Assyrialaiset - sukupolvesta toiseen vainottu vähemmistö

Assyrian lippu

Assyrialaiset seemiläinen etninen ryhmä, joka asuu neljän islamilaisen valtakunnan alueella eli Syyriassa, Turkissa, Irakissa ja Iranissa.  He mieltävät itsensä muinaisen suurvallan Assyrian alkuperäisiksi asukkaiksi.  Äidinkielenään he puhuvat arameaa/syyriaa. Assyrialaiset ovat uskonnoltaan kristittyjä, ja he kuuluvat kirkkokuntiin, joiden juuret ulottuvat noin 1900 vuotta taaksepäin. Maailmassa arvioidaan oleva nykyään yhteensä 3,3 miljoonaa assyrialaista.

Pyhän Marian  kirkko Tell Nasrissa Hasakan maakunnassa Koillis-Syyriassa vuonna 2012.

Asuinalueet

Assyrian kotimaan muodostavat heimoalueet ovat nykyisen Pohjois-Irakin Niiniven tasangot ja Dohukin kuvernementti, Kaakkois-Turkin Hakkarin ja Tur Abdin maakunnat, Luoteis-Iranin Urmian piirikunta ja Koillis-Syyrian Al-Hasakan kuvernementti. Suuri osa assyyrialaisista on muuttanut runsaan sadan vuoden aikana alueelta pois, Pohjois-Amerikkaan, muualle Lähi-idän alueelle, Australiaan, läntiseen Eurooppaan ja Venäjälle. Poismuuttoa laukaisivat useat verilöylyt ja kansanmurhat, jotka kohdistuivat assyrialaisiin heidän kotiseudullaan. Tunnetuimpia näistä ovat Diyarbakırin verilöylyt, armenialaisten ja assyrialaisten kansanmurha ensimmäisen maailmansodan aikana ja Simelen verilöyly Irakissa vuonna 1933. Uuden muuttoaallon käynnisti Iranin vallankumous vuonna 1979 ja kiihkokansallisten Ba'ath-puolueiden valtaannousu ja niiden harjoittama politiikka Irakissa ja Syyriassa. Viimeisimpänä sysäyksenä assyrialaisten emigraatioon on ollut Irakin ja Syyrian sisällissodat sekä ISIS:n nousu. ISIS sai haltuunsa laajoja alueita sekä Irakissa että Syyriassa ja tuhosi sieltä kaikki kristilliset kirkot ja tappoi lukuisia kristittyjä ja vapautti satoja vangiksi ostamiaan kristittyjä vasta lunnasrahojen maksun jälkeen .
 

Tell Nasrin Pyhän Marian kirkon rauniot. ISIS valtasi seudun ja räjäytti kirkon 2015.

Assyrialaisten uskonnollisuus

Assyrialaiset noudattavat enimmäkseen itä- ja länsiasssyrialaisia ​​kristinuskon liturgisia riittejä.  Itä-syyrialaisia riittejä harjoittaviin kirkkoihin kuuluvat Itä-Assyrian kirkko/Idän Pyhä Apostolinen Katolinen Assyrialainen kirkko (Holy Apostolic Catholic Assyrian Church of the East, kirkkokunnan sivut löytyvät täältä), Idän Ikiaikainen Pyhä Apostolinen Katolinen kirkko (Ancient Holy Apostolic Catholic Church of the East, lisätietoa löytyy mm. täältä:) ja Kaldean Katolinen Kirkko (Chaldean Catholic Church, lisätietoa on täällä). Kirkkokunnat käyttävät riiteissään klassista syyriaa, joka on itä-aramealainen murre. Kaldean Katoliseen kirkkoon kuului vuonna 2017 noin 630 000 jäsentä, Itä-Assyrian kirkkoon noin 320 000 jäsentä sekä Idän Ikiaikaiseen Pyhään Apostoliseen Katoliseen kirkkoon noin 70 00 jäsentä (tieto vuodelta 1968).

ISIS:n räjäyttämä Tell Tamrin kirkko Hasakan maakunnassa Koillis-Syyriassa.

 Edellisistä kirkoista poiketen Syyrian ortodoksinen kirkko ja Syyrian katolinen kirkko noudattavat länsisyyrialaisia riittejä. Nekin käyttävät klassista syyriaa liturgisena kielenään. Arviot Syyrian ortodoksiseen kirkkoon, jonka virallinen nimi on Syyrialainen Antiokian ja Koko Idän Ortodoksinen Patriarkaatti (Syriac Orthodox Patriarchate of Antioch and All the East, viralliset sivut täällä), kuuluvien määrästä vaihtelevat suuresti. Heidän lukumääränsä Syyrian, Turkin, Irakin ja Iranin alueilla lienee noin puoli miljoonaa. Sama verran heitä on muuttanut alueelta Eurooppaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Australiaan. Syyrialainen Katolinen Kirkko (Syriac Catholic Church) on kannattajamäärältään pienempi. Siihen kuuluu noin 200 000 henkeä. Kirkon riitit ovat samanlaisia kuin Syyrialaisessa Ortodoksisessa kirkossa, mutta Syyrialainen Katolinen kirkko on, kuten nimestäkin käy ilmi, täydessä yhdessä katolisen kirkon kanssa. Kirkkokunnan patriarkaatti on nykyisin Libanonissa Beirutissa. Kirkkokunnan sivut (arabiaksi) löytyvät täältä.

Saint Shmounin kirkko pienessä Tell Jamaalin kylässä, Khabour-joen laaksossa, alueella jossa assyrialaiset itsepuolustusjoukot ja kurdit ovat käyneet kiivaita taisteluja usean viime päivän aikana Turkin tukemia jihadisteja vastaan

Jatkoa seuraa...
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 1)
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 2)
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 3)
Armenialainen Golgata

Selostajalegenda Pekka Tiilikaisen vienalaiset juuret

Pekka Tiilikaisen hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla

Pysähdyin syyskuun alussa vieraillessani Helsingin ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä suomalais radiotoiminnan legendan Pekka Tiilikaisen haudalla. Hänen hautansa löytyminen ortodoksiselta hautausmaalta oli minulle yllätys. Tiesin toki ennestään, että hänen juurensa ovat Vienan Karjalassa. Mutta pidin häntä niin vahvasti olemukseltaan perisuomalaisena, jonka olemukseen kuuluisi tapaluterilaisuus, etten ollut moista mahdollisuutta ollut edes ajatellut. Vierailuni jälkeen etsin lisää tietoa Tiilikais-Pekan vienalaisortodoksisista juurista.

Pekka Tiilikaisen muistokirjoitus
Karjalan Heimo no 9-10/1976

Pekka Tiilikainen syntyi 29.6.1911 Kouvolassa. Hänen isänsä oli kauppias Mikko (alkuaan Nikita) Vasselinpoika Tilikov (1885 – 1946), myöhemmin Tiilikainen Uhtuan Jyvöälahdesta. Tilikovit olivat asuttaneet Jyvöälahden kylää jo ainakin vuodesta 1678 lähtien. Suku oli siirtynyt sinne perimätiedon mukaan Nilsiästä. Tilikovien suvussa oltiin kuljettu jo kauan laukkukaupalla Suomessa.  Pekan isoisä oli Vasilij Vasiljevits Tilikov, joka oli Jyvöälahden rippikirjojen mukaan syntynyt noin vuonna 1851. Hänet oli vihitty avioliittoon Matrona Jevdokimovna kanssa 3.7.1874. Matrona oli syntynyt vuonna 1854. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista kuudentena syntyi Pekka Tiilikaisen isä Nikita 24.5.1885. Mikko Tilikov muutti vanhempiensa mukana vuonna 1894 Luhankaan. Perhe yritti asettua vakituisesti asumaan Luhankaan ja oma kauppaliike avasi ovet. Se ei kuitenkaan menestynyt ja Mikon vanhemmat joutuivat palaamaan Uhtualle

Nikita Tilikov vihittiin 24.7.1910 luhankalaisen torpparintyttären Hilda Helmisen (1887 – 1980) kanssa. Vihkiminen ei meinannut millään onnistua, sillä ortodoksista Venäjän kansalaista ei millään suostuttu vihkimään luterilaisen torpantytön kanssa.  Vihkimistä oli yritetty ensin Mikkelissä, mutta ilman tulosta. Hääväkikin oli joutunut palaamaan kotiseuduilleen ilman juhlia. Apua ei saatu Hämeenlinnastakaan eikä Helsingistä, jonne nuoripari matkusti. Ratkaisu löytyi lopulta Tampereelta, jossa Grigori Pantsu, ortodoksinen matkapappi, suostui vihkimiseen. Se tapahtui kirkkoherra Arvi Walleniuksen toimesta kokonaan luterilaisin menoin. Liiton vahvisti ortodoksialttarilla edellä mainittu pastori Pantsu.

Kuolinilmoitus. HS 25.9.1976

Pekka Tiilikaisen syntyessä hänen isänsä oli hoitamassa Pessalan kauppaliikkeen loppuun saattamista Kouvolan lähellä Selänpään asemalla. Lapsen ilmoittaessa tulevasta syntymisestään, kiirehdittiin hevoskyydillä Kouvolaan tohtori Vaalivirran yksityiseen sairaalaan. Vauva vietiin Mikkeliin kastettavaksi. Siellä venäläinen varuskuntapappi ei ollut halukas kastamaan lasta, sillä avioparin vihkinyt pastori Grigori Pantsu oli unohtanut toimittaa heille vihkitodistuksen. Kun Mikko oli läsnäolevan seurakunnan kuullen vakuuttanut olevansa lapsen isä, pappi taipui. Kasteen yhteydessä tuli vielä kiistaa lapsen nimestä. Ortodokseilla oli tapana valita etunimi almanakasta syntymäpäivän perusteella. Äidin oli lopulta taivuttava (toiveena oli nimi Yrjö) ja lapselle annettiin nimeksi Pekka.

Vaikka Pekka Tiilikaisen ja hänen vanhempiensa hauta sijaitsee ortodoksisella hautausmaalla, on hautakivessä luterilainen risti. Samoin yllä olevassa Pekan kuolinilmoituksessa on luterilainen risti. Missä vaiheessa Pekka Tiilikainen siirsi kirjansa luterilaiseen seurakuntaa, ei ole tiedossani.

Pörtsämön erämaakalmisto

Hautausmaa on rajattu pisteaidalla.

Heinä-elokuun vaihteessa tein kahden päivän retken lapsuuteni ja nuoruuteni mielenmaisemiin Tuupovaarassa ja Ilomantsissa. Yhtenä pysähdyspaikkana oli etukäteissuunnitelmissa Pörtsämön metsäkalmisto. Sinne on haudattu runonlaulaja Pedri Shemeikka. Olin aikaisemmin vieraillut lukuisilla muilla metsäkalmistoilla. Niitä löytyy useita Pohjois-Karjalasta ja myöskin Etelä-Karjalan puolelta esimerkiksi Parikkalasta. Iso-isoisäni on haudattu Liperin keskimmäiselle (luterilaiselle) hautausmaalle, joka myös on metsähautausmaa. Iso-isoäitini hautapaikan sijainnista en ole varma. Hän oli nimittäin ortodoksisen kirkon jäsen, joten hänet on mahdollisesti haudattu Taipaleen ortodoksisen seurakunnan hautausmaalle. Heidän hautapaikkansa sijainnin selvittäminen on osoittautunut mahdottomaksi, sillä molemmissa seurakunnissa oli 1920-luvulla haudankaivajina/suntioina henkilöt, jotka eivät pitäneet kunnollista kirjapitoa haudatuista.

Ollölänniemen metsäkalmisto sijaitsee alueella, joka asutettiin 1600-luvun alussa. Ensimmäisen asukkaan kerrotaan olleen Iivana Öllöisen. Hänestä koko Öllölän kylä on saanut nimensä. Kalmisto lienee sijainnut nykyisellä paikallaan jo asutuksen alkuajoista lähtien. Hautausmaa-alueeksi se merkittiin virallisesti 1890-luvulla. Kyläkalmistoja on  aikoinaan ollut Karjalassa lähes joka kylässä. Ilomantsin, Tuupovaaran ja

Näkymää Pörtsämön kalmistoon

Enon alueilla niitä on ollut ainakin 21, joista 17 on pystytty paikallistamaan. Ne sijaitsivat usein lähellä tsasounaa, järven rannalla, joko niemessä tai saaressa. Sinne oli helppo tuoda vainaja vesistöä pitkin aikakautena, jolloin ei ollut vielä tiestöä. Ruotsinvallan aikana viranomaiset aseenoituivat kyläkalmistoihin ja tsasouniin erittäin kielteisesti. Kalmistoissa väitettiin harjoitettavan vainajien palvontaa ja noituutta. Väite ei liene ollut vailla totuuden siementä, sillä vanhat esi-kristilliset tavat elivät pitkään kansan keskuudessa. Niiden kitkemisessä luterilainen kirkko teki perusteellisempaa työtä kuin ortodoksinen kirkko.

Puuristiwanhus

Vierailupäivänä oli erittäin lämmin ja aurinkoinen sää. Kalmisto sijaitsee sakeassa kuusikossa. Siitä huolimatta ei itikoita ollut kiusaksi asti. Tästä saimme kiittää erittäin kuivaa kesää. Hautausmaa-alue on erotettu pisteaidalla muusta metsästä. Kalmistoa sivuaa 35 kilometriä pitkä vaellusreitti Paimenpojan polku. Kuusten välissä risteilee kapeita polkuja. Hautausmaalla on runsaasti puuristeja, Jonkin verran on luterilaisilla hautausmailla hyvin yleiseksi tulleita matkalaukkumallisia kivisiä hautamuistomerkkejä. Sen sijaan grobuja ei ole paljon, mikä yllätti minut. Sukunimet Jormanainen ja Jeskanen esiintyivät hautamuistomerkeissä tuon tuostakin. Suurin ja mahtavin oli toki runonlaulaja Pedri Shemeikan hautapaasi.

Vierailuajankohtamme oli alkuilta. Auringon säteet loivat kapeita säikeitään suurten kuusenoksien lomasta puuristeihin yrittäen kertoa siitä, että valkeus voittaa pimeyden. Järven vettä pitkin kiiri joltakin rantamökiltä hiljaa kaihoisaa musiikkia. Vesi huuhteli laiskasti kalmistoniemen rantakiviin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Yhdenkään auton, lentokoneen tai ruohonleikkurin ääni ei tätä hetkeä pilannut.

Puiden ja hautopjen välissä kiemurtelee kapeita polkuja

Valkeus voittaa pimeyden

Kyyrölä, tiivis, ainutlaatuinen venäläisyhteisö Karjalan kannaksella

Kyyrölän kylänraittia 1930-luvulla
Kuva: Museovirasto

Runsas kuukausi sitten kirjoitin artikkelin venäjänkielisistä kouluista vasta itsenäistyneessä Suomessa. Silloin ihmetytti Kyyrölän koulujen puuttuminen asiasta kertovista lehtiuutisista. Niinpä oli pakko selvittää asiaa. Alla oleva artikkeli mielenkiintoisesta, ainutlaatuisesta yhteisöstä syntyi asian penkomisen ohessa.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kylänraittia 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Karjalan kannaksella, Muolaan pitäjän suomalaiskylien keskellä kukoisti aina talvisotaan saakka tiivis, venäjänkielinen ja -kulttuurinen  yhteisö nimeltään Kyyrölä.  Sen alkuvaiheet ovat sidoksissa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä vuosina 1700 - 1721 käytyyn sotaan . Sodan seurauksena liitettiin Uudenkapungin rauhassa pääosa kaakkoista Suomea Venäjän yhteyteen. Viipurin valtaukseen prikaatinkomentajana osallistunut ja Viipurin linnan komentajaksi nimitetty kreivi Grigori Petrovitsh Tsernyshev sai Pietari Suurelta lahjoitusmaana haltuunsa alueen Siestarjoelta Viipuriin saakka. Tsernyshev oli leiriytynyt joukkoineen Kyyrölän kylän seudulle vuonna 1709 ja ihastunut tienooseen. Hän siirsi sodan vuoksi alueen autioituneisiin taloihin Kostroman ja Jaroslavlin lääneistä omistamiltaan tiluksilta 20 maaorjaperhettä . Näistä kymmenen jäi Kyyrölän kylään, kuusi siirtyi Kangaspellon kylään ja neljä Parkkilaan. Tämän venäläiskolonian perustamisvuodeksi kerrotaan Aleksander Uschanoffin vuonna 1960 kokoamassa (Kyyrölän historiaa ja elämää)  käsikirjoituksessa vuosi 1726. Natalia Nikiforov-Lukjanovin käsikirjoituksen (Katoava Muolaan Kyyrölän kansa) mukaan he tulivat jo vuonna 1711, siis heti Viipurin valloituksen (1710) jälkeen. Heistä 19 tuli Kyyrölän kylään, yhdeksän Kangaspellon kylään ja sama määrä perheitä myös Parkkilan kylään.  Nikiforov-Lukjanovin mukaan he saapuivat Moskovan kuvernementin alueelta. Perimätiedon mukaan tulokkaat asettuivat asumaan entisiltä asukkailta tyhjiksi jääneisiin rakennuksiin.

Kyyrölän seudun kartta 1930-luvulta

Nämä pakkosiirretyt muodostivat seudulle omalaatuisen, suppealla alueella olevan, uskonnoltaan ortodoksisen asutuksen, joka oli joka puolelta suomalaisen asutuksen ympäröimä. Vuonna 1740 suoritetun väestönlaskun mukaan Kyyrölän venäläisyhteisössä asui jo 311 henkeä. Vuonna 1862 asukasmäärä venäläiskylissä oli jo noin 1000. Kun tsaari Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden, lahjoitusmaat silloin omistanut ruhtinas Uhtomski ajautui konkurssiin. Suomen valtio osti lahjoitusmaat 27.3.1878. Tämän jälkeen talonpojat pystyivät joko vuokraamaan tai lunastamaan viljelemänsä maat. Maanjako suoritettiin vuonna 1890, jolloin talonpojat saivat kukin 35 hehtaaria maata. Tässä vaiheessa kylissä oli jo 1882 asukasta. Väkiluku säily vajaassa kahdessa tuhannessa aina talvisotaan saakka. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko rakennettiin seudulle Kyyrölään vuonna 1725, toinen 1803 ja kolmas 1898. Tämä kivikirkko, johon mahtui 2000 henkeä, tuhoutui pahoin talvisodassa. Myös Kangaspellon kylässä oli pieni ortodoksinen kirkko, joka oli rakennettu puretun Kanneljärven ortodoksisen kirkon materiaaleista vuonna 1921.

Kyyröläläisen Juho Uschanoffin mainoksia oli
vuosina 1918 - 1919 lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Keskisuomalainen 30.8.1918

Kyyrölän väestö säillytti tarkkaan sekä kielensä että kansalliset tapansa. Kyyrölässä puhuttiin Moskovan seudun murteellista kansankieltä. Venäjä oli Kyyrölässä kotikielenä ja virallisena kielenä pitkään myös seurakunnallisissa ja kunnallisissa asioissa. Venäjää puhuttiin kaduilla, kaupoissa sekä virastoissa.  Kylissä asuneet harvat suomalaisperheet "venäläistyivät". He puhuivat myös hyvin venäjää ja käyttivät paikallisessa murteessaan lisäksi runsaasti venäläisiä lainasanoja.

Jumalanpalvelukset pidettiin ainoastaan kirkkoslaavilla ja kouluopetus myös aina vuoteen 1925 saakka. Kyyrölän väestö oli juurtunut kotimaahansa ja harrasti samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Kylän miehet puhuivat sujuvasti suomea, joskin hieman murtaen. He kulkivat ahkerasti ansiotyössä ja/tai valmistivat saviteollisuustuotteitaan eli ruukkuja, astioita ja kermiikkaa. Syy saviteollisuuden ja siihen liittyvän kauppatoiminnan syntyyn olivat osaltaan maanomistusolot. Kylän tilallisilla oli keskimäärin vain neljä hehtaaria peltoa. Se ei elättänyt päätoimisena, jonka vuoksi oli hankittava tuloja muualta. Joka kolmas Kyyrölän miehistä oli 1930-luvulla "savipotin valaja" ja näiden

Savenvalaja Pekka Uschanoff työn ääressä vuonna 1930.
Kuva: Museovirasto/Tyyni Vahter

"pottitehtaiden" määrän laskettiin nousseen yli 70:n talvisotaan mennessä. Saviastioita tehtiin verstaissa, joita kutsuttiin kornuiksi. Niissä thetiin töitä oman perheen voimin, kaksi, kolme henkeä kussakin. Myös perheen naisväki osallistui valmistamiseen ja valmiiden tuotteiden paketoimiseen.Kukkopillien valmistaminen oli erityisesti lasten ja naisten vastuulla. Myös naapurikylien suomalainen väestö sallistui aktiivisesti tähän "pottiteollisuuteen". He toimittivat saven ja tarvittavat polttopuut ja ostivat tukussa valmiit tuotteet. Ne mukanaan he kulkivat kauppamatkoillaan ympäri Suomea ja vaihtoivat potit hevosen jouhiin, tyhjiin säkkeihin ja luihin. Nämä vietiin tehtaisiin ja vaihdettiin rahaksi. Yleensä saviastioita tehtiin syksyllä, säiden kylmennyttyä. Kesällä kyyröläläiset kävivät usein ansiotyössä muualla. Ympäröivissa suolaiskylissä kierreltiin maalarin, kirvesmiehen, puusepän ja muurarin töitä tekemässä. Töitä riitti kaikille ja laiskureita oli vähän, sillä kylien väki oli työteliästä.

Kyyrölän talot oli rakennettu tiiviiisti tienviereen. Kuva: Museovirasto.

Kyyrölän kunta, joka sai nimensä vasta kuntaa perustettaessa, aloitti toimintansa vuoden 1890 alussa. Alueen venäjänkielinen väestö oli 12.6.1889 anonut Viipurin läänin kuvernööriltä, että Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan alueesta muodostettaisiin erillinen kunta. Kunnan pinta-ala oli vain 52 neliökilometriä ja se muodostui itse Kyyrölän kylästä (Krasnoje Selo) sekä Kangaspellon (Novaja derevnja), Parkkilan (Parkino) ja Sudenojan (Razvoz) kylistä. Kuvernöörin myönteinen päätös saatiin 26.9.1889. Koska kunta oli asukasluvultaan pieni, ei sillä ollut aluksi muita toimihenkilöitä kuin kunnan esimies. Kuntalaisten verotaakka oli matala, vain 40 penniä veroäyriltä. Uuden kunnallislain astuttua voimaan Kyyrölään valittiin 12-jäseninen kunnanvaltuusto. Se oli venäjänkielisten hallussa lähes täysin. Esimerkiksi vuosina 1922 - 1924 valtuustossa oli vain yksi suomenkielinen jäsen. Suomi tuli kunnan viralliseksi kieleksi vasta vuonna 1923.  Puoluepolitiikkaa ei näytellyt merkittävää roolia Kyyrölän kunnanvaltuustossa. Muolaan pitäjähistorian mukaan kieliryhmien välille ei syntynyt kunnallishallinnossa, eikä juuri muussakaan, riitaisuuksia. Kunnan veroaste oli matala ja kunnan asioita hoidettiin  hyvin, mikä lienee ollut syynä siihen, ettei suomenkielinen vähemmistö pyrkinyt haastamaan venäjänkielistä valtaväestöä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä sanomalehtiuutiset tuolta ajalta kertovat voimakkaistakin jännitteistä. Palaan siihen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Kyyröläläisiä taloja. Kuva: Museovirasto

Kyyrölä liitettin takaisin Muolaan kuntaan vuoden 1934 alussa vastoin kyyröläläisten toiveita. Se oli tiettävästi ensimmäinen pakollinen kuntaliitos maassamme. Vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kyyröläläiset muodostivat oman ehdokaslistan, joka sai läpi neljä paikkaa 29-jäseniseen valtuustoon. Kyyrölän kylä oli Muolaan kunnan keskus ja merkittävin taajama. Se levittäytyi kahden puolen Viipurista itään johtavan Kannaksen valtatien varrelle. Siellä sijaitsivat ortodoksinen kirkko ja pappila, käräjätalo, apteekki, viljavarasto, työväentalo, kansakoulu ja kasarmeja. Kangaspellon kylässä oli 384 asukasta vuonna 1939. Kylässä oli koulu, VPK:n taloa ja kolme kauppaa. Kylät oli rakennettu perinteseen venäläiseen tyyliin. Talojen takana olivat navetat, tallit, vajat, riihet, saunat ja kornut. Talot olivat tiiviisti rintarinnan kylätien varrella.  Kyyrölän kylien yksi tunnusmerkki olivat pitkien keppien päissä olevat kottaraispöntöt. Pihapiireissä ei ollut isoja puita, ainostaan sireenipensaita, pihlajia, poppeleita, kirsikka- ja omenapuita. Joka pihapiirin nurkassa oli kukkia, joista pidettiin hyvää huolta. Pöntöt piti

Näkymä Kyyrölän kirkon portille. Kuva: Museovirasto.

ripustaa keppien päihin, etteivät kissat, joita kylissä oli myös paljon päässeet tekemään tuhojaan pöntöissä. Kyyröläläisten pihapiirit oli yleensä aidattu korkella aidalla. Talojen välissä olivat kotiportit, jotka tehtiin niin korkeiksi, että niiden alta mahtui ajamaan heinäkuormalla. Talot oli rakennettu hirsistä ja niiden pienet ruutuikkunat olivat kylätielle pain. Ikkunanpielet oli koristeltu erilaisin leikkauksin ja värein. Kadonnut on tämä idyllinen kyläyhteisö suurvaltajohtajien armottoman vallanhimon seurauksena.

Vaikka historioitsija ei tulisi koskaan jossitella, niin silti... Mikäli kansakuntamme olisi onnistunut välttämään sodat ja Kannas olisi säästynyt hävitykseltä,  Kyyrölä olisi kuuluisa ainutlaatuisesta venäläisestä kulttuuristaan, erikoisista kylänraiteistaan, ortodoksisesta kirkostaan ja "pottitehtaistaan". Yksi merkittävistä Kannaksen ja Kaakkois-Suomen vetonauloista Viipurin linnan, Laatokan, Valamon, Konevitsan ja Terijoen hiekkarantojen ohella.