Jatkoa artikkeliin "Maamme koululaitoksen järkyttävin onnettomuus"

Säkkijärven Muhulahden kansakoulu

Kirjoitin aikaisemmin blogimerkinnän maamme koululaitoksen ilmeisesti järkyttävimmästä onnettomuudesta 18.5.1920. Tapahtumapaikkana oli Viipurinlahti ja uhreina Säkkijärven Muhulahden kansakoulun oppilaat ja opettaja. Aikaisemman postaukseni taustamateriaalina olivat Etelä-Savon uutisartikkelit. Etsin kirjoitukseni jälkeen käsiini Wäinö Sepän kokoaman kirjan Säkkijärvi kautta aikojen. Muistojulkaisu, joka ilmestyi vuonna 1952. Kirjassa on Muhulahden onnettomuutta käsitelty sivuilla 767 - 770. Se löytyy pääpiirteissään alla olevasta kirjoituksesta. Muokkasin ja lyhensin kirjan tekstiä, jossa en huomannut paljonkaan eroavaisuutta lehtiartikkelissa kerrottuihin tietoihin. Lisäksi kirjassa luetellaan kaikki onnettomuudessa menehtyneet ja kerrotaan hautaustilaisuudesta.
-----------

Kouluissa oli jo 1920-luvulla tapana tehdä ennen kesälomalle lähtöä virkistysretkiä joko kaupunkiin tahi maaseudulle. Keväällä 1920 olivat naapurikylien opettajat Maria Jaakkola ja Aino Sankari, jotka usein olivat saatelleet toisiaan Vilajoen ja Muhulahden välisellä tiellä, sopineet yhteisestä retkestä.

Suomenlahti oli luonut jo jääpeitteensä ja välkkyi keväisessä kauneudessaan aaltojen hyväillessä rantakallioita. Opettajat olivat päättäneet, että yhteinen retki tehdään kauniiseen Merijoisniemeen. Vilajoen lapset menivät maata myöten, koska kyseiseltä koululta johti tie suoraan perille. Reitillä Muhulahdesta Merijoisniemeen tie teki suuren mutkan, joten sovittiin, että muhulahtelaiset tulevat veneillä. Kun Muhulahden koululaiset opettajansa johdolla saapuivat rantaan, puuhaili vanha kalastaja Tuomas Hovi veneessään ja ehdotti opettajalle, ettei heidän tarvitsisi soutaa, vaan hän veisi heidät omalla suurella purjeveneellään. Opettaja ehdotti, että otettaisiin mukaan pienempi vene, ettei yhteen veneeseen tulisi liian paljon lapsia. Kokenut purjehtija vakuutti kuitenkin veneen kyllä kantavan koko joukon ja opettaja suostui tarjoukseen. Opettaja, hänen palvelijansa sekä yli 30 oppilasta sijoittuivat kahden puolen venettä ja niin lähdettiin hiljaisen tuulen puhaltaessa kohti Merijoisnientä. Muutaman kilometrin matka kului nopeasti ja lähestyttiin määränpäätä. Vähäisen matkan päässä rannasta tuli vähän kovempi tuulenhenkäys, joka kallisti vähän venettä ja ehkä loiskautti vettäkin siihen. Lapset eivät malttaneet olla paikallaan, vaan siirtyivät tuulen päältä suojan puolelle. Vene kallistui, kaatui ja kaikki joutuivat veteen. Taistelu elämästä ja kuolemasta oli lyhyt. Muutamat jo kansakoulun käyneet vanhemmat pojat seurasivat soutaen jäljessä ehtien pelastaa veneen ohjaajan ja muutamia oppilaita. Opettaja Aino Sofia Sankari, hänen entinen oppilaansa Aino Ihalainen sekä kolmekymmentä silloista oppilasta vaipuivat pohjaan. Oppilaat olivat Elna Hovi, Toini Ellida Hovi, Erkki Olavi Hovi, Lauri Hovi, Olga Hovi, Kerttu Lönnqvist, Simo Rantanen, Martta Rantanen, Aune Virsu, Aune Ester Virsu, Viljo Alahäme, Urho Hovi, Maria Ihalainen, Simo Ihalainen, Toivo Kaartinen, Vilho Hautapaakkanen, Ester Hovi, Urho Virsu, Hanna Hovi, Arvo Suni, Väinö Suni, Siviä Kautto, Martta Santapukki, Lilja Pukki, Elma Lönnqvist, Hilda Pukki, Mikko Sorvali, Toivo Kaartinen, Anna Hovi ja Ester Vilamaa.

Tieto tapahtumasta levisi nopeasti. Naaraustöihin ryhdyttiin heti, ja lääkäri kutsuttiin paikalle. Uuraasta tuli sukeltaja, joka nosti kaikki hukkuneet. Heille annettiin tekohengitystä, mutta ketään ei saatu virkoamaan. Koko maa oli järkyttynyt, ja elämä Muhulahdessa ja Santajoella näytti kokonaan pysähtyneen. Jälkikäteen heräsi kysymys, oli opettaja Aino Sankarilla aavistus tulevasta onnettomuudesta? Hän oli nimittäin muutama päivä aikaisemmin kirjoittanut muistiin näkemänsä unen. Hän kertoi, ettei hän ollut tehnyt mitään muistiinpanoja aikaisemmin itsestään, mutta nyt hän oli nähnyt sellaisen unen, joka hänen piti kirjoittaa muistiin. Unessa hänen kodissaan Hämeessä rakennettiin uutta taloa ja hän itse kulki siellä surupuvussa ja piti siitä puvusta.

Muhulahden onnettomuuden uhrien valkoiset arkut odottavat hautaanlaskemista

Muhulahden onnettomuuden uhrit haudattiin helluntaina 1920. Hautajaisia seuraamaan oli saapunut valtavat ihmisjoukot. Edellä mainitun kirjan sivulla 770 on kuvaus hautajaisista. Lainaan sen tähän lähes sellaisenaan.

Pitkä oli valkoisten arkkujen rivi, joka verkalleen lähestyi Pärttylän kautta kirkolle. »Soikaa kauniisti kuoleman kellot, saapuu lasten saatto. Kevät oli maassa ja tuomessa kukka, kun kutsui taivahan Taatto.»

Arkut asetettiin Kirkonmäellä riviin hautaan kannettaviksi. Kellot soivat. Siinä kuusien keskellä he lepäsivät, nuorena nukkuneet vainajat valkoarkuissaan seppelten verhoamina, surevan tuhatpäisen ihmisjoukon ympäröimänä. Hentoiset toverit käsi kädessä muodostivat ympärille kunniavartion. Oli kuin valkosiipisten enkelien siipien suhina olisi kuulunut päiden yläpuolella. Nukkuneiden vainajien valkea parvi siellä ylhäällä sääli murheista maata.

Hiljalleen kuin askeleitaan epäröiden siirtyy valkea saatto kukitettua tietä valkeaan hautaan, suureen, yhteiseen lepopaikkaansa. Ei tuntunut haudalta se hauta, ei ollut siinä pelon tuntua. Tuomen kukat tuntuivat kuin kutsuvan, tuoksullaan kiehtovan. Ei pudonnut hiekka kumahdellen kirstujen kansille — ei — pehmeästi, hyväillen se putosi kuin viihdyttäen. Siinä he lepäsivät kaikki kolmekymmentä opettajansa ympärillä katse kohti ikuisen auringon nousua. Sieltä siinti uusi, katoamaton kirkkauden kajastus, yhtä kirkas kuin vainajien vapautuneet henget. Moni kyynelten sumentama katse näki tuon kajastuksen, näki rakkaansa valkopuvussa, puhtain otsin. Surullinen oli valkeiden arkkujen hauta, mutta samalla liikuttavan kaunis. Kuolema, elämän portti. Ei ollut enää haudassa lasten saattoa - - se oli ylhäällä.

Silloiset pastorit Lahti ja Mäkelä toimittivat hautojen siunauksen. Kirkkaana kaikui laulu: »Onpa taivaassa tarjona lapsillekin.»

Muhulahden omnnettomuudessa menehtyneiden haudat ja hautamuistomerkki

Maamme koululaitoksen järkyttävin onnettomuus?

Toukokuun lopulla 1920 tapahtui Säkkijärven Muhunlahden kylässä järkyttävä onnettomuus, jolle en tiedä vertaista maamme historiassa. Tuolloin Viipurinlahden rannalla olevan Säkkijärven Muhulahden kylän kansakoulun oppilaat lähtivät opettajansa johdolla keväiselle veneretkelle. Tarkoituksena oli tavata naapurikylän Vilajoen koulun oppilaat merenlahden toisella puolella. Sattumalta rannassa olleen ja apuaan tarjonneen kalastajan veneeseen ahtautui yhteensä 44 henkeä. Veneen lasti oli kuitenkin sen kokoon nähden liian suuri ja vain 200 metriä ennen perille pääsyä runsaasti vettä sisäänsä ottanut kalastajavene heilahti ja kaatui. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan ja heistä 32 hukkui. Tapahtuman sankareiksi nousi kolme koulupoikaa, jotka saapuivat paikalle veneellä ja onnistuivat pelastamaan 12 henkilöä. En löytänyt tapahtumasta mitään tietoja verkkosivuilta, joka on mielestäni erikoista näin järkyttävän onnettomuuden olleessa kyseessä. Tuon ajan sanomalehdetkään eivät revitelleet valtavin uutisotsikoin tapahtumasta. Hämmästyttävää oli myös lukea, kuinka pelastunutta kalastajaveneen omistajaa Tuomas Hovia tai menehtynyttä kansakoulunopettaja Aino Sankaria ei suoraan syytetty tapahtumasta lukemissani lehdissä. Tänä päivänä tilanne olisi toinen. Ainakin sosiaalisessa mediassa venettä ohjannut kalastaja olisi lynkattu.

Poimin kuvauksen onnettomuuden kulusta Etelä-Saimaa-lehdestä 20.5.1920:

Onnettomuuden uhreille pystytettiin muistomerkki 1930-luvulla.
Lieneeko pystyssä edelleen?

Aamulla klo puoli 10 saapuivat Muhulahdenkylän kansakoulun oppilaat, kaikkiaan 41, opettajattarensa Aino Sankarin ja tämän palvelijattaren seurassa rantaan aikomuksella lähteä neljällä tai viidellä veneellä lahden yli Merioisniemeen, jonne toisen lahden yli piti saapua Vilajoen kansakoulun oppilaat. Rannalla tapasivat he kuitenkin talollisen Tuomas Hovin venheensä luota ja lupasi tämä viedä kaikki heidät omassa veneessään yhdellä kertaa lahden yli.

Vene oli tavallinen säkkijärvenmallinen kalastajavene, jossa oli purjeet. Se ei ollut kovinkaan suuri, vain 18 jalkaa pitkä ja kuusi jalkaa leveä, joten se, kun siihen tuli 44 henkeä, vajosi hyvin syvään, niin että vain kämmenen leveydeltä jäi veneenlaitaa yli vedenpinnan. Tuuli oli kuitenkin jotakuinkin heikko, joten laine ei lyönyt sisään. Mutta kun veneessä oli laskuköli ja kölin laatikon reunat olivat matalammalla veneen laitoja, niin pulppusi vesi kölin reiästä sisään. Sitä mätettiin ämpärillä pois, mutta siitä huolimatta eneni vesi yhä. Kun oli päästy noin kolmen kilometrin päähän lähtöpaikasta ja määräpaikkaan oli enään vain noin 200 metriä, oli vettä veneessä aivan arveluttavan paljon ja pyysivät lapset silloin, että laskettaisiin suoraan lähimpään rantaan. Veneen ohjaaja tahtoi kuitenkin ajaa määräpaikkaan laiturille saakka. Veneeseen tuli yhä lisää vettä. Se hiukan kallistui ja kaatui. Kaikki veneessä olleet joutuivat veden varaan. Useat, niiden joukossa opettajatar, joka tapahtuman huomatessaan pyörtyi, painuivat heti pohjaan, mutta toiset, huomaten erään veneen tulevan kohti aivan lähellä, koettivat pysytellä veden pinnalla. Tässä veneessä oli kolme poikasta, 14-vuotias Arvo Erikinpoika Hovi, 13-vuotias Arvo Simonpoika Kaartinen ja 9-vuotias Eino Simonpoika Suni, ja saivat he veneeseensä pelastettua ensin 11 oppilasta ja viimeksi veneen ohjaajan, 61-vuotiaan Tuomas Hovi. Onnettomuus tapahtui vähän yli kello 10.

Heti rannalle päästyä lähetettiin tieto onnettomuudesta kylään, ja tunnin kuluttua oli paljon väkeä kertynyt tapahtumapaikalle. Heti alotettiin ruumiiden naaraaminen, mutta vasta kello puoli 8 illalla löydettiin ensimmäinen ruumis. Viipurista saapui klo puoli 9 tienoissa sukeltaja Hietamies ja yksi apulainen. Siihen mennessä oli saatu ylös 6-7 ruumista. Klo puoli 11:een mennessä puuttui enää hukkuneista neljä ja lienee heidätkin yöhön mennessä saatu ylös.

Opettajatar Aino Sankari on 33 vuotias ja kotoisin Hartolasta Hämeestä ja ollut 10 vuotta Muhulahden kansakoulun opettajattarena. Viime sunnuntaina kuuluutettiin hänet avioliittoon merikapteeni Viljo Hovin kanssa. – Hänen palvelijattarensa, Alina Ihalainen, oli 17-vuotias ja kotoisin Muhulahden kylästä. On helppo arvata, että paikkakunnalla vallitsee sanoin kuvaamaton, epätoivoinen suru.

Etelä-Saimaa 24.6.1921

Oikeuskäsittely

Tapauksen oikeuskäsittely alkoi kesäkuun 10.päivänä kihlakunnanoikeudessa. Syyttäjä vaati Tuomas Hoville rangaistusta kuolematuottamuksesta ja omaiset hautajais- ynnä muiden kulujen korvaamista. Tapausta käisteltiin käräjillä useaan kertaan. Lopulta kihlakunnanoikeus tuomitsi Hovin vuoden vankeusrangaistukseen sekä maksamaan omaisille korvauksia. Asian jatkokäsittely siirtyi Viipurin hovioikeudelle, joka antoi tuomionsa kesäkuussa 1921. Tuomas Hovin varomattomuudesta saama vankeustuomio aleni kuuteen kuukauteen, mutta korvausten maksamisessa jäi kihlakunnanoikeuden tuomio voimaan.