250 sielua

Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki Suur-Miehikkälässä pystytettiin kunnan 100-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1987.

Tämä on tarina aikakaudesta, jolloin hallitsijat lahjoittivat laajoja alueita valtakuntansa sisällä suosikeilleen, jotka saivat samalla erittäin suuren määräysvallan alueella asuviin ihmisiin. Näitä alueita kutsuttiin lahjoitusmaiksi. Lahjoitusmaa oli alue, jonka verotuksen valtio oli luovuttanut palkkioksi, eläkkeeksi tai korvaukseksi aateliselle maanherralle. Ruotsissa perinnöllisten lahjoitusmaiden jakaminen aloitettiin  Juhana kolmannen aikana 1500-luvulla.  Enimmillään lahjoitusmanttaalit muodostivat Ruotsin vallana aikana maamme alueesta   26 % vuonna 1652. Erityisen tuhoisaa lahjoitusmaiden muodostuminen oli talonpojille, jotka menettivät perinteisen omistusoikeuden viljelemäänsä maahan. Tilanteen muutti iso reduktio vuonna 1680. Tällöin  lähes kaikki lahjoitukset peruttiin.

Kun Pietari Suuri valloitti Kaakkoisen Suomen isonvihan aikana, hän aloitti uuden laajamittaisen lahjoitusmaakauden Vanhassa-Suomessa. Kannaksella ja Laatokan Karjalassa kokonaisia pitäjiä jäi nyt lahjoitusmaan omistajien vallan alle. Lahjoitusmaan verosta oli maaherralla oikeus kantaa 2/3  itselleen ja loput 1/3 jäi kruunulle. Kaikkein nöyryyttävintä talonpojille oli se, että venäläisen tavan mukaan muutamissa lahjoituskirjoissa ei puhuttu lahjoitetuista tiloista vaan "sieluista", jotka luovutettiin lahjoitusmaaherralle perinnölliseksi omaisuudeksi. Karjalan kannaksella sijainneen Pyhäjärven Taubilan lahjoitusmaalla sattuneiden rettelöiden seurauksena annettiin keisarillinen asetus, jonka mukaan lahjoitusmaaherra sai korottaa alustalaistensa veroja, mutta ei kuitenkaan "aivan mielin määrin". Samalla säädettiin, ettei lahjoitusmaatalonpoika saanut muuttaa pois tilaltaan. Näin myös kaakkoissuomalaiset talonpojat "sidottiin turpeeseen".

Miehikkälän lahjoitusmaan vaiheet

Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin aikoinaan
lahjoitusmaahan liitettiin tiloja.

Yksi harvoista jatkosodan jälkeen maamme alueelle jääneistä entisistä Vanha-Suomen lahjoitusmaa-alueista sijaitsee Miehikkälässä. Suurin osa niistä jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle. Miehikkälän lahjoitusmaan luovutti Katariina Suuri venäläiselle majuri Matvei Olsujeville 24.10.1790. Lahjoitus oli ikuinen ja perinnöllinen käsittäen 250 "sielua" tiloineen ja omaisuuksineen. Alue koostui silloisen Virolahden pitäjän pohjois-osasta, Miehikkälän ja Kylmälän kylistä, joista lahjoitusmaahan kuului 16 tilaa, sekä Säkäräjärven ja Tiilikkalan kylistä kuusi tilaa. Majuri Olsujev piti lahjoitusmaan hallussaan vain kolme vuotta myyden sen syksyllä 1793 kapteeni Karl Kilchenille. Kilchen möi osan "sieluista" eli Säkäjärven  ja Tiilikkalan talot sukulaiselleen Jobst Goveniukselle. Nämä tilat saivat vapautensa takaisin jo melko pian eli 1800-luvun alkupuolella. Kilchenin kuoltua hänen leskensä möt tammikuussa 1804 jäljellä olevan lahjoitusmaan hovineuvoksetar Katarina Rehbinderille, joka oli  haminalaisen kauppaneuvos Karl Bruunin tytär. Tytär panttasi lahjoitusmaan isälleen. Bruunin suvun hallussa tila pysyikin lähes koko 1800-luvun alkupuoliskon. Bruunien aikana verorasitus pysyi kohtuullisena.

Talonpoikien tilanne vaikeutui, kun lahjoitusmaa siirtyi 1853 kuvernementtisihteeri Johan Alfthanilta perintönä hänen tyttärelleen Julielle. Tämä oli avioitunut kaartinkapteeni Apollon Alfthanin kanssa. Apollon Alfthan, Kalliokosken lasitehtaan perustaja, kiristi huomattavasti alustalaistensa veroruuvia selvitäkseen tehdashankkeen aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista. Tehtaan rakentaminen vaati runsaasti varoja. Niinpä alustalaisten veroiksi eivät enää rittäneet pelkkä raha ja maataloustuotteet, vaan talonpojilta vaadittiin nyt myös päivätöitä. Talonpojat eivät tähän tyytyneet, vaan laativat keisarille osoitetun valituskirjelmän. Senaatti, joka asiaa käsitteli, ei kuitenkaan katsonut voivansa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Välillisesti miehikkäläläisten valituksella oli kuitenkin merkitystä. Se antoi vauhtia valtiovallan toimenpiteille, joilla lahjoitusmaakysymys lopullisesti järjestettiin 1870-luvulla.

Muistomerkin laatassa olevan runon on kirjoittanut opettaja Emil Holmström

Valituskirjeen sisältö kertoo hyvin, miten raskaan verotusikeen alla lahjoitusmaatalopojat olivat Miehikkälässä. Kuudesosamanttaalin tilalta oli suoritettva vuosittain 120 päivätyötä hevosen kanssa, maksettava 24 ruplaa, luovutettva 40 seipäällistä heinää, lähes yhdeksän kiloa voita, neljä syltä halkoja,  8 000 kattopärettä, kaksi rekeä, kaksi lammasta, kaksi haravaa ja kaksi päivätyötä jokaiselta työtätekevältä hengeltä. Tämän päälle tulivat vielä tavanomaiset pitäjän virkamiehille menevät palkat ja muut pienemmät menot. Valituksen allekirjoittajat (Jakop Toikka, Antti Kurvi, Anttoon Jokimies) totesivat, ettei veroista ja veroluonteisista töistä selvitty mitenkään edes ahkeralla työllä. Suuri päremäärä selittyy valmistumassa olevan lasitehtaan katon kattamistarpeista. Seuraavana vuonna Alfthan näytti mahtinsa niskoitteleville "sieluilleen" ja ajoi Kylmälän talonpojat Antti ja Taneli Kylmälän tiloiltaan. Armottomista veronkorotuksista huolimatta suurellisen Alfthanin toiminta päättyi vararikkon 1867.

Miehikkälän lahjoitusmaan viimeinen omistaja kreivi Georg
Mengden käytti häätöuhkaa painostuskeinona neuvotellessaan
valtion kanssa lahjoitusmaansa lunastamisesta. Hän uhkasi tuoda
häädön jälkeen lahjoitusmaalle uudet asukkaat Virosta.
Uusi Suometar 18.6.1877.

Lahjoitusmaan ja lasitehtaan tiet erosivat joksikin aikaa tässä vaiheessa. Lahjoitusmaan osti vuonna 1868 konkurssihuutokaupassa Harjun kartanon omistaja maanviljelysneuvos Waldemar Baeckman, joka möi sen jo saman vuoden syksyllä hovineuvos Alexander Etterille. Etter teki kuitenkin vararikon vuonna 1870 ja lahjoitusmaa siirtyi nyt Suomen Hypoteekkiyhdistykselle. Tämä puolestaan möi sen seuraavana vuonna komissiomaanmittari J. W. Poppiukselle. Poppiuksen kuoltua hänen leskensä möi lahjoitusmaan vuonna 1873

Valtio ja kreivi Mengden pääsivät sopimukseen lahjoitusmaan
ostosta loppukesällä 1877. Mengdenin myyntitaktiikka
onnistui ja hän sai pyytämänsä hinnan = 275 000 markkaa
(nykyrahassa 1 120 000 euroa). Uusi Suometar 31.8.1877.

saksalaissyntyiselle tsaarin armeijan eversti, kreivi Georg Mengdenille. Mengden hankki myös lasitehtaat omistukseensa. Jälleen kerran Miehikkälän lahjoitusmaan omistajaksi saatiin suuruudenhullu upseeri. Tämä rakennutti itselleen suuren huvilan, eli kansan suussa Kotlahden hovin, Kotijärven rannalle, johon vdettiin rajattomasti hirisä lahjoitusmaan metsistä. Ympäröiviin metsiin raivattiin ratsastusratoja ja hiekkakäytäviä. Sinne nousi myös suuri puutarha talvilämpimine kasvihuoneineen. Päärakennus, joka oli osin yksi, osin kaksikerroksinen, käsitti 33 huonetta. Sen edessä oli pengerretty terassi, jonka edessä avautui lähteiden ja jalopuiden koristama pihanurmikko. Rakennukseeen tehtiin vesijohdotkin, mikäli mahdollisti ennennäkemättömän uutuuden, vesiklosetin. Vuonna 1877 Suomen valtio lunasti lahjoitusmaan kreivi Mengdeniltä talonpojille jaettavaksi. Sen jälkeen talonpojat joutuivat vielä lunastamaan maat itselleen pitkäaikaisten lainojen avulla. Saadaksen korkeamman hinnan Mengden oli korottanut talonpoikien veroja ja uhannut heitä häädöillä, elleivät nämä suostuisi korotuksiin. Häätöjen toimeenpanemiseksi hän uhkasi tuoda paikalle kasakkoja, "joilla on ankara käsi ja kova letti". Myytyään lahjoitusmaansa Mengden piti edelleen hallussaan Kalliokosken lasitehtaan. Sen tarina päättyi Mengdenin omistuksessa vararikkoon vuonna 1883 ja Georg Mengden hävisi historian hämärään.

Miehikkälän lahjoitusmaatalonpojille pystytettiin muistomerkki vuonna 1987 Suur-Miehikkälän kylään kunnan 100-vuotisjuhlien yhteydessä. Muistomerkissä on yhtä monta kiveä kuin oli aikoinaan lahjoitusmaatiloja. Muistomerkin laatassa on opettaja Emil Holmströmin kirjoittama runo. Muistomerkin karttalinkki löytyy täältä.

Lappeen kihlakunnan rikkaimmat miehet vuonna 1571

Lappeen kihlakunnan hopeaveroluettelo 1571

Lappeen kihlakunnan rikkaimmat miehet vuonna 1571[1]

Sodista, olivatpa ne kuinka kohtalokkaita tai verisiä tahansa, voi seurata joskus pikkuriikkisen myös positiivisia asioita. Historiantutkijoiden ja myös sukututkijoiden kannalta yksi tällainen oli  Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota, jonka Ruotsi kävi Tanskaa ja Lyypekkiä vastaan 1563 - 1570. Tanskalaiset olivat sodassa valloittaneet Älvsborgin linnoituksen, jonka Ruotsi sai lunastaa valloittajalta takaisin rahalla. Tätä varten kerättiin koko valtakunnan alueelta ylimääräinen 10%:n omaisuudenluovutusvero. Verotuksen pohjaksi arvioitiin jokaisen omaisuus tietyn asteikon mukaan. Näin laadittuun hopeaveroluetteloon merkittiin paitsi irtaimen omaisuuden koko määrä, myös jokaisen omistama irtaimisto eriteltynä. Näin luotiin myöhempiä tutkijoita varten merkittävä tietokanta. Lappeen kihlakunnan hopeaveroluettelo on digitoitu ja siihen voi tutustua täällä.

Luettelon avulla saa hyvin käsityksen 1570-luvun rahanarvosta perehtymällä esimerkiksi kotieläinten hinta-arvioihin. Lehmien hinnaksi arvioitiin kymmenen markkaa, hevosen arvo oli 15 – 20 markkaa.  Keskimääräinen talollisten irtain omaisuus oli 30 markan tienoilla. Tässä verotuksessa ei siis arvioitu kiinteää omaisuutta. Koko Lappeen kihlakunnan rikkain talonpoika oli Lasse Haikoin (Haikonen) Taipalsaaren Haikolasta. Hän omisti kuparia yhden leiviskän, 11 lehmää, kaksivuotiaita nautoja kolme, lampaita 12, sikoja viisi, hevosia yhden (arvo 20mk), tammoja kolme (arvo 30 mk). Haikosen koko omaisuuden arvo 206 mk, kaksi äyriä. Hänelle määrättiin veroa 20 mk, viisi äyriä.

Eniten veroja maksanut Lappeen kihlakunnan asukas oli Klemetti Yrjönpoika, joka toimi tuomarin sijaisena kihlakunnassa ja asui Toivarilan kylässä.  Hänen omaisuutensa arvo oli 327,5 mk. Toinen talonpoikia varakkaampi oli laivaston luutnantti Krister Posa (Pusa?) Kauskilasta, jonka varallisuudeksi arvioitiin 236 markkaa, kaksi äyriä. Kihlakunnan talonpojista vain kolmen omaisuus kohosi yli 200 markan. Toinen heistä oli Tuomas Ahokainen Taipalsaaren Kyläniemestä, jolla oli 12 lehmää ja neljä hevosta. Toinen oli Antti Lavonen Lappeen Lavolasta, joka omisti koko silloisen Lavolan kylän ollen koko silloisen Lappeen pitäjän rikkain talollinen. Hänellä oli kymmenen lehmää ja neljä hevosta. Lappeella oli lisäksi kuusi talollista, joiden omaisuus oli yli 150 markkaa. Nämä olivat: Inki Venäläinen Vilkjärveltä, Lauri Hyvättiinen (jonka hallussa oli koko Joutsenon Hyvättilän kylä), Antti Mentunen Valtolasta (ilmeisesti Mentulan kylä), Maunu Mentunen Mentulasta, Lauri Rasa Rasalasta ja Paavali Laihiainen Antamoisista. Joutsenolaisa rikkaita talollisia olivat Olvai Pispa ja Olvai Antinpoika Jänhiälästä, Paavali Kesonen Kesolasta sekä Matti Pariainen Kimpilästä.

Lappeeseen silloin kuuluneella Luumäellä ei ollut yhtään näin varakasta talollista. Rikkain oli Olavi Ania Anjalasta, jonka omaisuus oli vain 100 markan arvoinen. Sen sijaan silloiselta Taipalsaarelta löytyi varakkuutta Lappeeta enemmän. Edellä mainittujen pitäjän kahden rikkaimman miehen lisäksi pitäjästä löytyi kokonaista 13 talollista, joiden omaisuus ylitti 150 markan rajan. Nämä olivat nykyisen Savitaipaleen alueelta Kylliälästä talollinen Antti Kylliäinen ja Säänjärveltä Lauri Niilonpoika. Hevosjoella (kuului myöhemmin Valkealan pitäjään) asunut Juoso Hannunpoika kuului myös varakkaiden isäntien joukkoon. Mahdollisesti koko kihlakunnan rikkain kylä oli Solkei. Sen isännistä Antti Pekanpoika ja Lauri Ollinpoika kuuluivat tähän kaikkein rikkaimpien ryhmään. Myös Haikkaanlahdella asui kaksi varakasta talonpoikaa, Ambrosius Rikkonen ja Markku Markunpoika, Vitsaissa asui Paavali Kannus ja Kappelinkylässä, jolla tarkoitetaan jotain Taipalsaaren eteläisistä kylistä, asui varakkaitten isäntien joukkoon kuulunut Paavo Antinpoika.

Suomenniemellä äveriäin oli viisi lehmää omistanut Olavi Lyytikäinen Pajulahdelta. Hänen omaisuutensa oli 126 markan arvoinen. Lemin seudun varakkain oli Maunu Ahtiainen. Hän asui Toivoton-nimisessä kylässä. Myöhemmin kylän nimeksi vaihtui Ahtiala. Toivoton ei kuitenkaan Ahtiaisen tilanne ollut, sillä hänellä oli viisi lehmää ja kolme hevosta koko omaisuuden noustessa 116 markkaan.

---

[1] Kirjoitus on koottu pääosin käyttäen apuna tutkija Mikko Mikkelin artikkelia Etelä-Saimaa-lehdessä 6.7.1954