Luumäen Huopaistenvirran joukkomurha maaliskuussa 1918

Huopaistenvirran joukkomurhan uhrien muistomerkki on pystytetty vuoden 1961 lopulla.

Luumäellä Taavetista Savitaipaleelle vievän tien varressa, Huopaistenvirran pohjoisrannalla on muistomerkki, jonka luona olen pysähtynyt useita kertoja.  Tällä luonnonkauniilla paikalla Kivijärven vedet purkautuvat Alakivijärveen. Maaliskuun lopulla 1918 Huopaistenvirran luonto todisti veristä tapahtumasarjaa, jonka muistoksi edellä mainittu muistomerkki on pystytetty. Savitaipalelainen historioitsija Pentti Pylkkö on kirjassaan Punainen viima kuvannut murhenäytelmää perustaen kirjoituksensa kirjallisuuden ohella lukuisiin kuulustelupöytäkirjoihin ja myöhemmin koottuihin haastatteluihin. Vaikka perimätiedossa ja kuulustelupöytäkirjoissa olisikin raakuuksien liioittelua, olivat tapahtumat joka tapauksessa Savitapaleen ja Luumäen välillä maaliskuussa 1918 hyytävän karmaisevia.

Haminan Lehti 14.5.1918

Pitkin kevättalvea 1918 kulki punaisten hallussa olleilta alueilta Etelä-Suomessa yksittäisiä  henkilöitä sekä ryhmiä pohjoiseen rintamalinjan yli valkoisten puolelle. Monet pakenijoista kulkivat Luumäen ja Savitaipaleen kautta koht Mäntyharjua ja Suomenniemeä. Liikkuminen tapahtui syrjäseutujen kautta, usein luotettujen oppaiden ja kyyditsijöiden vieminä. Usein siirtyminen onnistui hyvin, mutta joskus se päättyi kohtalokkaasti. Näin kävi Haminan seudulta liikkeelle lähteneelle ryhmälle, johon kuului kaksi naista ja kahdeksan miestä. Tämä oli kulkemassa Sianpää-nimellä tunnettua salaista etappitietä Luumäen ja Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Ylittäessään Helsinki – Pietari-rataa joukko jätti jäljet, jotka huomasi ratavartija Vihtori Metso. Hän ilmoitti havainnostaan Kaitjärven asemalla majaa pitäneille punaisille.  Taavetin punakaarti hälytettiin ja sieltä lähti Arvid Ahon johtama osasto takaa-ajoon.  Punaisia piilossa olleen suojeluskuntalaisen Matti Pukin takaa-ajoryhmä tavoitti Lennusjärvellä maaliskuun 20. vastaisen yönä. Haminasta tulossa ollut ryhmä otettiin heti perään kiinni Kaulion kylässä. Heidät vietiin Taavetin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltavaksi ja teljettiin sen jälkeen kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Vangituille kerrottiin, että heidät viedään Savitaipaleelle. Sitä heille ei sanottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattaviksi kuljetuksen aikana.

Huopaistenvirralla
surmattujen sippolalaisten
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Kuljetus Savitaipaleelle tehtiin kahdessa erässä. Kolme vangituista oli sijoitettu 30-miehiseen punaisten kuljetuskolonnaan, joka lähti 20.3. iltapäivällä kohti Savitaipaletta. Savitaipaleen kirkonkylälle asti kaksi heistä ei koskaan saapunut. Haminalainen Eugen Makonin surmattiin Savitaipaleella Kierikkomäessä, Juopperin ja Lapaton kylien välillä, ja vehkalahtelainen Antti Jaakkola Kylliälän ja Lyytikkälän kylien välillä Tikan puodin eteläpuolella. Ruumiit heitettiin ojaan ja niiden peitoksi potkittiin lunta. Punaisten sanitäärit hakivat myöhemmin ruumiit ja ne haudattiin Savitaipaleelle. Tämän vankien kuljetuserän kolmas valkoinen vanki oli Manu Saareks. Hän oli vangittuna kaksi ja puoli viikkoa, mutta sai lopulta palata kotiinsa. Saareks oli lähtenyt kuljettamaan valkoisten puolelle pyrkivä kotoaan Luumäen Saareksiinkylästä.

Vankien toinen kuljetuserä, johon kuului kaksi naista ja kuusi miestä, lähti kohti Savitaipaletta 21.3. aamuyöllä kello kaksi. Yhtä vangituista, Luumäen suojeluskunnan jäsentä Matti Pukkia juoksutettiin hangessa paljain jaloin aina Huopaistenvirralle saakka. Retkue saapui Huopaistenvirran sillalle aamulla kello puoli viisi. Saattuetta johtanut seppä Arvid Aho antoi sillalla pysähtymismerkin ja sanoi: ”No, pojat!”.  Hän nousi reestä, kiersi sen sivulle, ja ampui molemmat reessä istuneet naiset yhdellä laukauksella.  Kaikissa muissa reessä istuneet punaiset tekivät vangeilleen samalla tavalla. Surmattuaan vangit punaiset ryöstivät heiltä vaatteita, kenkiä, korut ja arvoesineet. Ryöstösaaliseen kuului kaksi lompakkoa, joissa oli yhteensä 32 000 markkaa. Sitten ruumiit heitettiin virtaan. Perään ammuttiin vielä laukauksia, kun joissakin ammutuissa ilmeni elonmerkkejä.

Helmi Husgafvelin ja
Nikolai Jaffen
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Edellisen kanssa ristiriidassa ovat muutamat kuulustelupöytäkirjat, joista ilmenee, että molemmat naispuoliset uhrit olisi ensin raiskattu, sen jälkeen poltettu kuumilla raudoilla ja kidutettu ennen tappamista.  Huopaistenvirtaan heitetyt ruumiit löydettiin vasta 11.5.1918. Kaikilla miespuolisilla uhreilla oli pistimien jälkiä sekä päässä että harteissa.  Erityisen raa’asti oli kohdeltu Matti Tynystä, jonka hartiat olivat kuin seula. Yhdeltä uhrilta oli koko pääkallo murskattu. Aini Lainio oli surmattu ampumalla. Helmi Husgafvelin alaleuassa oli ruhjevamma ja hänen päällystakkinsa molemmat rintapielet olivat riekaleina. Hän oli todennäköisesti taistellut hengestään raiskaajiensa kynsissä.  Läheisestä Monolan kylässä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan Matti Pukki olisi jäänyt käsistään roikkumaan Huopaistenvirran sillan laitaan. Punaiset hakkasivat hänen rystysiään kiväärin perällä, kunnes Pukki irroitti otteen ja putosi veteen. Kaulion kylän perimätietö kertoo, että Pukin käsi olisi hakattu hänen roikkuessaan sillanpielessä kiinni.

Savitaipaleella eivät punakaartilaisten tekemät raiskaukset suinkaan jääneet yksittäistapauksiksi. Kirkonkylällä punakaartilaiset järjestivät tansseja pappilassa. Kun paikkakunnan tytöt eivät niihin saapuneet, heitä haettiin mukaan väkisin pistinten avulla. Tansseista tytöt vietiin navettaan ja raiskattiin.

Taavetin suojeluskunta nimesi murhan tekijöiksi 11 punaista. Osa joukkomurhan tekijöistä sai pikatuomion (Haminan Lehden mukaan [11.11.1920] kuolemantuomio viidelle osallistuneelle) heti punaisten vallan luhistuttua. Osa tuomittiin parin seuraavan vuoden aikana. Marraskuun lopulla 1920 pidetyillä Savitaipaleen välikäräjillä entiset punakaartilaiset Johan Alfred Kolkka Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko Jyrkilä Kymistä saivat elinikäisen tuomion. Heistä Kolkka tunnusti murhanneensa Antti Jaakkolan, mutta väitti Jyrkilän pakottaneen hänet siihen. Muuten syytetyt syyttelivät murhista toisiaan ja kiistivät itsen niitä tehneensä. Veripellot-kirjassa mainitaan, että surmaamiskäskyn olisi antanut Haminan punajohtaja Jaakko Uski puhelimitse.

Eugen Makoninin ja Antti Jaakkolan murhasta
saivat elinkautistuomion Johan Alfred Kolkka
Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko
Jyrkilä Kymistä. Etelä-Saimaa 2.12.1920

Patsaan Huopaistenvirralle pystyttivät vuoden 1961 lopulla vainajien omaiset. Tähän he saivat Luumäen seurakunnalta 10 000 markan avustuksen. Patsaasta huolehti patsastoimikunta, jonka jäsenet olivat siirtyneet kesällä 1965 jo ”tuonilmaisiin”. Tämän jälkeen muistomerkistä otti vastuun paikkakunnalta poismuuttanut entinen asemapäällikkö Eino Jäkälä.

Joukkomurhien uhrit olivat:

Antti Jaakkola, 21-vuotias ylioppilas Vehkalahdelta
Eugen Makonin, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Eino Hauhio, 18-vuotias kirjapinon oppilas Haminasta
Helmi Husgafvel, 25-vuotias tuomiokunnan kirjri Haminasta
Nikolai Jaffe, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Einari Kattelus 18-vuotias talollisen poika Sippolasta
Aino Lainio, 24-vuotias lakitieteen ylioppilas Haminasta
Matti Pukki, 30-vuotias talollisen poika Luumäeltä
Hugo Purho, 21-vuotias talollisen poika Sippolasta
Matti Tynys, 21-vuotias hevosmies Vehkalahdelta

Perimätietoa pitäjien ja kylien nimistä

Luumäen kirkko kesällä 2015

Parin viime vuoden aikana on allekirjoittanut välillä hyvinkin intensiivisesti, välillä pitkiä taukoja pitäen, penkonut vanhoja paikallisia sanomalehtiä. Lehdistä löytyi etsimieni uutisten lisäksi lukuisa joukko mielenkiintoisia elämänkohtaloita ja paikallishistoriallista perimätietoa. Minkä verran ne pitävät sitten faktojen kanssa paikkansa, jää usein arvoitukseksi. Poimin esimerkiksi paikallisesta perämätiedosta otteita artikkelista, joka ilmestyi Etelä-Saimaa-lehdessä 19.3.1954. Kyseessä on  nimimerkki V. T:n artikkeli Nimien vaiheita vuosisatojen takaa.

V. T:n kertoman tarinan mukaan Vehkalahden Saaramaan kylä sai aikoinaan nimensä Saarainen-nimisestä henkilöstä, joka muutti Lapveden Parikkalasta 1500-luvun alussa kyseiselle seudulle. Kannusjärven kylä Vehkalahdella taas sai nimensä Lapvedeltä muuttaneesta suvusta.  Tämä kylälle nimensä antanut Kannuksinen-suku on sittemmin kokonaan jo seudulta hävinnyt. Muuttovirtaa suuntautui Lapvedeltä enemmäkin Vehkalahdelle. Lapeveden Hyttilästä saapui Hyypiä-suku Kannusjärvelle. Muita Lapvedeltä saapuneita sukuja olivat Töröt, Turkiat, Jääskeläiset, Hiiroset, Parkot ja Porkat.

Vielä 1500-luvulla ei ollut olemassa mitään Luumäen kirkonkylää. Kyseisellä paikalla sijaitsi Lappeeseen kuulunut Pyhitty eli Hautakylä. Kun pitäjä sitten irtautui Lappeesta, se sai nimekseen Luumäki sen takia, että jyrkältä Hautamäeltä olivat pojanviikarit laskeneet sukupolvesta toiseen mäkeä käyttämällä kelkkanaan mm. hirven lapaluita. (Kommentti: Paikalla on ilmeisesti jo pakanuuden aikana ollut uhripaikka ja hautausmaana tätä Saksalanmäeksi kutsuttua paikkaa käytettiin kristinuskoon kääntymisen jälkeen. Näin ollen mäellä oli runsaasti vainajien luita) Perimätiedossa on myös kertomus Säkkijärven pitäjän nimen synnystä. Selitys on hyvinkin uskottava. Jollakin isännällä olisi kuulemma myllykuorma säkkeineen hukkunut kyseiseen järveen sitä ylittäessä.

Lappeenrantalainen rehtori opetusministerinä

Rehtori Kaarlo Kajatsalo
Kuva LKA.

Laaja koulusivistys ja puhetyöläisenä hankittu kyky ilmaista asioita selkeästi, jäsennellysti ja kuuluvasti toi opettajille luonnostaan lukemattomia luottamustehtäviä. Nuoriso-, raittius- ja urheiluseuratoiminnan ohella opettajat olivat ahkerasti mukana myös poliittisessa toiminnassa. Niinpä opettajia valittiin runsaasti kaupungin- ja kunnanvaltuustoihin sekä kuntien lautakuntiin. Vähitellen menestyksekäs paikallispoliitikon ura johti joitakin myös valtakunnallisen vallankäytön huipulle.  Kansan edustajina Arkadianmäellä on toiminut useita lappeenrantalaisia opettajia. Ensimmäinen heistä oli kirjakauppiaana elämäntyönsä tehnyt Siviä Ruotzi (1924 – 1927). Pitkään kestäneen eduskunta-uran aloitti 1970-luvun alussa Mauno Forsman ( 1971 – 1983), joka sai neljä vuotta myöhemmin seurakseen opettajatoveri  Juhani Sipiläisen (1975 – 1979). 1990-luvulla eduskunnassa vaikutti Tuija Maaret Pykäläinen (1991 – 1999) ja 2010-luvulla Anu Urpalainen (2012 – 2015). Kaikkein näyttävimmän poliittisen uran teki kuitenkin Lappeenrannan Lyseon rehtori Kaarlo Kajatsalo.

Kaarlo Viljam Kajatsalo syntyi 28.9.1909 Vehkalahdella luotsi Gottfried Salon ja Wedla Karoliina Pitkäsen perheeseen. Perheen sukunimi oli ollut aikaisemmin Sjöblom. Kajatsalo pääsi ylioppilaaksi vuonna 1931 Haminan suomalaisesta yhteiskoulusta. Voimistelunopettajaksi hän valmistui vuonna 1935 ja suoritti kasvatusopillisen tutkinnon vuonna 1937. Valmistumisensa jälkeen Kajatsalon ensimmäisiä työvuosia leimasivat lukuisat paikkakunnan vaihdot. Hän oli voimistelunopettajan ja lehtorin tehtävissä Hangossa 1936-1937, Kajaanissa 1937, Tampereella 1938 - 1939, Toijalan yhteiskoulussa, 1939 - 1944, Sortavalan lyseossa 1944 ja Seinäjoen lyseossa 1944 - 1946. Sukunimi oli vaihtunut alkuperäisestä muodosta Salo pidempään muotoon Kajatsalo vuonna 1945. Lappeenrantaan Kajatsalo saapui vuonna 1946, jolloin hänet valittiin Lappeenrannan lyseon voimistelun lehtoriksi. Lyseon vararehtorina hän toimi vuosina 1947 – 1948. Kun koulun silloinen rehtori Toivo Lehtovaara siirtyi toiselle paikkakunnalle, Kajatsalo valittiin hänen tilalleen. Lyseon rehtorin työn ohella hän toimi myös Saimaan kansalaisopiston johtajana vuosina 1948 – 1957.

Rehtori Kajatsalolle kertyi uudessa kotikaupungissaan pian myös poliittisia luottamustoimia. Hän oli sekä kaupunginvaltuuston että kaupunginhallituksen jäsen vuosina 1954 - 1955 ja Itä-Suomen yliopistoseuran hallituksen puheenjohtaja. Lappeenrannan kaupungin kansakoulujen johtokunnan puheenjohtajana Kajatsalo toimi vuodet 1948–57. Kevään 1954 eduskuntavaaleissa Kajatsalo valittiin kansanedustajaksi Kymen vaalipiiristä Kansanpuolueen listalta.. Hänen poliittinen uransa huipentui vuonna 1958 opetusministerin tehtävissä sosialidemokraattien K.A. Fagerholmin kokoamassa hallituksessa. Hallituksesta ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä (29.08.1958 - 12.01.1959) Neuvostoliiton voimakkaan painostuksen takia. Tämä Fagerholmin kolmas hallitus sai tulehtuneista idänsuhteista lisänimen yöpakkashallitus. Presidentin valitsijamiehenä rehtori Kajatsalo oli vuonna 1956. Edellä mainittujen poliittisten tehtävien lisäksi Kaarlo Kajatsalo toimi Kansanpuolueen varapuheenjohtajana. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Kajatsaloa ei enää valittu eduskuntaan, joten hän palasi Lappeenrannan lyseon liikunnan lehtoriksi. Kajatsalo siirtyi seuraavana vuonna Oulun yliopiston opettajainvalmistuslaitoksen voimistelun ja urheilun lehtoriksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1972 saakka.

Poliittisen uran ja koulumaailmassa suoritetun elämäntyön ohella Kaarlo Kajatsalo osallistui sekä talvi- että jatkosotaan. Hän oli jatkosodassa ensin moottoritorpedoveneen ja myöhemmin moottoritorpedovenelaivueen päällikkönä. Lukuisista sodanaikaisista ansioistaan hänet nimitettiin helmikuussa 1945 vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Kaarlo Kajatsalo kuoli 22.2.1988 Espoossa.

Yritin etsiä useista Lappeenrannan historiaa kuvaavista teoksista lisätietoa rehtori Kajatsalon toiminnasta paikallisessa koulumaailmassa, kunnallispolitiikassa sekä järjestöelämässä. Tuloksena oli yllättäen lähes puhdas nolla.