodissa, tälläkin kertaa tapahtumat karkasivat käsistä. Tosin Joutsenossa kostotoimenpiteet olivat huomattavasti vähäisempiä kuin esimerkiksi Lappeella tai Luumäellä. Aikalaismuisteloissa on sanottu sahan isännöitsijän Eero Sereniuksen huolehtineen siitä, ettei valkoista terroria juurikaan esiintynyt Joutsenon valtausta seuranneina päivinä. Valkoiset kyllä kiertelivät taloissa etsimässä punaisia ja kokosivat heidät kirkonkylän kansakoululle, josta heidät vietiin vankileireille Lappeenrantaan ja Viipuriin. Vankileireillä heistä osa teloitettiin, mutta suurinta kuoleman viikatetta niissä heilutti kuitenkin nälkä ja sen mukanaan tuomat sairaudet.

Suomen sotasurmat 1914 – 1922 kokonaisselvityksen mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli yhteensä 154 Joutsenossa kirjoilla ollutta henkilöä. Heistä vain seitsemän kuolinpaikkana oli kotikuntansa, 31:llä henkilöllä se oli Lappeenranta ja 50:llä Viipuri. Kuolinsyynä heistä kymmenellä oli ampuminen, kaatuminen 30:llä, nälkään kuoleminen vankileirillä 25:llä, sairauteen menehtyminen vankileirillä 17:llä, peräti 12 joutsenolaista mestattiin ja kolme oli kuollut vankileirillä haavoihinsa. Asuinkuntana Joutseno oli 108:lla sodassa kuolleella.

Muistomerkin on suunnitellut Einäo Räsänen ja se paljastettiin vuonna 1951

Pirjo Pentikäisen Jyväskylän yliopistossa vuonna 2000 tekemässä opinnäytetyössä Joutseno murroksessa vuosisadan alusta 1920-luvulle tulee hyvin esille, miten sisällissodassa kuolleiden määrissä on suuria vaihteluja lähteestä riippuen. Marko Tikan tutkimusten mukaan punaiset tappoivat 16 valkoista varsinaisten sotatoimien ulkopuolella, valkoiset puolestaan 14 punaista. Joutsenon työväenyhdistyksen 70-vuotishistoriikki toteaa 27 joutsenolaisen punaisen kaatuneen taisteluissa, kadonneita oli 25, ammuttuja ja vankilassa kuolleita 83.

Työväenarkistossa on Oskari Siippaisen vuosi sodan jälkeen laatima selostus tapahtumien kulusta, sekä luettelo sodan yhteydessä menehtyneistä punaisista. Oskari Siippaisen yhteenvedon mukaan vangittuina oli yhteensä noin 500 joutsenolaista, heistä 200 vapautettiin syyttömänä ja noin 300 sai jonkinlaisen tuomion. Siippainen laskee yhteensä 109 joutsenolaisen punaisen menehtyneen sodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Näistä hänen mukaansa 29 murhattiin, 19 kaatui taisteluissa, 57 menehtyi vankeudessa ja heistä 34 kuoli nälkään. Lisäksi neljä punaista kuoli vielä vankeudesta vapauduttuaan.

Kun voittaneiden valkoisten muistopatsas pystytettiin hautaumaalle jo kesällä 1920, saivat sodassa menehtyneet punaiset odottaa sitä 1950-luvun alkuun. Tämä ”Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden” muistomerkki nimeltään ”Jäähyväiset” paljastettiin vuonna 1951. Sen pystyttäjänä oli Joutsenon sankaripatsastoimikunta, jossa olivat mukana mm. Joutsenon kunnan ja seurakunnan edustajat. Patsaan on suunnitellut ja veistänyt Eino Räsänen.

Valkoisten sankarivainajien muistomerkki Joutsenossa

Valkoisten puolella taistelleiden sankaripatsas Joutsenon vanhalla hautausmaalla

Elokuun alkupuolella (6.8.2015) tekemälläni Joutsenoon suuntautuneella "kotiseuturetkellä" käväisin pyörälläni myös Joutsenon kirkolla ja hautausmaalla. Kirkon takana olevalla hautausmaalla seisoo jykevänä valkoisten puolella vuoden 1918 sisällissodassa kaatuneille sankarivainajille pystytetty muistomerkki. Sodan rintamalinja kulki Joutsenon pitäjän poikki. Kirkonkylä ja pitäjän eteläosat olivat punaisten hallussa, pohjoisosat valkoisten hallussa. Sotatilanteen muututtua muualla Suomessa, vetäytyivät punaiset 24. - 25.4.  Joutsenosta Lappeenrantaan ja Viipuriin.

Ilmoitus paljastusjuhlasta,
Etelä-Savo 22.7.1920

Sisällissodan voittaneet valkoiset pystyttivät sodassa kuolleille sankareilleen patsaita jo vuonna 1919, mutta varsinainen sankaripatsasbuumi oli vuosina 1920 ja 1921. Joutsenon sankaripatsasta olivat puuhanneet Joutsenon Suojeluskunta ja sitä varten perustettu Sankaripatsastoimikunta. Se oli tullut maksamaan 22000 markkaa, josta 16000 - 17000 markkaa oli maksanut Joutsenon kunta ja loput oli saatu lahjoituksena. Tilaisuuteen järjestettiin Lappeenrannasta erillinen juhlakuljetus Joutseno-laivalla.

Kirjoitin alla olevan lyhennelmän patsaan paljastustilaisuudesta ja - juhlasta Etelä-Savo-lehdessä 27.7.1920 olleesta artikkelista.

Sankaripatsaan paljastusjuhlallisuudet Joutsenossa

Sankaripatsaan etupuolella on Karjalan vaakuna

Sankaripatsaan paljastustilaisuus Joutsenon vanhalla hautausmaalla alkoi 25.7.1920 klo 12.  Suojeluskunta marssi kirkkomäelle, jonka jälkeen siirryttiin hautausmaalle. Uudenmaan pataljoonan soittokunta soitti surumarssia. Tämän jälkeen veisattiin virsi "Jumala ompi linnamme", jonka jälkeen rovasti A. Kunnas piti patsaan paljastuspuheen. Tämän jälkeen patsas paljastettiin yleisön ihailtavaksi. Patsaan etusivulla on keskellä Karjalan vaakuna ja teksti:

Uhrautuvat vapaustaistelussamme 1918 kuolemaan asti
Alempana oli vielä teksti:

Kunnia Jumalalle, joka herätti pojissamme sankarimieltä

Patsaan sivuilla olivat valkoisten sankarivainajien nimet, heidän syntymävuotensa ja kotipaikkansa. Seuraavien henkilöiden nimet oli kaiverrettu patsaaseen:

Pietari Pyyhtiä
Juho Pyyhtiä
Matti Pyyhtiä, 
Matti Hallikas
Toivo Koskinen
Yrjö Holsti

Kuolleitten valkoisten sankarien nimet muistomerkissä

Matti Inkinen
Pietari Liukku

Muistomerkille laskivat seppeleensä Suojeluskunta, Joutsenon kunta ja Joutsenon kirkkovaltuusto. Tämän jälkeen kuultiin musiikkiesityksiä, kuorolaulua ja puheita. Lopuksi laulettiin "Maamme" ja tilaisuus päättyi "Porilaisten marssiin":

Juhlallisuudet jatkuivat klo 17.00 Honkalahden kansakoululla, jossa avauspuheen piti kansanedustaja Albin Manner, suojeluskuntapäällikkö Lahdensuo lausi juhlarunon ja yliopettaja Lauri Pohjola piti juhlapuheen. Kuorolaulun, torvisoiton ja yksinlaulun jälkeen piti tohtori Mikko v. Erich puheen, jonka jälkeen esitettiin kolminäytöksien näytelmä "Roinilan talossa". tämäkin juhla päättyi "Maamme"-lauluun.

Kuolleitten valkoisten sankarien nimet muistomerkissä

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 21: Kotalahden kansakoulu, Lemi (Päivitetty 20.3.2016)

Kotalahden entinen kansakoulu Kivijärven rannalla on loistavassa kunnossa

Savitaipaleella ja Lemillä 6.9.2015 tekemälläni pyöräretkellä kävin kuvaamassa myös Lemin Kotalahden entisen kansakoulun. Kun saavuin paikalle, viikonloppuna siellä pidetyistä häistä lähdössä oleva porukka teki vielä viimeisiä siivouksiaan. Hienolla paikalla Kivijärven rannalla, osoitteessa Kotalahdentie 136 A, sijaitseva koulu näytti olevan erittäin hyvässä kunnossa. Kokosin koulun vaiheista alle koosteen.

Koulurakennus valmistui vuonna 1939

Keväällä 1898 valtion antamassa piirijakoasetuksessa määrättiin, että kuntien oli jaettava kolmen vuoden kuluessa alueensa koulupiireihin siten, että koulumatka ei ollut oppilailla viittä kilometriä pitempi. Poikkeuksena tästä olivat harvaan asutut kunnat. Lemillä kunta jaettiin vuoden 1899 lopulla Ruomin, Uiminniemen, Sairalan, Huttulan ja Juvolan koulupiireihin. Viimeisenä ensimmäisen koulupiirijaon mukaisista kouluista perustettiin helmikuussa 1911 Uimin piirin kansakoulu. Sen paikasta kiisteltiin kuitenkin pitkää. Lopulta koulu aloitti toimintansa vuokratiloissa syksyllä 1919 ja omaan koulutaloonsa se pääsi neljä vuotta myöhemmin.

Uusi Lemin kunnan koulupiirijako ja oppivelvollisuuden täytäntöönpanosuunnitelma vahvistettiin vuonna 1926. Tällöin Uimistä erotettiin Kotalahden piiri. Koulupiirissä aloitti syksyllä 1927 vuokratiloissa alakansakoulu ja vuonna 1934 vuokratiloissa yläkansakoulu. Oma koulurakennus Kotalahteen valmistui vuonna 1939. Koulun rakensivat Elias Vilhu,, Antti Hiiva, Gabriel Buuri, Aatu Peuhkuri, Aatu Kouvo ja Antti Haiko. Poikkeuksellisten olojen vuoksi koulun vihkiäisiä vietettiin vasta 18.5.1941. Juhlapuheen piti kansakouluntarkastaja Taavi G. Murto. Esitelmän Lemin kouluoloista esitti maanviljelijä Taavetti Kiiski. Ensimmäisinä opettajina alakansakoulussa olivat toimineet Vendla Saikko, Anna Siintola ja Hilma Tuuliainen. Yläkoulun ensimmäisinä opettajina olivat olleet Eino Koli, Aimo Huhtanen ja Artturi Pyykkönen. Oppilaita koulussa kävi kolmen kunnan eli Lemin, Luumäen ja Savitaipaleen alueelta. Talvisodan aikana kansakoulujen toiminta keskeytyi ja koulutiloja käytettiin sotilaiden majoitukseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Kotalahden koulun tilat olivat 1. Divisioonan 3. Prikaatin majoitus- ja harjoituspaikkana.  Jatkosodassa yksikkö tunnettiin Jalkaväkirykmentti 1:nä (JR 1) .

Kotalahden koulun on vuokrannut Lemin kunnalta Uimin seudun kyläyhdistys ry.
Koulun tiloja voi vuokrata juhlia, leirejä ym. tilaisuuksia varten.

Kun oppilasmäärät alkoivat maaseudun kyläkouluissa 1960-luvulla vähentyä, myös Lemillä jouduttiin kouluja sulkemaan. Vuonna 1965 lakkautettiin Uimin, Vetjan ja Ruomin koulut. Opetus Pöllölän koulussa lakkasi vuonna 1968, Huttulassa ja Kotalahdessa vuonna 1972.

Koulun lakkauttamisen jälkeen sen tiloja käyttivät Uimin alueen yhdistykset. Nämä myös huolehtivat tilojen lämmityksestä yhteisvoimin talven aikaan. 1980-luvulla kunta alkoi kehittämään Kotalahden toimintaa leirikeskuksena. Rantaan rakennettiin uusi tilava hirsisauna ja tiloja vuokrattiin pääasiassa leirikäyttöön.
2000-luvun lopulla kunta tarjosi toiminnan pyörittämistä ulkopuoliselle tahoille ja niinpä parin vuoden ajan yksityinen pitopalveluyritys toimi Kotalahdessa. Vuoden 2010 alussa vetovastuun Kotalahdesta otti Uimin seudun kyläyhdistys ry ja vuokrasi Kotalahden Lemin kunnalta viideksi vuodeksi.

Lähteet:
Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia.
http://www.kotalahti.fi/
Etelä-Savo 22.5.1941

Tauvin mylly (päivitetty 26.8.2015)

Tauvin mylly vähävetisen Tauvinjoen koskessa elokuussa 2015

Tämänviikkoisen pyöräilykierrokseni ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tauvin mylly Savitaipaleen ja Lemin rajalla, Kaamaniementien ja Lemintien risteyksessä. Kyseessä ei olekaan mikä tahansa mylly, sillä se on perustettu jo vuonna 1793. Silloin nimittäin talollinen Tuomas Tauti rakensi Lemin pitäjän toisen myllyn Tauvinkoskeen. Tauvinkoski on Tauvinjoessa, joka laskee Kaitajärvestä Kivijärven Urolanlahteen. Tauvin myllyn hinnaksi arvioitiin noihin aikoihin 202 ruplaa ja 50 kopeekkaa ja bruttotuotoksi 60 ruplaa. Rupla oli tuolloin vielä arvossaan ja myllylaitos oli ajan mittapuun mukaan hyvin arvokas. Tauvin myllyn toiminnan hiipumiseen vaikutti Kaitajärven pinnan lasku. Siitä alettiin neuvotella vuonna 1919 ja päätös järvenpinnan laskusta tehtiin vuonna 1929. Laskua alettiin valmistella 1930-luvulla. Myllärit, kuten Aatami Lavikka, olivat tietysti laskuhanketta vastaan. Merkitsihän järvenpinnan lasku myös myllyn tehon lasku.

Mylly toimi aina 1900-luvun puoliväliin saakka, joidenkin tietojen mukaan

Tauvin myllyn tienoo noin sata vuotta sitten.
Kuva: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, sivu 92.

siellä jauhettiin vielä 1960-luvulla. Nykyisen myllyrakennuksen iäksi on minulle arvioitu noin sata vuotta. Tauvin mylly palveli paikallisia asukkaita, jotka toivat sinne jyvänsä jauhatettavaksi. Oletan sen olleen aikoinaan lähiseudun sosiaalisen elämän keskuksi. Liekkö ukot kertoneet siellä illasta toiseen tarinoita, kuten aikoinaan Karjalan kannaksella. Tuota "kulttuuriahan" on mainiosti kuvannut kirjailija Unto Seppänen kirjassaan Myllytuvan tarinoita. Kerrotaan, etteivät isäntien kohtaamiset olleet aina kovinkaan rauhanomaisia, vaan myllyllä myös tapeltiin. Myllyn sijainti Savitaipaleen ja Lemin rajalla teki siitä eräänlaisen maaottelupaikana lemiläisten ja savitaipalelaisten kahinoille. Välillä aseina käytettiin jopa heinäseipäitä, joten tappeluista oli leikki kaukana.

Kävin kuvaamassa myllyrakennuksen ulkoapäin. Sisälle en nyt enää päässyt, kuten joitakin vuosia sitten talvella pakkasten paukkuessa myllyn nurkissa. Osa myllyn hirsistä alkaa olla varsin heikossa kunnossa. Vettä ei joessa nyt ollut kovinkaan paljon, joten keväinen kosken pauhina, joka kuuluu silloin satojen metrien päähän, oli vaihtunut hiljaisen rauhoittavaksi solinaksi. Alla muutamia tänään ottamiani kuvia sekä kymmenen vuotta sitten talvella nappaamiani kuvia.

Tauvin mylly Lemin puolelta kuvattuna

Täältä löytyy lisäksi noin neljä vuotta sitten myllyn sisältä otettu hyvä valokuvakooste. Noin kuuden kilometrin päässä Tauvin myllystä sijaitsi aikoinaan Mankin mylly. Tuokin myllyrakennus seisoo edelleen paikallaan varsin hyväkuntoisen uhmaamassa ajan hammasta. Täältä löytyy kuvaus Mankin myllyn vaiheista ja joitakin valokuvia rakennuksesta ja sen sisällä olevasta esineistöstä.

Talvinen kuva Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten

Tauvin mylly Kaamaniementieltä kuvattuna noin kymmenen vuotta sitten

Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten

Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten