Kuinka Koli joutui valtion haltuun (Matkailijalehti 3/1915, 57-61)

Muistiinpannut P. W. Hannikainen

Olin jo ennenkin kulkenut Pielistä pit­kin laivalla Nurmeksesta Joensuuhun ja nähnyt Kolin ihanat kukkulat. Kun kui­tenkin olin läpi yön ajanut hevoskyy­dillä Sotkamosta Nurmekseen ja aamulla noussut Nurmeksessa laivaan, niin olin Kolia katsellut unisin silmin, enkä sen vuoksi siihen niin riittävää huomiota pannut.

Asia alkoi oikeastaan eräästä nuoresta taiteilijasta.

Eräänä päivänä, en enään muista minä vuonna, eräs minun sukulaiseni mainitsi minulle, että eräällä nuorella taiteilijalla oli hyvästi maalattu jäljennös Ateneu­missa olevasta Järnefeltin Kolia kuvaa­vasta taulusta ja että hän tarvitsi saada se myydyksi.

No, tulkoon näyttämään tauluansa!

Hän tulikin ja maksoin siitä hänen pyytämänsä hinnan, muistaakseni 260 markkaa. Tämä taulu ripustettiin sei­nälleni, jossa se vieläkin riippuu. Oikeas­taan tämän taulun kautta tuli huomioni kiinnitetyksi Koliin, sen ihaniin niemek­keisiin ja lahdelmiin, sen valtaviin vuo­renkupeisiin ja noihin sumupilvenhatta-roihin, jotka riippuvat sen ylimpäin huippujen päällä.

Kuluipa aikaa jonkun verran, niin näin eräässä lehdessä pikku-uutisen, joka kuului melkein näin: nyt Kolin kauneus katoaa, sillä sen harjuilta on myyty koivumetsää haloiksi hakattavaksi. Seuraa­vana, tai ehkä jo samana päivänä, ni­mittäin joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1906, annoin määräyksen Suo­musjärven silloiselle metsänhoitajalle K. Lindbergille viipymättä matkustamaan Kolille, tiedustelemaan missä määrin tuossa pikku-uutisessa oli perää, ja, jos niin olisi asian laita, sopimaan asian­omaisten kanssa joko hakkuun lykkää­misestä tai hakkuun lunastamisesta met­sähallitukselle. Hänen määräyksessään vielä mainittiin, että hänen samalla val­mistavasti tuli ottaa selkoa voitaisiinko Koli tai pääosa Kolin kukkuloita saada valtion haltuun. Tämä osa määräystä oli aivan salaista laatua

Metsänhoitaja Lindberg matkustikin sitten Kolille ja mainitsi matkakertomuk­sessaan, että rinteet pitkin Pielisjärveä tulisivat jokseenkin paljaiksi jos myydyt puumäärät hakattaisiin, ja että Koli sen kautta menettäisi kuuluisan luonnonihanuutensa; ja hän saikin tavalla, josta tässä ei tarvitse lähemmin mainita, hak­kuun pääasiallisesti estetyksi.

Silloin heräsi minussa varma vakau­mus siitä, että Koli olisi hankittava val­tion haltuun. Mutta siihen aikaan ei metsähallituksella vielä ollut oikeutta os­taa maata ilman asiaa senaattiin esittä­mättä, ja tehtiin siis senaattiin esitys.

Arvelin sitten piankin mennä Kolia ostamaan, mutta kuulinkin että eräs kauppias Lieksassa oli ostanut keski-mäisen niistä taloista, jotka muodosta­vat varsinaisen Kolin. Niin ollen arve­lin parhaaksi, ettei mitään kiirettä pidet­täisi tämän ostamisen kanssa.

Sitten eräänä heinäkuun loppupäivänä vuonna 1907 saavuin Joensuuhun, jossa laivalla tovereikseni ylös Pielistä kohti sain saman metsänhoitaja Lindbergin, joka siellä oli minua vastassa, ja hänen miellyttävän rouvansa sekä metsänhoitaja Wasastjernan. Hupainen oli matka pitkin Pielisjokea ylöspäin. Ihailimme luonnonkauneutta, milloin katselimme noita somia ja rauhallisia kanavanvartija-asuntoja, joissa toivoimme saada eläkeikämme viettää helpossa kanavanvartijatoimessa, milloin annoimme gramofo-

Koli

nin laivalla soida kaikenlaatuisia koti­maisia säveleitä. Sitten Pielisjärvelle päästyämme ihailimme noita korkeita metsäisiä vaaroja, jotka alkavat jo Pie­lisen eteläpäästä sen länsipuolella, ylettyen kauas Kolille saakka.

Myöhään illalla saavuimme Kolille, josta kuitenkin rouva L. jatkoi matkaansa laivalla Lieksaan. Me kolme metsänhoitomiestä kiipesimme ylös pari kilo­metriä Ukko-Kolille ja menimme sitten siihen pikku majaan, jonka matkailija­yhdistys oli rakentanut vähän alapuo­lelle Ukko-Kolin huippua.

Ennenkuin neuvottelumme alkoi, halu­simme saada kahvia ja saimmekin vih­doin yhteisin voimin hereille sen nais­henkilön, joka oli asetettu majanhoitajaksi; ja nyt alkoi sotaneuvottelu. Kun oli pelättävissä että muutakin keinottelua syntyisi tuota hyvää hommaa vastaan saada Koli valtion haltuun, niin päätin etten minä ollenkaan esiintyisi asiassa, vaan että metsänhoitaja L. seuraavalla laivalla lähtisi Lieksaan ja koettaisi saada ostetuksi keskimäisen Kolin tiloista siltä kauppiaalta, joka sen oli joku aika sitten ostanut. Tämä kauppias oli siitä tilasta maksanut noin 16,000 markkaa ja arveltiin, että metsänhoitaja L. tarjoisi hänelle 24,000 markkaa, jotta kauppa heti saataisiin syntymään ja kauppa­kirjat allekirjoitetuiksi. Sitten piti met­sänhoitaja Lindbergin matkustaa takai­sin Kolille ja ostaa ne kaksi muuta tilaa, jotka kuuluivat varsinaiseen Koliin ja joista toinen oli kokonaan rappiolle jätetty. Kaikista tilan kaupoista piti heti tehtämän lopulliset kauppakirjat ja rahat oli luvattavat maksettaviksi viimeistään 15 päivänä syyskuuta. Tämän tein omalla vastuullani aikoen hankkia tarvittavat rahat itse, ellei senaatti niitä myöntäisi tai ennättäisi myöntää.

Näin valvoimme koko yön neuvotte-

Eero Järnefeltin maalaus Kolista

lussa ja oli minun aikomukseni lähteä aamulla tulevalla laivalla takaisin etelään päin. Mutta kun Koli aamyön oli ollut paksussa sumussa, arvelimme ettei laiva voisikaan tulla Pielistä pitkin. Yhtäkkiä kuitenkin kuului laivan vihellys, ja minä kiireimmiten alas jyrkkiä mäkiä rantaan, jossa oli kaunis auringonpaiste, ja lai­vassakin sanottiin koko aamun olleen kirkkaimman auringonpaisteen Pielisellä. Vain Kolin korkeilla huipuilla riippuivat sakeat pilvenhattarat.

No niin. Kaupantekotavasta oli pää­tetty. Suurella vaivalla ja monien mut­kien päästä sai metsänhoitaja L. oste­tuksi Lieksan kauppiaalta tuon keskim­mäisen Kolin tilan 25,000 markalla. Sit­ten hän heti matkusti takaisin Kolille ja sai ostetuksi tuon rappiolla olevan poh­joisimman Kolin tilan eli Kivelän talon 15,000 markalla. Mutta kun hän tuli eteläisimmälle eli Sikoniemen tilalle, niin kohtasivat suurimmat vaikeudet. Sen omistaja lausui siihen suuntaan, että siinä olivat hänen esi-isänsä asuneet ja hänkin jo kauvan oli sitä pitänyt eikä hän myy sitä mistään hinnasta. Mutta toiselta puolen oli juuri tällä tilalla met­sän haaskauksen vaara ollut suurin ja sen saaria oli jo ruvettu autioiksi hak­kaamaan. Koli olisi jäänyt puolinaiseksi ellei tätä tilaa olisi saatu valtiolle. Met­sänhoitaja L. käsitti minut oikein, kun hän saadakseen tämän tilan valtion hal­tuun, tarjosi pöytään 50,000 markkaa ja omistajalle oikeuden asua 25 vuotta vuokratonna tilalla, ainoastaan niin että metsänkäyttöoikeus supistettiin; ja niin tuli kauppa heti toimeen ja lopulliset kauppakirjat allekirjoitettiin. Nyt oli saatu valtiolle koko Koli eli 1,152 hehtaaria maata 90,000 markan hinnasta.

Sitten vielä käydessäni uudestaan Ko­lilla, ostettiin 2,000 markan hinnasta 21 hehtaarin suuruinen Korpisaari keskellä Pielistä, jonka saaren rumentaminen metsänhaaskauksen kautta olisi haitannut näköalaa Kolilta. Kun sitten tuli syys­kuun 15 päivä vuonna 1907, jolloin hinta tiloista piti maksettaman, niin toi­mitin niin, että rahat asetettiin ostajien saataviksi Suomen pankkiin Joensuussa, mutta silloinpa ilmestyikin riita. Kun tuo kauppias Lieksassa oli saanut tietää, että Sikoniemen tilasta, saadaksemme se valtion haltuun, olimme pakoitetut maksamaan vielä enemmän kuin mitä hän oli saanut tilastaan, niin hän tahtoi-kin peruuttaa kaupan, ilmoittaen että kauppaanhan tarvitaan senaatin suotu-mus. Metsähallituksen puolesta vastauk­seksi hänelle ilmoitettiin, että kaupat oli­vat lopulliset eikä kauppakirjoissa mis­sään puhuta mistään erityisestä vahvis­tamisesta, sekä samalla ilmoitettiin, että rahat olivat Joensuun pankissa nostetta­vina ja että jos hän ryhtyy oikeusriitaan, niin kyllä metsähallituskin jaksaa vaik­kapa kuinka kauvan tätä riitaa kestää. Ja muutaman kuukauden kuluttua hän kauniisti menikin nostamaan rahansa pankista. Niin Kolin ihanat seudut nii­hin kuuluvine saariryhmineen lopulli­sesti joutuivat valtion haltuun.

Kun on kysymys Kolin ostosta ja siitä maksetusta hinnasta, en voi olla mai­nitsematta paria hauskaa juttua, joita vasten tahtoani jouduin kuulemaan.

Olin virkamatkalla erään silloisen se­naattorin kanssa Tampereelle päin me­nevässä junassa. Me istuimme erityi­sessä osastossa keskustellen kaikenlai­sista virkaan kuuluvista asioista. Meidän luoksemme tuli eräs herrasmies ja kysyi ruotsiksi saisiko hän istahtaa viereemme ja esitti nimensä N. N. Emme kuiten­kaan kumpikaan maininneet nimeämme, eikähän se rautatievaunussa ole tavallista. Tämä uusi vieruskumppanimme rupesi heti puhumaan luonnosta, mainiten että kyllähän täällä länsi-Suomessakin voi olla kauniita paikkoja, mutta toista on itä-Suomessa. - - Annoimme hänen jat­kaa. - - Varsinkin Pielisjärven seuduilla on kovin kaunista, ja siellähän on tuo kuuluisa Koli ja se on nyt valtion hal­lussa. Mutta siinä teki valtio aikalaisen tyhmyyden kun meni maksamaan kauheita summia pikkusesta maapalasta.
- No, tuo alkoi meitä huvittaa ja minä kysäsin:
- Kuinkas valtio niin paljon maksoi?
- Siellä kävi metsähallituksen ylitirehtööri ja saivat hänet petkutetuksi mak­samaan siitä ihan luonnottomia summia.
- Mitä hän sitten maksoi, kysyin minä.
- 300,000 markkaa, oli vastaus.
— Mutta minä olen kuullut, että siitä mak­settiin vain 90,000 markkaa, sanoin minä.
- Ei kyllä se oli 300,000 markkaa,
vastasi miehemme.
- Entäs kuinka suuri oli itse ala, kysäsin minä.
- Se oli ainoastaan muutamia tynnörinaloja, tuli vastaus.
- Mutta minä olen kuullut, että alue on 2,200 tynnyrinalaa eli noin 1,100 heh­taaria, sanoin minä.
— Ei, teillä on ihan vääriä tietoja, se on pikku palanen vain.

Sittenkuin matkamiehemme oli mennyt ja vielä koettanut tiedustella nimiämme, oli meillä matkatoverini kanssa pitkän aikaa hauskaa tuosta välikohtauksesta.

Vielä toinen kerta olin tilaisuudessa kuu­lemaan arvosteluja Kolin hinnasta. Seu­raavana kesänä Kolin oston jälkeen kul­jin laivalla pitkin Pielistä. Kun Kolin kukkulat alkoivat näkyä kuulin vieres­säni kolme herraa keskustelevan Kolin ostosta. Yhden kuulin lausuvan, että kyl­läpä metsähallitus teki tyhmän kaupan, kun meni tuosta Kolista, vaikkapa se onkin ihana paikka, maksamaan niin suuren summan. Enempää en huolinut kuulla, vaan läksin laivan toiseen osaan iloissani tuosta vuosi sitten tehdystä kaupasta.

No niin. Nyt on Koli valtion hallussa ja sen luonnonihanuuden säilyminen tur­vattu. Nyt ei sitä luovuteta valtion hallusta ei miljooneistakaan, vaan se on Suomen helmenä kaikkina aikoina pysy­tettävä kansamme yhteisenä omaisuutena.

Nyt vielä muutamia tietoja Kolista ja sen vaiheista metsähallituksen huostassa.

On aikomus säilyttää Koli luonnon­puistona, oikeana pohjois-Karjalan mai­semana ja karttaa niitä syntejä, joita on tehty meidän muiden valtion hallussa olevien luonnonihanien palkkain suhteen, kuten Imatran ja Punkaharjun, joissa alkuperäistä luontoa on liiaksi häiritty. Ei ole tarkoitus Kolille istuttaa ulkomaa­laisia puulajeja, eikä asettaa puut sei­somaan kuten sotamiehet riviin, vaan saakoon siellä luonto hoitaa itsensä, kui­tenkin tietysti niin, että metsät ja tiet pidetään puhtaina. Saakoot ahot itses­tään metsistyä mikäli niillä siihen on halua. Ainoastaan sen verran tarvitaan ihmiskäden työtä, että matkailija siellä saa rauhallisesti ja jotakuinkin mukavasti nauttia karjalaisen maiseman ihanuutta.

Ensiksi ruvettiin rakentamaan majalaa Ukko-Kolin rinteelle samaan paikkaan, jossa matkailijayhdistyksen maja oli. Tämä täytyi rakentaa aivan uudestaan ja siihen saatiin alakertaan 2 salia ja yläkertaan 7 huonetta ja viereen maja-lan hoitajan huoneusto. Majalassa voi saada hätätilassa yösijaa 20 hengelle. Sitten lunastettiin 2 torppaa lähellä ran­taa, jotka torpat olivat kovin huonossa hoidossa ja rumensivat sitä. Vielä lu­nastettiin laivasillan lähellä oleva Ranta­lan torppa, josta sittemmin on tehty myöskin majala matkailijoita varten. Uusi vankka laivasilta rakennettiin enti­sen luhistuneen sijaan. Torppain olot järjestettiin siinäkin suhteessa, ettei torp­pareilta vaadita liiallisia veroja, ja on koetettu niin järjestää että he hyvin tuli­sivat toimeen. Torppia on Kolin alueella nyt jälellä 6 ja sitäpaitsi eräs vuokratila.

Jo pian Kolin oston jälkeen ryhdyttiin ostettujen maitten uudestamittaamiseen koska kartat olivat vanhat ja huonot. Mittauksessa piti myöskin punnittaman Kolin vääräin korkeussuhteet. Niin on saatu koko Kolin alueesta uusi tarkka kartta. Siitä näkyy, että koko ostettu Kolin alue on lähes 7 kilometriä pitkä pitkin Pielisen rantaa sekä keskimäärin lähes parin kilometrin levyinen. Se tar­joaa tilaisuutta laajoihin, osittain vaiva-loisiinkin samoiluretkiin ja tutkimuksiin. Kolin pinta-ala on kuten sanottu yhteensä, kun siihen luetaan myöskin tuo ostettu Korpisaari, 1,173:03 hehtaaria, josta peltoja, niittyjä ja tontteja 99: 39 hehtaa­ria, kasvullista metsämaata 718:90 heh­taaria, kehnokasvuisia maita 195: 71 hehtaaria sekä loput noita valkoisia kal­lioita ja kukkuloita ja kiviperää, jossa osittain lienee tavattavissa jonkun verran kuparia ja ehkä muitakin metalleja.

Kolin metsävarat eivät ole aivan vä­häiset. Eteläosa Kolin aluetta sisältää osaksi hyvääkin metsää ja monista pai­koin Kolin alueelta voisi ajatella metsänmyyntiä kruunun laskuun, ilman että Kolin luonnonihanuus siitä vähintäkään kärsisi haittaa. Kolin puuvarasto on kaikkiansa noin 74,036 m3 eli keskimää­rin kaikilla metsämailla, lukien mukaan sekä kasvulliset että kehnokasvuiset maat, vähän enemmän kuin 80 m3 heh­taaria kohti, siis verraten suuri. Arvo­puita on Kolin alueella kaikkiansa 29,216 puuta, jotka rinnankorkeudella ovat läpimitaten vähintään 25 senttimetriä, siitä yli 9,000 kappaletta semmoisia, jotka täyttävät vähintään 30 senttimetriä.

Korkeampia kukkuloita on Kolilla kolme, nimittäin pohjoisimpana Ipatti, keskimäinen korkein Ukko-Koli, joka on 346 metriä merenpinnan yläpuolella, ja 252 metriä Pielisjärven yläpuolella, sekä eteläisimpänä Mäkrävaara. Ukko-Koli on korkein paikka keski- ja etelä-Suo-messa. Kolin vuoret ovat yleensä val­koista kvartsiittiä, pinnalta mustuneita, mikä valitettavasti houkuttelee matkaili­joita kiveen ikuistuttamaan nimensä, ikä­vyydeksi ja harmiksi niille, jotka nautti­vat luonnon häiritsemättömästä koske­mattomuudesta.

Näköalat Kolilta, ja varsinkin Ukko-Kolin huipulta, ovat suuremmoiset. Sieltä näkyy laaja Pielinen lukemattomine saarineen, joista kaikki läheiset kuuluvat Kolin alueeseen. Siellä näkee omituisia hiekkasärkkäsaaria, jotka vähänveden aikana ovat toisissaan kiinni hiekkasärkkäin kautta. Toisia saaria on, jotka kat­sojasta näyttävät torpeedoveneiltä, toisia, joilla on aivan purjeveneen muoto ja toisinaan luulee näkevänsä valkoiseksi maalatun höyrylaivan, mutta tarkemmin katsoen huomaakin sen pieneksi saa­reksi, jossa kasvaa muutama puu. Näkö­ala Kolilta on melkein 'yhtä kaunis län­teen sisämaahan päin kuin Pieliselle. Sieltä on näkyvissä aitokarjalainen maa­kunta taloineen ja pikkupeltoineen ja lu­kemattomia järviä, suurempia ja pienem­piä. Kolin majan verannalta näkyy kau­kana luoteessa myöskin kuuluisa Pisavaara, joka on Nilsiän pitäjässä lähes 8 peninkulman päässä. Myöskin Pieli­sen itäpuolella näkyy korkeita vaaroja, joista osa on Venäjän puolella rajaa.

Ei viipyne kauvan, ennenkuin Kolin kartta ilmestyy painosta, ja toivottavasti matkailijayhdistys ennen pitkää antaa Kolista seikkaperäisen selostuksen mat-kailijayleisön käytettäväksi. Valitetta­vasti ovat vielä kulkuneuvot Kolille vaillinaisia. Ennen ei helsinkiläinen voi­nut saada mistään tietoa laivain kulkuvuoroista Kolille muulla tavalla kuin kirjeellä kysymällä joltakulta, joka oli Pielisen rannalla kauan asunut ja perinpohjin tunsi sikäläiset olot. Ke­sästä 1914 on parannusta saatu ai­kaan sen kautta, että matkailijayhdistys on asettanut moottoriveneen kulkemaan Vuonislahdesta Kolille niin että se on yhteydessä rautateiden kulkuvuorojen kanssa. Tämä moottorivene on kuiten­kin pieni niin suurelle selälle kuin Pie­linen, ja navakalla tuulella on matkusta­jan siinä valmistauduttava keikkumaan ja kastumaan aikalailla.

Vaikka Vuonislahti kylläkin voi olla sopiva paikka lähtökohdaksi Kolille, olisi minun mielestäni kuitenkin suuri etu, jos liike Kolille suunnattaisiin Uimahar­jun asemalta, jonka vieressä on kaunis satama. Jos pantaisiin kulkemaan siisti ajanmukainen höyrylaiva Uimaharjun asemalta Kolille, jatkaen ehkä samalla matkaa. Lieksaan ja takaisin sieltä Kolille ja Uimaharjulle, saavutettaisiin se etu, että matkailija pääsisi kulkemasta tuon ikävän rautatiematkan Uimaharjulta Vuonislahteen ja sen sijaan hän saisi kulkea luonnonihanan reitin Uimaharjulta Ko­lille, jonka koko läntisen syrjän muo­dostavat nuo Kolin jatkona etelään ole­vat kukkulat.