"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 3. Inkerin kirkko Venäjän keisarikunnassa 1700-luvulla

Inkerin seurakunnat ja hallintoalueet 1600-luvun lopulla

Jyrki Paaskoski kirjoittaa osuudessaan Inkerin kirkon vaiheista suuresta Pohjan sodasta 1800-luvun alkuun saakka. Poimin oheiseen tekstiin joitakin itseäni kiinnostavia kohtia Paaskosken tekstistä.

Inkerin ja Karjalan kartta vuodelta 1666

Tätä aikakautta leimasi edellä mainitun sodan ohella Nevanlinnan paikalle perustetun Pietarin kohottaminen Venäjän pääkaupungiksi. Inkerinmaan keskelle nousseen monikulttuurisen ja -kielisen suurkaupungin synnyn lisäksi inkeriläisten elämää mullisti keisarillisen perheen kesäpalatsien, puistojen ja aateliston kartanoiden rakentaminen. Aateli perusti 1700-luvun kuluessa Pietaria ympäröivälle maaseudulle runsaasti manufaktuureja, sahoja ja myllyjä, joissa työvoimana oli venäläisiä ja inkeriläisiä maaorjia. Pietarin kuvernementin voimakas väestönkasvu teki inkeriläisistä vähemmistön kotiseudullaan. Pietariin ja sen ympäristöön siirrettiin tai siirtyi venäläisiä, saksalaisia ja virolaisia talonpoikia, käsityöläisiä, kauppiaita ja sotilaita perheineen. Pohjois-Inkerissä suomalainen väestönosa säilyi kuitenkin edelleen enemmistönä. Aateliston omistukseen lahjoitetuista inkeriläisistä talonpojista tuli maaorjia. Heidän liikkumisensa oli rajoitettua ja avioitumisoikeutta kontrolloitiin. Pietarin läheisyys merkitsi tiivistä kytkeytymistä pääkaupungin talouselämään ja tarjosi myös runsaasti sivuansiomahdollisuuksia.

Spankkovan kirkko

Muutospaineissa Inkerin seurakunnat suvut ja perheet eristäytyivät oman luterilaisen uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa pariin ja torjuivat muiden kansallisuuksien ja kulttuurien lähestymisyritykset. Venäläisen hallinnon aikomuksena ei ollut käännyttää alueen luterilaista väestöä ortodoksiseen uskoon. Pietari I:n politiikkana oli sen sijaan valloitettujen alueiden eliitin integroiminen keisarikunnan lojaaleiksi tukijoiksi oikeudellisine, taloudellisine ja uskonnollisine privilegioineen. Suuren Pohjan sodan aika merkitsi Inkerin seurakuntaelämän rappeutumista, kun suuri osa papistoa oli vangittuna, karkotettuna tai paenneena. Tästä seurasi paikoin kansanuskon vahvistumista ja esikristillisten ja kristillisten tapojen sulautumista. 

Maaorjuus vaikutti inkeriläisiin passivoivasti. Kun talonpojat tekivät kolme päivää viikossa töitä palatsien ja aatelismiesten pelloilla, rakennustyömailla ja manufaktuureissa, heille ei tahtonut jäädä riittävästi aikaa työskennellä omilla sarkajakoisilla pelloillaan, jotka edellyttivät kyläkunnittaista yhteistyötä. Samaan aikaan aatelismiehet siirsivät Sisä-Venäjällä sijainneilta kartanoiltaan lisää maaorjatalonpoikia Inkeriin. Usein inkeriläisiä talonpoikia pakotettiin siirtymään syrjään ympäröiville metsä- ja suoalueille venäläisten tieltä. Lisäksi 1700-luvun lopulla Inkeriin muodostettiin pieniä saksalaisia ja virolaisia kolonioita

Esimerkki Kelton seurakunnan rippikirjasta vuodelta 1873

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirkkoherraa pitämään kirjaa ehtoollisella käyvistä seurakuntalaisista. Lisäksi kirkkoherran tuli kirjata syntyneet, vihityt ja kuolleet. Minulle on ollut yllätys, miten hyvin myös Inkerinmaan luterilaisten seurakuntien arkistoja on säilynyt tähän päivään saakka. Näin siitä huolimatta, että Inkerin luterilaisen kirkon toiminta kiellettiin vuosikymmeniksi ja alue joutui taistelutantereeksi 1910-luvun lopulla sekä toisen maailmansodan aikana. Vanhin tallessa oleva rippikirja on Spankkovan seurakunnasta vuodelta 1721. Keltosta on säilynyt kirkonkirja vuosilta 1745 -1755. Se sisältää rippikirjan ja vihittyjen kastettujen ja kuolleiden luettelot. Historiakirjoja, jotka sisälsivät syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelo, ryhdyttiin pitämää Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1733 lähtien. Tuutarin seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden luettelot ovat säilyneet vuodesta 1757 lähtien. Paaskosken arvion mukaan kirkollisia rekistereitä olisi pidetty viimeistään 1780 – 1790-luvuilta alkaen lähes kaikissa seurakunnissa. Lastenkirjojen pito alkoi Inkerissä 1780-luvulla. Rippikoulu yleistyi Inkerin seurakunnissa 1780- ja 1790-luvuilla. Ensimmäisenä sen pito alkoi Tuutarissa vuonna 1781.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten lukutaitoa kristinopin perusteiden hallinta. Näistä löytyy mielenkiintoinen havainto, jonka mukaan naiset hallitsivat nämä keskimäärin paremmin kuin miehet. Seurakuntalaisten lukutaito kehittyi hyvään suuntaan 1700-luvulla ja inkeriläisten laajamittainen lukutaito oli poikkeuksellista sekä maantieteellisesti että historiallisesti. Ympäröivien ortodoksikylien väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea. Lukutaidolla olikin merkittävä asema inkeriläisten oman identieteetin luomisessa ja ylläpidossa. Se erotti heitä uskonnon ja kielen ohella venäläisistä naapureistaan ja vaikutti 1800-luvulla merkittävästi inkeriläisten kansallistunteen vahvistumiseen  ja oman erityisyyden korostamiseen.

Mooses Putron kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä

Putronniemen kesäasuntoa ympäröivät hiekkarannat

Eilisen (5.8.2017) pyöräretkeni kohteena oli inkeriläisen kulttuurihahmon Mooses Putron (1848 – 1919) kotimuseo Taipalsaaren Karhunpäässä, jonne matkaa kotipihastani kertyi 32 kilometriä. Tämä

Alunperin kauppias Viktor Abramoffin kalamajaksi rakennettu
rakennus siirtyi vuonna 1896 Mooses Putron omistukseen

entinen Putron perheen kesäasunto sijaitsee upealla paikalla Saimaaseen pistävän hiekkarantaisen niemen kärjessä. Sain siellä Helena Miettisen antamana erittäin asiantuntevan opastuksen ja kävimme myös pitkiä keskusteluja siitä, mitä elämä kahden kulttuurin ja valtakunnan rajalla on sukujemme vaiheissa merkinnyt. Inkeriläisten kohdalla se on sisältänyt järkyttäviä sukukohtaloita ja toiseuden tunnetta sekä Venäjällä/Neuvostoliitossa että Suomessa. Olivathan he vainottu ja epäluotettavana pidetty kansanosa Neuvostoliitossa ja palautusten pelossa taustansa piilottava vähemmistö sotien jälkeen Suomessa. Mooses Putron kesäasunnon säilyminen ja kotimuseon perustaminen on sitkeän ja uutteran työn tulosta. Kotiseutupyöräilijä nostaa korkealle hattua ja kiittää kaikkia teitä, jotka olette tätä työtä tehneet. Samalla toivoisin, että tätä samaa tarmokkuutta, sitkeyttä ja kotiseuturakkautta löytyisi moniin muihin historiallisiin kohteisiin täällä Etelä-Karjalassa.

Tämän työpöydän ääressä Mooses Putro lienee istunut
ja inspiroitunut hienosta näkymästä Saimaalle.

Tässä koostetta Putronniemen historiasta:

Putron perhe hankki Kesäasunnon vuonna 1896 Taipalsaaren Karhunpään kylästä, Saimaan rannalta. Tämän, Hiekkaniemessä sijaitsevan kalamajan omistaja oli lappeenrantalainen kauppias Viktor Abramoff. Alueella oli myös muita pietarinsuomalaisten hallussa olleita huviloita. Kallionimessä oli räätäli Ferdinand Åbergin 1890-luvun puolivälissä pärekattoinen, kolme huonetta käsittänyt huvila kuistteineen, jonka omistajana oli Pietarin suomalaisen tavara-aseman päällikkö Lindholm.

Putrojen ostama kesäasunto sijaitsi Ferdinand Åbergin omistamalla vuokratontilla. Vuokraoikeuden siirtosopimuksessa 1.9.1896 todetaan tontin olevan 90 syltä pitkän ja 49 syltä leveän. Maanvuokrasopimus oli perunkirjan mukaan voimassa vuoteen 1943 saakka. Vuokraoikeuden vakuudeksi tehty kiinnitys jäi uusimatta. Maapohjan omistaja ei ollut halukas enää uusimaan vuokrasopimusta, joten Putronniemeksi muuttuneen kesäasunnon säilyminen Putron perheen hallussa oli pitkään epävarmaa. Putrot saivat Putronniemen maanpohjan lopullisesti omistukseensa 1960-luvulla, jolloin sen omistaja Matti Rinne suostui myymään 3 760 neliömetrin maa-alan kesäasunnon ympäriltä.

Sisänäkymä Mooses Putron kotimuseosta

Mooses Putron kuoleman (1919) jälkeen ongelmaksi muodostuivat Putronniemen asiakirjat. Ne olivat jääneet Pietariin.  Helsingissä asunut Sulo-poika kuoli jo vuonna 1929, jonka jälkeen kesäasunto jäi Sulon vaimon Hiljan ja tyttärien Maijan, Eevan ja Hilkan omistukseen. Suvun omistuksessa Putronniemi oli vuoteen 2010 saakka, jolloin se siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle. Vuonna 2012 muodostettiin Mooses Putron muistosäätiö, joka rekisteröitiin tammikuussa 2012. Säätiötä johtaa kolmihenkinen hallitus apunaan hoitokunta. Mooses Putron muistosäätiö tekee tunnetuksi Mooses Putron musiikkia ja sävellystyötä. Lisäksi se järjestää Inkerin kulttuuria edistäviä tapahtumia ja projekteja.

Lähde:

Helena Miettinen; Mooses Putro. Mestari auran kurjesta. 2015

Luettua: Inkerin kirkon neljä vuosisataa, osa 2. Ruotsin vallan aika

Inkerin asutuskartta 1600-luvulta

Mika Sihvosen kirjoittama osuus teoksessa on Inkerinmaa Ruotsin vallan kautena vuosina 1611 – 1702. Aluksi hän luo myös kokonaiskatsauksen Inkerin vaiheisiin ennen sen siirtymistä Ruotsin hallintaan. Keskiajalla Inkerissä asui kolme etnistä ryhmää: vatjalaiset, inkeroiset ja slaavilaiset heimot. Vatjalaiset mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1069 ja inkeroiset 1228. Kreikkalaiskatolinen usko alkoi levitä Inkeriin viimeistään 1200-luvulla, mahdollisesti jo aikaisemmin. Idän ja lännen kamppailu alueesta käynnistyi 1220-luvulla. Kilpasilla olivat Ruotsi, Tanska, saksalaiset ruhtinaskunnat sekä Novgorod.  Käännekohdaksi muodostui Suomen piispa Tuomaan johtama sotaretki 1240. Tällöin Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski löi piispan joukot ja vakiinnutti alueen Novgorodin valtapiiriin. Huhtikuussa Aleksanterin joukot löivät vielä saksalaisen ritariarmeijan Peipsijärven jäällä. Tämän jälkeen Idän ja lännen valtapiirien raja kulki Narvajoella ja niinkin lännessä kuin Kymijoella. Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa rajalinja määriteltiin kulkemaan Suomenlahden pohjukasta Kannaksen, Savon ja Pohjanmaan poikki Pohjanlahdelle.  Kun Moskova valloitti Novgorodin alueita 1400-luvulla, se tunnusti vuonna 1471 Moskovan yliherruuden ja näin Inkerikin siirtyi nyt Moskovan hallintaan.  Novgorodin vallan aikana maa oli jaettu niin sanottuihin viidenniksiin. Käkisalmen Karjala ja Inkeri kuuluivat Vatjan viidennekseen. Viidennekset oli jaettu pogostoihin eli kirkkopitäjiin. Inkeri oli jo 1500-luvulla taajaan asuttu. Aina 1500-luvun alkupuoliskoon saakka Inkerissä elettiin rauhallista aikaa. Venäjä ja Ruotsi kävivät 1570 – 1595 sodan, jonka aikana Ruotsi valloitti Käkisalmen läänin sekä Inkeristä Kaprion ja Jaaman. Täyssinän rauhassa 1595 Inkeri säilyi kuitenkin vielä Venäjän vallan alla. Uusi sota 1600-luvun alussa johti kuitenkin Inkerin siirtymiseen Ruotsin vallan alle. Stolbovan rauhassa 1617 Venäjä luovutti Ruotsille Käkisalmen, Ivangorodin, Kaprion, Jaaman ja Pähkinälinnan läänit.

Miikulaisen komea kirkko

Sihvosen kirjoittaman tekstin mielestäni mielenkiintoisin osuus koskettelee Inkerissä tapahtuneita väestömuutoksia.  Sota oli runnellut sekä Käkisalmen lääniä että Inkeriä voimakkaasti. Kokonaisia pogostoja oli lähes tyhjentynyt asukkaista. Väestöä oli joko surmattu tai se oli paennut Venäjälle. Asutustyhjiön pyrittiin täyttämään nopeasti. Inkeriin oli jo 1500-luvulla muuttanut suomalaisia uudisasukkaita ja heitä alettiin nyt houkutella lisää. Ruotsin kuningas myönsi uudisasukkaille vapautuksen sotaväenotosta. Samaan aikaan jatkui ortodoksisen väestön muutto Venäjälle. Vuoteen 1623 mennessä noin 15 000 henkeä oli siirtynyt uuden rajan itäpuolelle. Toisaalta rauhateon jälkeen alkuperäisväestöä palasi takaisin kotiseudulleen. Tässä vaiheessa suomalaisten osuus ei noussut vielä merkittäväksi. Suurin heidän osuutensa oli Pähkinälinnan läänissä, noin 15%. Miltä alueilta nämä muuttajat saapuivat?  Lainaan tähän Sihvosen tekstiä: "Suomalaiset muuttivat Inkeriin pääasiassa Lappeesta, Jääskestä ja Äyräpäästä, joista muuttajia oli 46 % eli lähes puolet. Käkisalmen läänistäkin muutti melko paljon eli 19% kaikista muuttajista. Suomalaiset olivat pääosin Karjalan kannakselta, huomattava osa Savosta ja kauempaa Suomesta". Teksti jatkuu vähän myöhemmin "Äyrämöisten alkuperä on yhdistetty Äyräpäähän, mutta savakoiden on katsottu tulleen lähinnä Viipurin Karjalasta ja Lappeesta, ei suinkaan Savosta. Äyrämöiset saattoivat kutsua muualta tulleita savakoiksi, mikä antoi vaikutelman savolaisesta alkuperästä. Oman ryhmänsä muodostivat sitten varsinaiset savolaiset siirtolaiset, joita myös kutsuttiin savakoiksi.”Inkeriin arvioitu tulomuutto vuoteen 1643 lähtöalueittain (kirjan liite 1)

Äyräpää	Jääski	Ranta	Lappee	Kymi	Suur-Savo	Itä-Savo	Pohjois-Savo	Käkisal- men lääni	Yhteensä
999	287	535	306	38	387	60	44	846	3681

Kasvavan suomalaisasutuksen mukana myös uusien luterilaisten seurakuntien perustaminen vauhdittui. Vuonna 1630 Inkerissä oli kahdeksan maalaisseurakuntaa. Venäläisvallan peruna ortodoksiseurakuntia oli huomattavasti enemmän, yhteensä 48. Seuraavien kymmenen vuoden aikana uusia luterilaisia seurakuntia syntyi 13. Kaupunkiseurakuntia perustettiin kaksi.  Vuonna 1640 ruotsalainen, saksalainen ja virolainen seurakunta toimivat Narvassa, suomalainen ja ruotsalainen Nevanlinnassa, suomalainen Jaamassa ja Ivangorodissa, suomalainen ja saksalainen Kapriossa. Virolais-suomalinen seurakunta toimi Waska-Narvassa ja suomalainen Pähkinälinnassa. Maaseudulla oli yksi suomalinen seurakunta Tuutarissa, Klopitsassa, Inkereessä, Järvisaarella, Kattilassa, Keltossa, Kosemkinassa, Korpiselällä, Kuivaisissa, Liissilässä, Lopissa, Novaburassa ja Soikinassa. Näin Inkerin luterilainen kirkko alkoi vähitellen muotoutua.

Vuonna 1641 Käkisalmen lääni ja Inkeri yhdistettiin yhdeksi kenraalikuvernöörikunnaksi. Hänen residenssinsä sijaitsi Narvanlinnassa. Alueen hallinnossa näkyi edelleen venäläisvaikutus.  Pogostan eli pitäjän hallintoa hoiti myös starosta eli kirkonisäntä. Starostien apuna oli salmanikkeja eli veronkantajia. Ruotsin keskushallinto pyrki ajan mittaan kuitenkin ruotsalaistamaan hallintoa siten, että starostien tehtäviä siirrettiin nimismiehille.  Omaksi kirkkohallinnolliseksi yksikökseen Inkeri erotettiin vuonna 1641. Sen superintendentiksi valittiin 24.7.1641 Henricus Stahlius asuinpaikkanaan Narva. Seuraavana vuonna tehdyn väestönlaskun mukaan suomalaiset muodostivat 35 % Inkerin henkikirjoitetusta väestöstä. Ortodoksit muodostivat edelleen enemmistön. 1650-luvulla luterilaisten seurakuntien määrä oli jo 58, mutta ortodoksisten seurakuntien lukumäärä oli pudonnut 20:en.

Poimin Inkerin papiston palkkauksesta joitakin esimerkkejä. Kirkkoherrat saivat vuoden 1642 ohjeiden mukaan hoveista ja säteristä jokaiselta obsalta 12 kappaa ruista, ohraa ja kauroja sekä 24 hopearahaa. Talopojat maksoivat kirkkoherralle jokaiselta obsalta 12 kappaa ruista ja ohraa sekä kahdeksan kappaa kauroja. Lisäksi heidän piti toimittaa kaksi kuormallista halkoja ja yksi kuormallinen heiniä. Papit saivat elatuksekseen myös kaksi obsaa maata, niittyineen ja metsineen. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan he saivat palkakseen voita, yhden markan jokaiselta lehmältä ja jokaisen talopojan tuli tehdä kaksi työpäivää vuodessa pappinsa hyväksi.

Vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha oli katkaissut Venäjän yhteydet Itämerelle. Ruotsi oli tyytyväinen valinneeseen tilanteeseen, mutta Venäjä ei ja se ryhtyi valmistelemaan uutta sotaa Ruotsia vastaan. Kaarle X Kustaan osallistuessa 1656 sotaretkeen Puolassa, Venäjä käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi. Alkoi ns. ruptuurisota (=repeämä), jossa Ruotsin ortodoksialamaiset yrittivät repeytyä irti valtakunnasta. Tyytymättömän ortodoksiväestö nousi / nostatettiin kapinaan ja pian koko Inkeri oli venäläisten hallussa. Ryöstelevät sotajoukot kiertelevät aina Saimaan rannoilla saakka. Venäläisten sotaonni kääntyi pian ja Vallisaaren välirauha solmittiin 1658. Kardisin rauhansopimuksessa 1661 rajat palautettiin ennalleen. Kapinan epäonnistuminen johti ortodoksisen laajaan poismuuttoon. Venäjä kannusti liittolaisia karkaamaan Venäjälle. Ihmisiä myös pakkosiirrettiin ja monet ortodoksi pakenivat luterilaisten kostotoimia. Pakkosiirrettyjen joukossa oli myös luterilaisia ja erittäin paljon naisia. Tämä viittaa venäläisten harjoittaneen orjakauppaa. Naisorjia rahdattiin Krimin markkinoille, josta heitä ostettiin Persiaan ja muualle Lähi-Itään.  Inkeristä poistui arvioiden mukaan noin 8 600 henkeä, heistä 7 700 ortodokseja. Sota aiheutti myös muita väestötappiota kulkutautien ja surmien muodossa. Inkerin ortodoksiväestöstä hävisi 1/3, luterilaisesta 11 %.  Luterilaisen väestön osuus jatkoi tämän jälkeen vakaasti kasvuaan osittain Suomesta edelleen jatkuvan muuttoliikkeen seurauksena. Ruotsin valtakauden lopulla (tilasto vuodelta 1696) kertoo, että luterilaiset muodostivat jo 72 % Inkerin 31 000:sta henkikirjoitetusta asukkaasta. Suomesta tulleet muuttajat näyttävät saapuneen pääasiassa samoilta alueilta kuin aikaisemminkin.

 Muutto Suomesta Inkeriin lähtöalueittain sukunimistön valossa vuosina 1643 - 1675 (kirjan liite 3)

Äyräpää	Jääski	Ranta	Lappee	Kymi	Suur-Savo	Itä-Savo	Pohjois-Savo	Pohjanmaa	Yhteensä
414	304	56	108	11	195	132	101	9	1330

Luterilaisella papistolla oli hallituksen näkökulmasta vastuullinen tehtävä luterilaisuuden levittäjänä ja ylläpitäjänä. Inkerin erityispiirteenä oli se, että luterilaisuutta pyrittiin levittämään paikallisväestön keskuuteen kyrillisin kirjaimin suomeksi laaditulla Lutherin Katekismuksella. Sitä kutsuttiin Selowin Katekismukseksi. Miten hyvin tuo tehtävä onnistui, jää epäselväksi. Käkisalmen läänin alueella luterilaisen kirkon ajoittain kovakourainen käännytyspolitikka kantoi vain vähän hedelmää ortodoksiväestön keskuudessa. Esimerkiksi Kesälahdella tiedetään vain yhden suvun vaihtaneen ortodoksisesta luterilaiseen kirkkoon. Loput ortodoksit muuttivat pitäjästä joko Venäjälle tai sitten Laatokan Karjalan ortodoksienemmistöisiin pitäjiin. Luultavasti Inkerissäkin tulokset ovat jääneet yhtä laihoiksi.

Vuonna 1700 alkanut suuri Pohjan sota muutti kirkkokuntien valta-asetelmat Inkerissä täysin päinvastaisiksi.