Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa syyskuinen näkymä Saimaan kanavan varrelta.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Vasta itsenäistynyt Suomi ja venäjän opetus

Lappeenrannan venäläinen kansakoulu toimi oikealla näkyvässä puurakennuksessa,
joka sijaitsi nykyisen Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa.
Kun Suomi irtautui Venäjästä 1917, vastenmieliseksi koettu “pakkovenäjän” opiskelu pysähtyi kuin seinään. Sortovuosina suuriruhtinaskunnan autonomisten oikeuksien kaventamiseen oli liittynyt  venäjänkielen pakollisen tuntimäärien kasvattaminen oppikouluissa. Tavoitteena oli siirtyminen vähitellen laajaan venäjän käyttöön hallinnossa. Tätä päämäärää tietysti palveli venäjän opetuksen määrän kasvattaminen. Sisällissodassa Neuvosto-Venäjä tuki sekä asein että vapaaehtoisjoukoin punaisia, mikä lisäsi edelleen sisällissodan voittaneen osapuolen halua katkaista siteet entisen vallanpitäjän kulttuuriin ja kieleen. Vastenmielisyys venäjän opiskeluun mm. edellä mainituista syistä oli laajaa.

Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere
Etelä-Saimaa julkaisi elokuun 9. päivä 1921 opetusneuvos Oskari Mantereen haastattelun, jossa hän selvitti venäjän opetuksen alasajoa maassamme. Filosofian tohtori Oskari Mantere (1874 – 1942) oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen kansanedustaja (1919 – 1939), jonka poliittinen ura oli mittava. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä vuonna 1921, toisena varapuhemiehenä vuonna 1922, sosiaaliministerin vuosina 1922 – 1924, apulaisopetusministerinä 1924–1925, pääministerinä 1928 – 1929 ja opetusministerinä vuodet 1932–1936.  Poliittisen toiminnan ohella hänellä oli merkittävä rooli suomalaisen koulumaailman kehittämisessä. Valmistuttuaan vuonna 1899 Mantere työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Hänet valittiin koulun rehtoriksi vuonna 1901. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1915. Mantere oli vuodet 1915–1918 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rehtorina ja vuosina 1912–1916 Helsingin kansakoulujen tarkastajana. Vuonna Mantere siirtyi Kouluhallituksen kouluneuvokseksi, kunnes hänet valittiin vuonna 1924 Kouluhallituksen ylijohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1942 saakka. Manteretta pidettiin koulutusasioissa uudistushaluisena. Mantere kannatti edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa. Se esitti loppumietinnössään siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. ”Mantereen mallia” vastusti sekä poliittinen oikeisto että opettajakunta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen ajatuksista toteutuivat neljä vuosikymmentä myöhemmin peruskoulujärjestelmää luotaessa. Lehdelle antoi haastattelun siis mitä arvovaltaisin suomalainen koulutusasiantuntija. Kokosin haastattelusta yhteenvedon alla olevaan tekstiin.

 
Melko pian sisällissodan päättymisen jälkeen, 27 kesäkuuta 1918 poistettiin venäjänkielen opetus kaikista muista kouluista, paitsi ”laajajaksoista” lyseoista. Niissä oppilaille jäi mahdollisuus opiskella sitä kolmella ylimmällä luokalla vaihtoehtona ranskalle. Kaikilla kolmella luokkatasolla oli mahdollisuus valita yhteensä 12 viikkotuntia. Tämä johti siihen, ettei varsinaisia venäjän opettajia enää tarvittu. Valtioneuvosto määräsikin 30.7.1918 antamallaan asetuksella vakinaiset venäjänkielen opettajavirat lakkautettavaksi. Muutamat virat lakkautettiin heti syyskuun alussa 1918 ja osa syksyllä 1920. Loput viroista lakkautettiin myöhemmin, kun asianomaiset opettajat poistuivat viroistaan eläkkeelle, muihin tehtäviin tai heidän oikeutensa ns. armovuosiin lakkasi.

Suurin osa entisistä venäjän opettajista joutui lakkautuspalkalle. Niissä kouluissa, missä venäjänkielen opetusta jatkettiin, koetettiin järjestää venäjänkielen opettajille myöskin muuta opetustyötä. Yksityisissä oppilaitoksissa ovat entiset venäjän opettajat alkaneet opettaa muita aineita. Monet toimivat saksan, suomen tai ruotsin opettajina. Useat ovat venäjänkielen opetuksen lakattua alkaneet täydentää opintojaan voidakseen hakea muita opettajanpaikkoja. Osa venäjän opettajista oli siirtynyt tyystin toisenlaiselle toimialalle.

Haastateltava O. Mantereen mukaan venäjän opetuksen lakkauttaminen oli käynyt ”hyvin helposti”. Hänen mukaansa eivät entisen venäjän opettajat olleet valittaneet, ”että he olisivat joutuneet sanottavammin tukalaan asemaan, vaan tuntuivat he saaneen kaikki toimeentulonsa turvatuksi.” Haasteltava totesi lisäksi, että venäjänkielen opetus suomalaisissa kouluissa oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Hän kertoi, että  eräässä linjajakoisessa lyseossa yksikään oppilas ei valinnut enää vapaaehtoista venäjää. Tämän vuoksi ”valtioneuvosto oli pakoitettu” edellisessä kuussa muuttamaan asetusta niin, että venäjänkielen opettajan virka voidaan lakkauttaa myös linjajakoisessa koulussa. Tämä oli tapahtunut Porvoossa, jossa venäjänkielen lehtori oli siirretty lakkautuspalkalle. Lopuksi haastateltava totesi:

Rakkaus venäjänkieleen ei siis tunnu olevan suuri

Venäläisten koulujen kohtalo

Helsinki


Kuvassa keskellä venäläinen Aleksanterin poikakymnaasi, siitä oikealla
venäläinen kansakoulu, ns. Tabunovin koulu. Kuva 1890-luvulta.
Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan alkeiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1864. Kyyrölästä lähtöisin ollut kauppias Nikifor Tabunov möi seurakunnalle kolmikerroksisen kivitalon nykyisen Mannerheimin ja Lönnrotinkadun kulmasta. Vuonna 1870 tässä Tabunovin koulutaloksi nimetyssä rakennuksessa aloittivat toimintansa kolme koulua: 1. Helsingin ortodoksisen seurakunnan koulu, 2. Aleksanterin kymnaasi (poikalyseo) ja 3. Marian kymnaasi (tyttölyseo). Koulu ja sen rakennukset luovutettiin Suomen venäläisten koulujen hoitokunnan hallintaan. Rakennukset säilyivät kuitenkin seurakunnan omistuksessa. Aleksanterin kymnaasi oli maamme parhaiten varustettuja koulu ja sillä oli mm. laaja kirjasto. Myös opetus oli erittäin tasokasta. Opettajista suurin osa oli valmistunut ulkomaisista yliopistoista. Kymnaasista valmistuneet ylioppilaat jatkoivat opintojaan paitsi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa usein joko Tarton tai Pietarin yliopistoissa.

Aleksanterin kymnaasin kasvatit Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.
Suomen itsenäistymisen jälkeen maassamme toimineet Venäjän valtion ylläpitämät koulut lakkautettiin. Koulurakennukset siirtyivät valtion haltuun. Helsingissä vanhaan Tabunovin koulutaloon asettui Suomen armeija, mutta ortodoksisen seurakunnan vaatimuksesta koulutaloa koskeva takavarikointipäätös purettiin vuonna 1920 ja rakennus palautui seurakunnan omistukseen. Tabunovin alkeiskoulun toiminta käynnistyi uudelleen seurakunnan hallinnassa. Opetusministeriö hyväksyin sen kansakoulua vastaavana koulun. Vuonna 1920 vahvistetun ohjesäännön mukaan seurakunta piti yllä koulua Tabunovin kiinteistöstä saamillaan tuloilla. Vuonna 1918 koulussa oli noin 400 oppilasta. Helsingissä toimineen Aleksanterin kymnaasin toiminta käynnistyi uudelleen yksityisenä venäläisenä yhteiskouluna. Se palasi välivaiheen jälkeen perinteiseen Tabunovin koulutaloon.  Tabunovin koulutalossa oli vilkasta harrastustoimintaa 1930-luvulla Koulussa toimi näytelmäkerho, jonka kasvatteja olivat mm. pietarilaissyntyinen Feodor Drozhiskij-Tugai ja Helsingissä syntynyt Valentin Ivanoff. Heidät tunnetaan paremmin nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Aleksanterin kymnaasin kasvatteihin kuului myös säveltäjä/kapellimestari George de Godzinsky.

Kaakkois-Suomi

Samaan aikaan.  kun venäjän suomalaisissa kouluissa käytännössä lakkasi, oppilasmäärät venäjänkielisissä kouluissa kasvoivat. Karjalan kannaksella venäläislasten lukumäärä nousi pakolaisvirran seurauksena. Tällöin heräsi jopa tarve perustaa uusia venäläisiä kouluja. Karjalan kannaksella ja muualla Viipurin läänissä toimi vuonna 1921 ainakin 15 venäläistä koulua. Tässä luettelo niistä oppilasmäärineen (suluissa):


Etelä-Saimaa kertoi 4.8.1921 venäläisten koulujen edustajien kokouksesta
Viipurissa.
Viipurin lyseo (231), Terijoen reaalikoulu (168), Perkjärven kymnaasi (Likolassa, 115), Kellomäki (81), Raivolan reaalikoulu (62), Raivolan alkeiskoulu (61), Kuokkala (60), Terijoen alkeiskoulu (44), Ollila (30), Lappeenrannan koulu (24), Halila Uudellakirkolla (22), Uusikirkko (16), Hamina (13), Vihola (8) ja Mustamäki (8). Edellä mainituista kouluista kymmenen sai rahallista tukea Pariisissa toimivalta Zemgorilta (Zemsko-gorodoi komitet). Kaikkein suurimmat avustukset saivat Perkjärven kymnaasi (15 007 mk) ja Viipurin lyseo (10 272 mk ). Luettelosta puutuvat Kyyrölän venäläisen kunnan alueella toimineet venäjänkieliset koulut.

Edellä mainitun avustustahon lisäksi Punainen Risti ja Mathilda Wreden perustama Pakolaisavun rahasto auttoivat venäläispakolaisten kouluopetuksen tukemista. Vuonna 1924 maassamme oli seitsemän pakolaiskoulua, kuusi koulua paikallisten venäläisten perheiden lapsia varten sekä yhdeksän koulua, joissa oli sekä suomalaisten että venäläisten perheiden lapsia. Yhteensä näissä kouluissa oli 1260 oppilasta.  Venäläisten oppikoulujen oppilailla ei ollut mahdollisuutta jatkaa opistojaan Suomessa. Niinpä monet siirtyivät jatkamaan niitä ulkomaille. Osa siirtyi myös suomenkielisiin kouluihin.

Lähteet:
Etelä-Saimaa 4.8.1921, 9.8.1921.
Veronica Shenshin. Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Aleksanteri-instituutti 2008.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Punakaartilaisen murha Imatrankoskella 5.2.1918

Punaisten sisällissodan uhrien muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla Imatralla
Levottomat ajat ja sodat nostavat yhteiskunnassa usein pintaan sen kuona-aineista. Niin kävi vuosina 1917 - 1918 kotimaassammekin. Psykopaatit,  juoppohullut ja väkivallasta nauttivat raakalaiset  tekivät hirmutöitä sisällissodan molemmilla puolilla. Tässä esimerkki Imatralta 5.2.1918. Toteuttajina olivat valkoisten puolella kunniattomasti huseeranneet Imatran "omat pojat" eli ratsumestari Aito Husso ja ravintoloitsija Uno Serenius. Molemmat jatkoivat raakalaismaisia toimiaan tämän jälkeenkin. Serenius tuli kuuluisaksi murhistaan Lappeenrannassa, Husso niitti kunniatonta mainetta Pohjois-Inkerissä. Molemmat selvisivät tästä sekä myöhemmistä raakuuksistaan vähällä, liian vähällä.  Imatran tapahtumista käytiin oikeutta kesäkuussa 1921. Sekä Husso että Serenius jätettiin tuomitsematta ilmiselvästä murhasta. Sen sijaan heille langetettiin tuomio valheellisesta raportoinnista ja palvelusrikkomuksista. Kirjoitin puhtaaksi Etelä-Saimaasta löytyneen artikkelin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.



Kapinan jälkiselvittelyt
Syyte Toivo Loikalan murhasta ratsumestari Hussoa ja entistä ravintoloitsija Sereniusta vastaan rauennut. Molemmat tuomittu sitä vastoin valheellisen raportin antamisesta ja Husso lisäksi juopumuksesta vankeuteen.

Sotaviskaali Arvi Pohjanpää oli viime helmikuun 10. sotaylioikeuteen jättämässään syytekirjelmässä asettanut ratsumestari Aito Kustaa Husson ja entisen ravintoloitsija Uno Wiktor Theodor Sereniuksen syytteenalaiseksi alempna kerrotussa asiassa, jossa oli toimitettu kuulusteluja jo kapinan aikaan kenraali Mannerheimin määräyksestä. Sotaylioikeus on nyt julistanut asiassa päätöksensä, katsoen käyneen selville, että molemmat syytetyt olivat helmikuun 5. päivän vastaisena yönä, haettuaan Imatran poliisivankilasta Helsingistä kotoisin olleen viilaajaoppilaan Toivo Sylvesterinpoika Loikalan, sen jälkeen maantiellä yhdessä surmaamisen aikomuksessa ampumalla kumpikin Loikalaa takaapäin, ottaneet hengen häneltä. Ratsumestari Husson käskystä oli sitten ruumis heitetty Imatraan (= Imatrankoskeen).

Ratsumestari Husso ja Serenius olivat sanottuna helmikuun 5. niin ikään yhdessä laadituttaneet, allekirjoittaneet ja lähettäneet Antrean esikunnalle raportin, jossa he olivat tahallansa valheellisesti ilmoittaneet Toivo Loikalan koettaneen paeta saattajiltaan ja tullen sen takia ammutuksi sekä tulistuneitten sotilaiden vastoin annettua määräystä heittäneen ruumiin koskeen, vaikka näin oli tapahtunut ratsumestari Husson käskystä.

Niin ikään oli ratsumestari Husso maaliskuun 14. 1918 Kuurmanpohjassa tehtävän hyökkäyksen aikana suorittaessaan palvelustoimitusta saattanut itsensä niin juovuksiin, että oli ollut kykenemätön täyttämään tehtäviään ja sen vuoksi paneutunut nukkumaan, vaikka hyökkäyksen oli määrä pian alkaa.

Koska T. Loikalan surmaaminen oli katsottava tapahtuneen maan laillista  järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamistarkoituksessa, joskin Husso ja Serenius mainitussa teossa olivat menneet yli sen, mikä tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettiin Husso ja Serenius korkeimman vallan haltijan valtiorikoksiin syyllisten henkilöiden armahtamisesta toukokuun 7. 1918 antaman päätöksen nojalla rankaisematta.

Sotaylioikeus, ottaen huomioon erittäin raskauttavana seikkana, että ratsumestari Husson ja Sereniuksen syyksi katsotut teot olivat tapahtuneet vihollisen läheisyydessä’ ja että Husso oli antanut edellä kerrotun valheellisen raportin yhdessä käskynalaisensa kanssa, tuomitsi ratsumestari Husson ja Sereniuksen pidettäväksi vankeudessa valheellisen raportin antamisesta, edellisen 6 ja jälkimmäisen 5 kuukautta, sekä Husson ensikertaisesta juopumuksesta palvelustoimituksessa 4 kuukautta ja palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä 6 kuukautta. Sen ohessa velvoitettiin Husso ja Serenius yhteisesti suorittamaan T. Loikalan äidille, työmiehenleski Maria Loikalalle, oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 1 000 markkaa, sekä korvaamaan valtiolle ne yhteensä 1 881,90 markkaa, jotka jutussa oli yleisistä varoista maksettu todistajapalkkoina.

Koska asiassa oli käynyt ilmi, että ratsumestari Husso oli Raudun pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa syytteen alaisena mm. murhasta, niin lähetettiin kappale sotaylioikeuden päätöstä Viipurin hovioikeuteen lainmukaista menettelyä varten

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sisällissodassa menehtyneiden punaisten muistomerkki Tainionkosken hautausmaalla

Kuvataiteilija Veikko Jalavan Veljesuhri 1918 muistomerkki
Vuoden 1918 sisällissodassa menehtyi 212 Ruokolahdella kirjoilla ollutta henkilöä. Imatran kuntaa ei tuolloin oltu vielä perustettu, vaan Tainiokosken, Vuosenniskan ja Imatrankosken taajamat kuuluivat Ruokolahteen. Suurin osa menehtyneistä oli sodassa punaisten puolella. Monet kuolleista punaisista eivät osallistuneet  taisteluihin, vaan heidät pidätettiin vasemmistolaisen ajatusmaailmansa ja poliittisen aktiivisuutensa takia. Pidätetyt vietiin vankileireille, joilla nälkä ja huono ravinto tekivät viikatemiehen työstä helpon. Ruokolahtelaisista 19 kuoli nälkään vankileirillä ja 28:n kerrotaan menehtyneen vankileirillä nimeämättä syytä.  Heidän lisäkseen todetaan, että kolme ruokolahtelaista kuoli nälän ja sairauksien heikentämänä vapauduttuaan vankileiriltä,  kaksi kuoli vankeudessa ja kaksi menehtyi sairauteen. Mestaus eli teloitus on 11:n kuolinsyynä, kuusi ammuttiin ja kolme tuomittiin kuolemaan. Lisäksi yksi punainen (kansanedustaja Juho Rikkonen) ammuttiin vankileirillä. Sisällissodassa ja siihen liittyneessä tapahtumissa menehtyi 163 punaiseksi identifioitua, 43 valkoiseksi tunnistettua ja kuusi ruokolahtelaista, joidenka puolenvalintaa ei ole pystytty selvittämään, tai he eivät koskaan puolta edes valinneet.

Imatrankoskella olevasta isällissodassa kaatuneiden ja murhattujen valkoisten muistomerkistä kirjoitin jo aikaisemmin. Tainionkosken hautausmaalta Imatralla löytyy 12:n teloitetun  punaisen haudat ja hautamuistomerkki. Tämän Veljesuhri 1918 muistomerkin on suunnitellut kuvataitelija Veikko Jalava. Muistomerkin edessä on 12 hautaa, joihin on siirretty entisen Harakan sahan aluella siainneelta hautapaikalta. Vainajat siirrettiin Tainionkosken hautausmaalle 29.9.1960. Vainajien siunauksen toimitti piispa Osmo Alaja. Tilaisuudessa piti puheen myös kansanedustaja Kalle Matilainen. Imatran kirkkovaltuusto avusti muistomerkin hankkimista 300 000 markalla. Edellä mainittujen kahdentoista teloitetun vaiheisiin palaan erillisessä kirjoituksessa.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Valkoisten sisällissodan uhrien muistomerkki Imatralla.

Akseli Einolan suunnittelema muistomerkki on pienellä kumpareella

Vuoksen rantamaisemissa, kuuluisan kosken itäpuolella sijaitsee Imatrankosken sankarihautausmaa, jossa lepäävät valkoisten puolella sisällissodassa kaatuneet sekä talvi- ja jatkosodassa taisteluissa menehtyneet sankarivainajat. Sisällissodan valkoisten sankarivainajien muistomerkki on pienoisella kumpareella ja se on tehty harmaagraniitista. Muistomerkissä lukee teksti:
Suomen vapaustaisteluissa 1918 kaatuneille kotiseudun ja isänmaan puoltajille.

Muistomerkin on suunnitellut jääkärikoulutuksen Saksassa saanut viipurilaissyntyinen Akseli Einola (1894 – 1948). Einola toimi Imatralla Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan paikallispäällikkönä 5.5.1919 – 1.3.1920. Tämän jälkeen hän omistautui maalaustaiteelle ja taidegrafiikalle. Imatralla hän toimi piirustuksen opettajana vuosina 1919 – 1931. Einola oli tuottelias sekä taidemaalarina että taidegraafikkona. Hän kuvitti opetustauluja, lasten- ja nuortenkirjoja, opetustauluja ja oppikirjoja. Hän oli yksi vuonna 1909 ilmestyneen kotimaisen eläinkuvaston kuvittajista.

Muistomerkkiin on kirjattu 25:n valkoisen nimet
Silloin vielä Ruokolahden kuntaan kuuluneelle Tainionkoskelle perustettiin suojeluskunta vasta sisällissodan jälkeen eli 27.8.1918. Suojeluskuntatoiminta oli ollut Ruokolahdella aktiivisempaa kuin Imatran Tainionkosken – Imatran taajamissa. Perustamiseen ryhdyttiin siis vasta kolme kuukautta sisällissodan päättymisen jälkeen. Alueelle oli aikomus perustaa kaksikin suojeluskuntaa, mutta suojeluskuntien yleisesikunta puuttui asiaan. Sen määräyksestä pidettiin 21.10.1918 kokous, joka nimettiin Imatran-Tainionkosken suojeluskunnaksi. Nykyisen Imatran alueella oleva Vuoksenniskan taajama jäi sen sijaan edelleen kuulumaan osaksi Ruokolahden suojeluskunnan toimialuetta.
Kun Imatran - Tainionkosken suojeluskunnan esikunta päätti vuonna 1919 pystyttää patsaan sankarihaudalle, tehtävä annettiin siis ”omalle pojalle” eli Akseli Einolalle. Lisäksi hän sai suunniteltavakseen myös Tainionkosken suojeluskunnalle oman lipun. Lipun kustansi Ab Tornator Oy. Patsashankeen rahoitukseen osallistuivat muut suuret paikalliset teollisuuslaitokset. Hautamuistomerkkiin on kirjattu 25:n menehtyneen valkoisen nimet. Vuoden 1918 tapahtumat olivat kohtalokkaita sadoille ruokolahtelaisille. Sotasurmat-sivuston mukaan menehtyi 212 kunnassa asunutta. Ruokolahdella kirjoilla olleista kuntalaisista kuoli 117.

Muistomerkin paljastustilaisuus maanantaina 6.12.1920 alkoi kello 17.00 Valtionhotellin edustalla, jossa suojeluskunnan piiripäällikkö Aarno Karimo tarkasti yhdessä kapteeni Astolan kanssa suojeluskunnat.  Mukana oli Imatran-Tainionkosken suojeluskunnan lisäksi osastoja Jääsken, Joutsenon, Ruokolahden ja Lappeen suojeluskunnista. Valtionhotellilta siirryttiin Karjalan kaartin soittokunnan marssiessa edellä sankarihaudalle. Haudalla laulettiin soittokunnan säestyksellä yhteisesti virsi ”Jumala ompi linnamme”. Tämän jälkeen kirkkoherra Lund suoritti yhdessä pastorien Rautajärvi ja Lund avustuksella sankaripatsaan vihkimisen. . Mieskuoron lauluesityksen jälkeen patsastoimikunnan puheenjohtaja Emil Laine piti luovutuspuheen ja luovutti patsaan Imatran - Tainionkosken suojeluskunnalle. Suojaverhon poistuessa patsaalta suojeluskunnat ampuivat kolme kunnialaukausta. Patsaan otti vastaan suojeluskunnan puolelta maisteri J. Kaikko. Tilaisuus päättyi maamme-lauluun. Valtionhotellissa jatkettiin juhlapäivää kello 20.00 alkaneella itsenäisyysjuhlalla.  Vuosi 1920 oli Etelä-Karjalassa sankaripatsaiden pystyttämisen ”kulta-aikaa”. Kesän ja ja syksyn kuluessa valkoiset sankarivainajat olivat saaneet omat muistomerkkinsä Joutsenoon, Lemille, Lappeenrantaan ja Savitaipaleelle. Imatralta läytyy myös punaisten joukkohauta sekä muistomerkki. Siitä kerron seuraavassa kirjoituksessani.

Imatrankosken valkoisten muistomerkkiin on kirjattu seuraavien vainajien nimet:


Karl Uno Bergren
Armas Harakka
Emil Huipero
Juho Jäppinen
Ville Kakkinen
Tuomas Komi
Juho Kosonen
Urho Kuhmonen
Arvid Laukniemi
Paul Ljungberg
Juho Lääperi
Juho Mattinen
Juho Miettinen
Iivari Miikki
Ilmari Nöjd
Kalle Pellinen
Edvard Salakka
Ilmari Savolainen
Antti Simanainen
Evald Simanainen
Armas Smolander
Juho Suikkanen
Antti Tella
Benjam Tuovinen
Väinö Veijalaine
n