Niin hiljainen on kylätie... osa 4. Polkupyöräretki 17.5.2017 välillä Ylämaa - Ylijärvi - Jokimies - Sammalinen - Väkevä - Nurmela - Muurikkala - Tohmonmäki- Joutsenkoski - Hujakkala - Ylämaa

III/JR 24:n kesän 1941 taisteluissa kaatuneiden muistomerkki Tohmonmäen tien varressa

Tämänkertaisen pyöräilyretkeni kohteena olivat Ylämaan eteläisimmät kylät sekä Miehikkälän Muurikkala. Ensimmäisenä kohteena oli Ylijärven entisen koulun rakennukset, jotka halusin kuvata. Ylijärvelle perustettiin kansakoulu jo vuonna 1889. Se oli yhdessä Säämälän kansakoulun kanssa järjestyksessä toinen Säkkijärven kunnan kansakouluista. Ylämaahan kuului tuolloin Säkkijärven kuntaan.

Säkkijärven Ylijärvelle perustettiin kansakoulu vuonna 1889.
Kuvassa entinen, 1950-luvulla rakennettu koulurakennus, joka oli järjestyksessä toinen.

Väkevälän entinen kansakoulu

Jokimiehen kylän aukeiden jälkeen ja Vaalimaantien ylitettyäni edessä oli pitkähkö korpitaival Sammalisen kautta Väkevän kylälle. Väkevän kylä samoin kuin sen eteläpuolella oleva Nurmelan kylä kuuluivat ennen talvisotaa Säkkijärven kuntaa. Säkkijärven kunnan toiminnan lakattua kyseiset kylät samoin kuin pääosin muut Suomen puolella jääneet kunnan alueet liitettiin Ylämaan kuntaan. Sekä Väkevä että Nurmela olivat yhdessä Salajärven kanssa muodostaneet aikoinaan Salajärven koulupiirin. Sen rakennus oli jäänyt alueluovutuksessa rajan väärälle puolella ja niinpä sodan jälkeen oli edessä uuden koulun rakentaminen. Koulun toiminta päättyi vuonna 1967 ja se on päätynyt nykyisille omistajille monien vaiheiden jälkeen. Halusin kuvata tämänkin alkuperäisestä tehtävästä poistuneen koulurakennuksen. Talon nykyinen isäntä Paavo Pitkänen, maailmanmatkaajaksi itseään kehuva, kutsui sisälle taloonsa kahvikupin äärelle.

Portinnotkon taisteluiden muistomerkki
Nurmelantien varressa

Seuraavaksi suuntasin Portinnotkon taisteluiden muistomerkille Nurmelan ja Kavalan kylien välimaastoon, jossa olivat vielä näkyvissä jatkosodan alkuvaiheen taisteluasemat mäenrinteessä. Seisoessani muistomerkin äärellä luontoäiti juhlisti hetkeä näyttämällä jälleen parhaat puolensa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lukemattomien lintujen laului kaikui ympäröivässä metsässä ja käen kukunta viesti kesän todellakin ottaneen niskalenkin talven vallasta. 

Muurikkalan Myllysen puolen sankarivainajien muistomerkki
Tohmonmäentien varressa

Muurikkalan Myllysenpuolen sankarivainajien kotitalot kartalla

Muistomerkin jälkeen seuraavana etappina oli Muurikkalan kylän eteläpuolella Tohmonmäen maasto. Tälläkin alueella käytiin kiivaita taisteluja jatkosodan alkuvaiheessa. Tohmonmäentien varressa seisoo noin vuosi sitten pystytetty muistomerkki Muurikkalan kylän Myllysen puolen sankarivainajille. Muutaman sadan metrin etäisyydellä toisistaan olleista taloista kaatui yhteensä seitsemän miestä. Muistomerkin kohdalla, mutta tien toisella puolella olevasta Myllysen talosta kaatuneita oli kolme. Lisäksi useat tämän pienen taloryhmän miehistä haavoittuivat sodassa vaikeasti. Juttukaverikseni tien penkalle istuutunut paikallinen asukas totesikin minulle ykskantaan: Tällä mäellä ei ole ryssistä tykätty.  Samainen henkilö kertoi kylällä kuvatun Esa Anttalan (Urpo Lempiäinen) kirjoittaman kirjan Hopeaa rajan takaa elokuvaversiota vuonna 1963. Elokuvan ohjauksesta vastasi Mikko Niskanen. Aikaisempi blogikirjoitukseni Myrän mutkasta sivuaa myös tätä elokuvaa ja sen taustoja

Kuvassa näkyvä keltainen rakennus on entinen Lavosen kauppa, joka paukallisen asukkaan mukaan esiintyy elokuvassa Hopeaa rajan takaa

Lähempänä rajaa, entisen rajavartiorakennuksen kohdalla, mutta sen vastakkaisella puolella, on metsiköisellä mäellä III/JR 24:n muistomerkki. Tästä ruotsinkielisestä joukko-osastosta menehtyi kiivaissa taisteluissa 20 sotilasta. Heidän nimensä on lyöty muistomerkkinä olevaan kivipaasiin. Jälleen sain keskustelukaverikseni paikallisen asukkaan, joka kertoi vielä 10 - 20 vuotta sitten muistomerkillä vierailleen usein ruotsinkielisiä veteraani- ym. ryhmiä, mutta viime vuosina vierailijoiden joukko on harventunut.

Lähikuva III/JR 24:n muistomerkistä

JR24:n muistomerkin jälkeen edessä oli paluumatka Ylämaalle. Pysähdyin toviksi ihastelemaan Urpalanjoen Joutsenkosken kuohuja ja myllyrakennuksia. Lisäksi kävin kuvaamassa entistä Hujakkalan koulua. Se oli pitkään koulutoiminnan lakattua pitopalveluyrtyksen tilana. Nyt tämä kaunis rakennus on myynnissä omistajien siirryttyä eläkkeelle.

Joutsenkosken kuohuja

Joutsenkosken mylly

Hujakkalan entinen koulu

Niin hiljainen on kylätie..., osa 2. Pyöräretki 13.5.2017 välillä Säämälä - Rumpu - Nutikka - Villala - Hyttilä - Leino - Lahnajärvi - Säämälä

Vilajoen Leinonkoski Lahnajärven ja Pukaluksen välissä

Aittokosken patterin muistomerkin laatta

Noin viikko sitten kuvailin polkupyöräretkeäni entisen Ylämaan kunnan luoteiosan kyläteillä. Lauantaina 13.5 2017 suuntasin polkupyöräni Ylämaan koillisiin ja itäisiin kyliin. Tällä kertaa huomasin, etteivät reitin varrella olevat kylät, Säämälä, Nutikka, Rumpu, Villala, Hyttilä ja Leino, olleet nukkumassa aivan samanlaista syvää "ruususen unta" kuin pitäjän luoteiset osat. Paikoin kyläteitten varsilla oli uusia omakotitaloja ja autoliikenne oli selkeästi vilkkaampaa kuin Kirpun-, Mätön- ja Kasarintiellä. Tosin metsittymään jääneitä peltoja, hylättyjä omakotitaloja ja maalaistalojen pihapiirejä riittää tämänkin reitin varrella.

Säämälän entinen kansakoulu

Ylämaan Villalan metodistikirkko

Ensimmäisen tavoitteena oli kuvata entinen Säämälän koulu, jonka historia ulottuu jopa vuoteen 1877 saakka. Tämä iso koulurakennus lähetti viimeiset oppilaansa maailmalle vuonna 1967. Palaan koulun vaiheisiin myöhemmin erillisessä postauksessa. Seuraavana päämääränä oli vuonna 1996 pystytetty Aittokosken patterin muistomerkki. Ennen sitä oli tien varressa Nutikan tanssilava, joka seisoo hyväkuntoisena edelleen todistamassa, että tanssilavakulttuuri ei ole henkitoreissaan ainakaan Etelä-Karjalassa. Aittokosken patterin muistomerkille on selkeät opastaulut Rummuntieltä, joten se löytyy helposti. Patteri sai täysosuman 16.7.1941 ja seitsemän Luumäen Suo-Anttilasta ollutta sotilasta menetti siinä henkensä. Nimensä patteri on saanut siitä, että se koottiin sodan alussa Luumäen Aittokoskella, aivan Ylämaan rajalla. Aittokosken patterin kohtalosta löytyy lisätietoa täältä.

Villalan metodistiseurakunnan hautausmaa

Tämän jälkeen päämääränä oli Villalan kylä. Ensimmäisenä kylään saavuttuani huomioni herätti vanha kirkkorakennus, joka seisoo Villalantien, Rummuntien ja Timperintien risteyksessä, kylän keskeisimmällä paikalla. Kyseessä on Ylämaan Villalan metodistiseurakunnan kirkko. Metodistiseurakunta syntyi tänne seurauksena niistä riidoista, joita Ylämaan seurakunnan perustaminen 1917 aikoinaan aiheutti. Kirkon pihamaa on päässyt jo hieman metsittymään ja näyttää siltä, että seurakunnan toiminta on jo vuosia sitten hiipunut.  Vaikka metodistiseurakunnan toiminta on käytännössä jo kylällä loppunut, samaa ei voi sanoa seurakunnan hautausmaasta. Kävin nimittäin myös Timperintien varressa Hietamiehenkankaalla olevalla metodistiseurakunnan hautausmaalla, jonka haudoilla riitti vierailijoita tasaisena virtana. Olihan seuraavana päivän äitienpäivä. Hautausmaata käyttävät nykyisin lähiseutujen kylien asukkaat riippumatta siitä, olivatko he luterilaisia, metodisteja tai muita. Kävin vilkkaita keskusteluja hautausmaata kunnostamaan tulleiden puheliaiden entisten ja nykyisten kyläläisten kanssa. Kuulin monta mielenkiintoista tarinaa, joihin palaan myöhemmin. Kuvasin myös Villalan vuonna 2000 lakkautetun koulun rakennukset.

Villalan vanha koulurakennus

Tämän jälkeen käänsin kulkuneuvoni kohti Leinon kylää, jonne ajoin Hyttilän kylän kautta. Leinon kylällä on Lahnajärvestä Pukalukseen laskevassa Vilajoessa koski, jossa on aikoinaan ollut mylly, saha, kauppa ja jopa sähkölaitos. Korkeuseroa järvillä on 5,7 metriä. Pukaluksen itäpää onkin jo "Vennään puolel". Vilajoki haarautuu ennen koskea kahtia ja väliin jää Myllysaari. Näyttää siltä, että paikalla on aikoinaan ollut myllyt joen kummassakin haarassa, koska molemmistä koskista löytyy myllylaitteita ja -rakenteita sekä säännöstelypadot. Kiivettyäni kosken partaalta jyrkän mäen ylös saavuin Leinon kyläaukealle. Etsimäni entinen kansakoulu seisoi komeana kyläaukean reunalla olevalla mäellä halliten ryhdikkäällä olemuksellaan kylänäkymää. Leinon koulu aloitti toimintansa vuonna 1921 ja sen viimeiset oppilaat kirmaisivat kesälaitumille vuonna 1965. On sääli, että tämäkin upea rakennus jäi tarpeettomaksi. Kuvattuani komean koulun suuntasin Ylämaan hautausmaalle (josta tarinaa myöhemmin) ja edelleen Lappeenranta - Vaalimaa-tielle. Suuntana oli Lappeenranta.

Leinon entinen kansakoulu

Ajoittain matkalla tuli jopa hiki suojaisilla metsätaipaleilla auringon paistaessa ja sorateiden mäkien noustessa lähes 45 asteen kulmassa.  Mikäli haluatte nauttia vaihtelevista, kauniista kylämaisemista, jyrkkien soratiemäkien kiipeämisestä ykkösvaihteella ja mukavista keskustelutuokioista eteläkarjalaisten "kansanihmisten" kanssa, niin hypätkääpä pyöränselkään suuntana vaikka edellä nimeämäni kylätiet. Ja  muistakaa jututtaa vastaantulijoita aina kun se on mahdollista, sillä heiltä kuulette ne mielenkiintoiset tarinat, jotka puuttuvat yleensä kirjoista ja kansista :)


Tässä lisää kuvasatoa:

Nutikan tanssilava

Opasviitta Aittokosken patterin muistomerkille

Aittokosken patterin muistomerkki

Vilajoen Leinonkosken pohjoisen haaran kuohuja vanhan myllyrakennuksen kupeessa Myllysaarella

Vilajoen Leinonkosken eteläisen haaran koski Myllysaarelta kuvattuna

Mankin mylly, Savitaipale (Päivitetty 19.6.2017)

Mankin mylly Savitaipaleella

Mankin myllyn isäntä Heikki Havo myllyrakennuksen edessä.

Ajellessani 6.9.2015 pyörälläni Mankinmyllyntietä kohti Savitaipale - Taavetti maantietä, olin ohittamassa Mankinmyllyn maatilaa. Huomasin pihalla talonväkeä, joten poikkesin pihaan. Samalla näin, että pihapiirissä seisoi vanha myllyrakennus. Ajaessani lukemattomia kertoja tuon pihapiirin ohi, en ollut huomannut kyseistä myllyrakennusta, vaan olin itsekseni ajatellut, että siellä aikoinaan mahdollisesti sijainnut mylly oli aikoja sitten kaatunut lahonneena paikoilleen ja raivattu pois. Olin siis ollut väärässä. Jos kansakoulut olivat aikoinaan kyläyhteisön keskeisiä kokoontumispaikkoja, sitä olivat myöskin myllyt. Kirjoitin blogikirjoituksen aikaisemmin  Savitaipaleen ja Lemin kunnan rajalla seisovasta Tauvin myllystä.

Nyt sain oivan tilaisuuden tutustua Tauvin myllyä melko lähellä sijainneeseen Mankin myllyyn. Kun kyselin myllyn historiasta, tilan nykyinen isäntä hälytti paikalle edellisen isännän, Heikki Havon. Tämä saapui pian pyörällään paikalle ja kertoili myllyn vaiheista. Myllyrakennuksen hirsirakenteita on hieman korjailtu ja jopa 1950-luvulla Mäntyharjun Huuhilonkoskeen siirretyt koneet oli tuotu sinne takaisin. Laitteita ei tosin oltu laitetttu enää paikoilleen, eivätkä ne enää olleet siinä kunnossa, että niitä voitaisiin käyttää. Myllyyn oli kerätty runsaasti monenlaista maatalouteen ym. liittyvää esineistöä, joten se on tavallaan myös pieni museo. Sain mukaani myös Onni Havon vuonna 1994 laatiman Mankinmyllyn historian, josta tein alle koosteen. Lämmin kiitos vielä Heikki Havolle opastuksesta ja myllyyn liittyvistä tarinoista.

MANKINMYLLYN HISTORIAA

Myllyrakennus on ikäisekseen hyvässä kunnossa

Vuonna 1861 jätti Taavetti Juhananpoika Ahtialansaari anomuksen Viipurin läänin Kuvernöörivirastolle jauhomyllyn rakentamiseksi. Hänellä oli tarkoituksena rakentaa yhdellä kiviparilla varustettu jauhomylly Aatami Matinpoika Havon omistamalle Havo  n:o l kruununtilan maalle Mankinsillan puroon. Maanmittarin katselmuksessa havaittiin, että Ahtialansaaren ajattelema myllynpaikka sijaitsikin samasta tilasta 1/6 omistavan Taavetti Markuksenpoika Ruipon maalla. Tämä vuokrasi 50 vuoden sopimuksella 13 ruiskylvökapanalaa (kapanala = 154 m²) Mankinsillan hiekkakankaasta Kukkovuorenmaa nimisestä maa-alasta. Vuotuiseksi myllynpaikan korvaukseksi sovittiin 10 hopearuplaa. Samalla todettiin, että puron putouskorkeus kyseessä olevalla paikalla 2272 jalan matkalla on 39 tuumaa.

Myllytila oli tämän uutisen mukaan erittäin hallanarka:
Lappeenrannan Uutiset 22.12.1897

Tuomarin pitämässä katselmuksessa vuonna 1863 todettiin, että hakija oli jo pystyttänyt maanmittarin osoittamalle paikalle myllyrakennuksen. Se oli suuruudeltaan 10 ½ kyynärää neliössä nurkkien sisältä ja 6 ¼ kyynärää korkea. Ratashuone sen sisällä oli 3 ½ kyynärää leveä.  Niinpä katsottiin, että rakennuksen tilavuuteen nähden tulee vesirattaan olla kuusi kyynärää ja hammasrattaan kolme ja puoli kyynärää läpimitaltaan. Vesirännin tuli olla seitsemän kyynärää pitkä, neljä kyynärää leveä yläpäästä ja puolitoista kyynärää alapäästä, sekä  ja yhteensä 85 henkilöä.

Uutinen Mankin myllylle hankitusta höyrykoneesta:
Itä-Suomen Sanomat 11.3.1909.

yhden kyynärän korkea. Padon tuli ulottua yli koko puron, koska maaperän löyhään laadun takia ei muuten tulisi kestäväksi. Sen oli oltava 42 kyynärää pitkä, kolme kyynärää korkea ja neljä kyynärää leveä. Lisäksi todettiin, että "sadankahdenkymmenenkolmen kyynärän päässä myllyn yläpuolisesta seinästä on vuori, jonka puronpuoleiseen kylkeen hakattiin uurre tai linja merkitsemään sitä korkeutta, jota ylemmäs vettä purossa ei saa padota". Myllyn jauhatuskunnan katsottiin käsittävän yksitoista asukasta (= tilaa)

Myllyseinän hirressä komeilee vuosiluku 1878

Mäntyharjun Huuhilonkoskesta myllylle takaisin
pelastettua koneistoa

Taavetti Ahtialansaari kuoli vuonna 1903 ja myllyn peri hänen poikansa Aatami. Lehtiuutisen mukaan myllyn paikka oli erityisen hallanarka. Perimätiedon (ja oheisen lehtiuutisen) mukaan hänellä oli myös höyrykoneella toimiva saha. Se sijaitsi  Kukkovuoren alla, nykyisen maantien paikkeilla. Aatami Ahtialansaari joutui kuitenkin rahavaikeuksiin ja katosi paikkakunnalta. Hänet julistettiin konkurssitilaan kihlakunnanoikeuden päätöksellä 19.2.1910 ja mylly siirtyi konkurssihuutokaupassa 30.10.1911 Miina Havon omistukseen.

Myllyrakennus on ilmeisesti ulkoasultaan edelleen alkuperäinen. Katto on ollut alkuaan pärekatto. Voimanlähteenä oli puusta rakennettu alavesiratas ja myllynkivet olivat luonnonkiviä, yläkivi 95 senttimetriä ja alakivi 115 senttimetriä halkaisijaltaan. Ne ovat nykyisin myllyn ajosillan tukikivinä. 1920-luvulla silloinen isäntä Eino Havo hankki myllyyn uuden ja sen ajan tietämyksen mukaan hyvän voimanlähteen, Tampellan pystyturbiinin. Jauhinkiviksi hankittiin Tirvan myllynkivitehtaan valmistamat 110 senttimetrin kivet. Myllylle hankittiin myös pärehöylä ja päreitten teko oli jokakeväistä puuhaa, sillä lähikylillä oli paljon rakennuksia ja kaikissa niissä oli pärekatot.

Mylly- ja patorakennelmissa ilmeni aika ajoin ongelmiakin. Hätäportin molemmin puolin oli alunperin rakennettu kivistä pato, ehkä noin 25 metriä pitkä. Vesi alkoi vähitellen lirisemään padon alta, savimaata kulkeutui pois ja vesi alkoi kiertää myllyn. Jonkin aikaa myllyä käytettiin kuu-lasytytyksellä toimivalla "Porilaisella" polttomoottorilla. Moottori oli sijoitettu ala-aittaan,veden poistokanavan päälle. Tämä osoittautui huonoksi  ratkaisuksi mm. myllyn sisälle jäävien  pakokaasujen takia. Mahdollisesti käyttökulutkin nousivat kannattavuusrajan yläpuolelle.

Niinpä rakennettiin uusi pato. Se tehtiin suurista tukkipuista arkkumuotoon. Iivari Pumpula salvosti kuin hirsirakennusta kaksi seinää noin metrin päähän toisistaan ja väliin rakennettiin muutaman metrin välein aina tukiseinä. Salvoksen pää kaivettiin useita metrejä rinteeseen ja salvos täytettiin kivillä ja soralla. Kun syksyllä tulivat sateet, vesi nousi joessa ja paineen lisääntyessä se löysi pienen reiän padon alta. Reikä kasvoi hyvin nopeasti ja lopulta kuului hirveä rysäys. Patohirret katkesivat poikki ja mylly oli jälleen ilman käyttövoimaa.

Kuvassa n.s tullitynnyri

Tämän jälkeen rakennettiin vielä uudelleen maapato. Se oli kuitenkin jatkuvan korjauksen alaisena. Mylly jauhoi lähiseudun jyvät ja teki päreitä. Talvisin veden tulo purossa loppui ja vesiränni ja turbiini jäätyivät. Niinpä keväisin vaati useamman päivän työn saada ne sulaksi ja mylly käynnistymään.

Sotavuosina Kansanhuolto vaati, että jokaiselle myllyssä jauhetulle jauhokilolle piti olla heidän antamansa jauhatuslupa. Kun miehet olivat rintamalla, piti heidän lyhyillä lomillaan saada perheelleen leipäjauhoja. Eipä sitä lupalappua aina ollut ehditty hankkia. Siitä huolimatta pantiin jyvät tuuttiin ja jauhot pussiin. Taisipa siinä joskus syntyä myöskin pontikkajauhot. Niinpä jossakin  vaiheessa tulivat kansanhuollon toimesta tulivat ”sinettimiehet”. Mylly sinetöitiin ja jauhatus lopetettiin. Muutaman kuukauden kuluttua sinetit poistettiin ja toiminta jatkui ennallaan. Sotavuosien jälkeen alkoi Suomessa voimakas soiden ojitus. Tämä aiheutti sen, että veden virtaus joessa oli keväisin kova ja sitten se loppui nopeasti. Vain sadekausina vesi riitti jauhatukseen. Niinpä toiminta ei ollut enää kannattavaa.

Separaattori

Vuonna 1953 yksi myllytilan pojista, Olavi Havo, oli savottamiehenä Mäntyharjulla. Hänen kortteeripaikkana oli Raution talo. Iltapuhteena öljylamppua rassatessa oli talon nuorten miesten kanssa keskustelussa noussut puheeksi sähkövalon saaminen kylään. Tarinoidessa selvisi, että kylässä on oma Huuhilonkoski, jossa on aikaisemmin harjoitettu myllytoimintaakin. Kylän asukkaiden tavoitteena oli saada kylään oma sähkölaitos. Olavi Havo taas tiesi, että Mankinmyllyllä oli tarpeeton turbiini. Tämä keskustelu johti lopulta siihen, että turbiini, voimansiirto ja myllynkivet siirrettiin samana vuonna jauhamaan sähköä Huuhilonkosken ympäristöön. Vuonna 1958 saatiin Mankinmyllylle sähkö, sinne hankittiin sähkömoottori ja kotitarvemylly, jolla vielä jonkin verran jauhettiin myöskin ympäristötalojen viljaa. Myöhemmin 1950-luvulla ympäristön sähköistyttyä ja siirryttyä luontaistaloudesta tehokkaaseen maataloustuotantoon, hankittiin lähes jokaiseen taloon oma mylly. Sillä jauhettiin pääasiassa karjan käyttämä vilja. Ihmisravinnoksi tarkoitettu leipävilja jauhettiin Savitaipaleella Tienhaaran myllyssä tai Lemillä Tuuliaisen myllyssä. Yhä useampi talous alkoi ostaa viljatuotteensa suoraan kaupasta. Niinpä pienien kylämyllyjen "etsikonaika" oli auttamattomasti ohi.

Myllyrakennuksen pohjoisseinää

Mankinmyllylle on nyt sävelletty ja sanoitettu oma valssinsa.  Sanoittajana on toiminut Arto Havo ja sävellyksen on tehnyt Esa Pöljö. Ollos hyvä:

 

Tauvin mylly (päivitetty 26.8.2015)

Tauvin mylly vähävetisen Tauvinjoen koskessa elokuussa 2015

Tämänviikkoisen pyöräilykierrokseni ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tauvin mylly Savitaipaleen ja Lemin rajalla, Kaamaniementien ja Lemintien risteyksessä. Kyseessä ei olekaan mikä tahansa mylly, sillä se on perustettu jo vuonna 1793. Silloin nimittäin talollinen Tuomas Tauti rakensi Lemin pitäjän toisen myllyn Tauvinkoskeen. Tauvinkoski on Tauvinjoessa, joka laskee Kaitajärvestä Kivijärven Urolanlahteen. Tauvin myllyn hinnaksi arvioitiin noihin aikoihin 202 ruplaa ja 50 kopeekkaa ja bruttotuotoksi 60 ruplaa. Rupla oli tuolloin vielä arvossaan ja myllylaitos oli ajan mittapuun mukaan hyvin arvokas. Tauvin myllyn toiminnan hiipumiseen vaikutti Kaitajärven pinnan lasku. Siitä alettiin neuvotella vuonna 1919 ja päätös järvenpinnan laskusta tehtiin vuonna 1929. Laskua alettiin valmistella 1930-luvulla. Myllärit, kuten Aatami Lavikka, olivat tietysti laskuhanketta vastaan. Merkitsihän järvenpinnan lasku myös myllyn tehon lasku.

Mylly toimi aina 1900-luvun puoliväliin saakka, joidenkin tietojen mukaan

Tauvin myllyn tienoo noin sata vuotta sitten.
Kuva: Pitäjä ison kiven takana. Lemin historia, sivu 92.

siellä jauhettiin vielä 1960-luvulla. Nykyisen myllyrakennuksen iäksi on minulle arvioitu noin sata vuotta. Tauvin mylly palveli paikallisia asukkaita, jotka toivat sinne jyvänsä jauhatettavaksi. Oletan sen olleen aikoinaan lähiseudun sosiaalisen elämän keskuksi. Liekkö ukot kertoneet siellä illasta toiseen tarinoita, kuten aikoinaan Karjalan kannaksella. Tuota "kulttuuriahan" on mainiosti kuvannut kirjailija Unto Seppänen kirjassaan Myllytuvan tarinoita. Kerrotaan, etteivät isäntien kohtaamiset olleet aina kovinkaan rauhanomaisia, vaan myllyllä myös tapeltiin. Myllyn sijainti Savitaipaleen ja Lemin rajalla teki siitä eräänlaisen maaottelupaikana lemiläisten ja savitaipalelaisten kahinoille. Välillä aseina käytettiin jopa heinäseipäitä, joten tappeluista oli leikki kaukana.

Kävin kuvaamassa myllyrakennuksen ulkoapäin. Sisälle en nyt enää päässyt, kuten joitakin vuosia sitten talvella pakkasten paukkuessa myllyn nurkissa. Osa myllyn hirsistä alkaa olla varsin heikossa kunnossa. Vettä ei joessa nyt ollut kovinkaan paljon, joten keväinen kosken pauhina, joka kuuluu silloin satojen metrien päähän, oli vaihtunut hiljaisen rauhoittavaksi solinaksi. Alla muutamia tänään ottamiani kuvia sekä kymmenen vuotta sitten talvella nappaamiani kuvia.

Tauvin mylly Lemin puolelta kuvattuna

Täältä löytyy lisäksi noin neljä vuotta sitten myllyn sisältä otettu hyvä valokuvakooste. Noin kuuden kilometrin päässä Tauvin myllystä sijaitsi aikoinaan Mankin mylly. Tuokin myllyrakennus seisoo edelleen paikallaan varsin hyväkuntoisen uhmaamassa ajan hammasta. Täältä löytyy kuvaus Mankin myllyn vaiheista ja joitakin valokuvia rakennuksesta ja sen sisällä olevasta esineistöstä.

Talvinen kuva Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten

Tauvin mylly Kaamaniementieltä kuvattuna noin kymmenen vuotta sitten

Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten

Sisäkuvaa Tauvin myllystä noin kymmenen vuotta sitten

Joutsenkosken mylly

Joutsenkosken kuohuja maaliskuussa 2015

Maaliskuisena sunnuntai-iltana pysähdyin paluumatkallani Helsingistä valtakunnallisesti merkittävässä ja arvokkaassa kulttuuriympäristössä. Tämä kulttuurimaisema sijaitsee Lappeenranta – Vaalimaa-tien varressa. Kyseessä oli Joutsenkosken mylly Hujakkalan kylässä, edesmenneen Ylämaan kunnan eteläosassa.  Nykyisin Hujakkala kuuluu, kuten muukin Ylämaa, Lappeenrannan kaupunkiin. Joutsenkoski on perinteinen myllynpaikka, jonka historia ulottuu aina 1860-luvulle. Silloin Hujakkalan kylän asukkaat rakensivat muistitiedon mukaan Joutsenkoskelle ns. härkin- eli jalkamyllyn. 1800-luvun lopulla myllyn osti virolahtelainen Anton Mäkelä, joka möi myllyn vuonna 1901 Oy Tirva Ab:lle. Tämä jälkeen mylly muutettiin kimröökitehtaaksi. Tehdas tuotti nokijauhoa, jonka seurauksena mylly on edelleen osittain pinttyneen mustan pölyn peitossa. Kimröökiä tehtiin jauhamalla koivuhiiltä miiluissa. Valmis tuote pakattiin tynnyreihin ja vietiin Venäjälle ruudin ja maalien raaka-aineeksi. Kysyntä oli niin suurta, että tuotanto pyöri kolmessa vuorossa ja kimröökitehtaan ympäristöön muodostui pieni teollisuusyhteisö. Nykyiset rakennukset valmistuivat vuonna 1914 edellisten rakennusten tuhouduttua tulipalossa edellisenä vuonna. Kun kimröökin kysynnässä nousukauden aiheuttanut ensimmäinen maailmansota päättyi, jouduttiin tuotanto lakkauttamaan.

Joutsenkosken myllyn rakennukset näyttävät vielä hyväkuntoisilta

Uusi vaihe myllyn elämässä alkoi vuonna 1929. Silloin Eino Väkevä osti tyhjillään seisoneen myllyn ja aloitti mylly- ja sahaustoiminnan. Sahalla valmistettiin tuumanpaksuista koivulankkua, jota vietiin Amerikkaan Singerin tehtaille ompelukoneiden pöytämateriaaliksi. Lisäksi valmistettiin lankateollisuuden käyttöön tarkoitettua aihioita, joista tehtiin lankarullia.

Tehdas työllisti  parhaimmillaan 140 ihmistä. Sotavuodet katkaisivat toiminnan väliaikaisesti. Sotien loputtua työt käynnistyivät uudelleen ja tehdas pyöri aina vuoteen 1956 asti. Tällöin toiminta oli lopetettava kannattamattomana. 

 

Rakennukset on maalattu punamullalla.

Sen jälkeen mylly jatkoi toimintaansa jauhomyllynä. Joutsenkosken mylly on edelleen käytössä ja siinä on myös sähkövoimala. Myllyn punamullatut rakennukset ovat hyvässä kunnossa ja säilyttäneet alkuperäisen asunsa. Joutsenkoski kuuluu Urpalanjoen vesistöön. Urpalanjokialueen kehittämishankkeesta löytyvät sivut täältä. Yhtenä tavoitteena joen kunnostamisessa on muuttaa Urpalanjoki lohijoeksi. Alla lisää myllyltä ottamiani kuvia.

Yksityiskohta mylly- ja voimalarakennuksesta

Kosken kuohuja

Kosken kuohuja