"Ei se usko ole sen kummempi, kuin rättiukon reen kulmassa tuotu"

Kauppa- ja työmatkoilla tarttui syrjäisienkin pitäjien asukkaiden keskuuteen uusia aatteita ja uskomuksia. Tästä hyvä esimerkki on lestadiolaisuuden leviäminen Valkjärven pitäjän kyliin Karjalan kannaksella. Ns. rätinajon tuomisina oli uusi usko. Alueella oli aikaisemmin vaikuttanut ns.  hyppäjien lahko, joka sekin saapui muualta, nimittäin Inkerinmaalta. Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on se, että molemmat liikkeet, lestadiolaisuus ja hyppääjäliike, saivat kannattajia samoissa kylissä.

Valkjärven asema ennen talvisotaa

Valkjärven seurakunnassa lestadiolaisuus sai laajaa kannatusta vasta paljon myöhemmin kuin naapuriseurakunnissa eli  1890-luvulla. Papiston ensimmäinen maininta liikkeestä löytyy seurakuntakertomuksesta vuodelta 1896.[1] Valkjärven lestadiolaisuuden alkuvaiheista on kertonut luotettavantuntuisesti Antti Pulkkinen (1861 – 1934) muistelmissaan. Hänen mukaansa ensimmäinen paikkakunnalla vieraillut lestadiolaissaarnaaja oli nimeltään Lahvi. Vierailu lienee tapahtunut jo 1870-luvun puolella. Kyseessä oli mahdollisesti pihtiputaalaissyntyinen Joosef Glaf, joka asui Kangasniemellä Harjumaan kylässä. Hän liikkui laajalla alueella Itä-Suomessa  kellojen korjaajana  ja lestadiolaissaarnaajana.[2] Glaf  oli saarnannut Valkjärvellä käydessään  hyvin voimallisesti, mutta koska hän eli toisin kuin itse opetti eli julkisesti ”synneissä”, joutui lestadiolaisuus paikkakunnalla aluksi huonoon valoon. Josef Glafin  jälkeen Valkjärvelle saapui 1880-luvun alussa saarnaaja Emanuel Välikangas Viipurista. Häntä Pulkkinen kuvaa voimakaspuheiseksi mieheksi, joka pelkäämättä julisti lakia. Seuraavana saapuneiden pietarilaisten  saarnaajien Juho Mikkolan ja Heikki Kultalan seuroissa kuulijakunta joutui ”liikutuksiin”, joihin Antti Pulkkinen muistelee suuttuneensa. Pulkkisen liittyminen herätyksliikkeeseen tapahtui vuonna 1890 (nekrologin mukaan vuonna 1886). 

Useat keskeiset Valkjärven lestadiolaisvaikuttajat hankkivat talvisin elantonsa Antti Pulkkisen tavoin rättikaupalla. Heistä Antti Pulkkinen, Antti Karvanen (1847–1935) ja Mikko Ellonen (1864–1918) olivat  rättikauppamatkallaan kosketuksissa leppävirtalaisen lestadiolaissaarnaaja Vilhelm Markkasen kanssa. Markkanen sekä K. Karjalainen (luultavasti saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen Joensuusta) julistivat Pulkkiselle kolmasti ”synnit anteeksi”. Keväällä rätinajajilla oli  reen kannaksilla kotiseudulle tuomisinaan herätyksen aalto, kuten Unto Seppänen pitäjähistoriassaan toteaa.[3] Antti Pulkkinen, Mikko Ellonen ja Antti Karvanen alkoivat puhella ”löydöstään” sekä kotiseudulla että työmatkoillaan. Pulkkinen ja Ellonen toimivat saarnaajina, Karvanen osallistui liikkeen levittämiseen ”kanssapuheissa”.[4] Vaikka herätysliike oli jo 1870-luvun lopulta tehnyt yrityksiä jalansijan voittamiseksi Valkjärvellä, sai vasta paikallisten vaikuttajayksilöiden liittyminen herätykset vauhtiin. Lestadiolaisuuden paikalliset johtomiehet nousivat pian keskeisiin asemiin seurakunnallisissa ja yhteiskun-nallisissa tehtävissä. Herätysliikkeen kannatus keskittyi pitäjässä Nousealan ja Valkeamatkan kyliin. Antti Pulkkinen ja Mikko Ellonen asuivat Valkeamatkan kylässä ja Antti Karvanen Nousealassa. Nousealan tunnetuin lestadiolainen lienee kuitenkin ollut omalaatuinen kaupustelija ja riiminikkari Heikki Oinas.[5]

---

[1]Lestadiolaisia on olemassa seurakunnassa suruksi. (KA. PTA. Cf:12. Valkjärven srkert. 12.10.1896 A. Kiljander).

[2] HÄ 7 – 8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä  Karjalassa); Seppo Leivon kirje 16.2.1997. Seppo Leivon antamien tietojen mukaan Joosef Glaf oli syntynyt 1846 Pihtiputaalla,  josta muutti 1873 Kangasniemen Harjumaan kylään ja sieltä edelleen 1922 Mikkelin maaseurakuntaan.

[3] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 225, 245, 261-263, 282, 422, 645; Raittila 1967, n:o 274; Raittila mainitsee matrikkelissaan kaksi valkjärveläistä saarnaajaa; veljekset Juho Ellosen (1864 -1937) ja Matti Ellosen (1849-1930) (Raittila 1967, n:o 43). Sen sijaan  hän ei tunne Antti Pulkkista eikä Mikko Ellosta; Luukka 1964a, 181-182; Paikallinen isäntä oli todennut lestadiolaisuudesta: Ei se usko ole sen kummempi kuin rättiukon reen       kulmassa tuotu.( HYKHL/K1. Valkjärvi 3).

[4] HÄ 7-8/1932 (Antti Pulkkinen: Hengellisten herätysten alkuajoilta Valkjärvellä Karjalassa); 5/1935, 72; A.J.P(ulkkinen): Antti Karvasen nekrologi.); 7-8/1934, 107 (Antti Pulkkisen nekrologi); Seppänen 1953, 245

[5]  Seppänen 1953, 245 – 246. Heikki Oinaksesta ks. Raninen 1995,  98 – 101; Antti Karvasesta ks. Partanen & Sivonen 1999, 129, 142 – 143.

Unto Seppänen: Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa

Unto Seppäsen kirjan Myllytarinoita komea kansi

Jac Ahrenbergin ohella myös Kannaksen kuvaaja Unto Seppänen[1] otti yhden novellinsa aiheeksi Emanuel Välikankaan ampumistapauksen. Myllytarinoihin[2] sisältyvälle tarinalle Seppänen antoi nimen Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa, joten ampujan nimi vastaa novellissa myös todellisuutta. Seppänen oli aloittanut kannakselaiskuvauksensa jo 1920-luvulla.[3]

Tarina ei ole pitkä, vain seitsemän sivua.  Tekijänoikeussyistä en voi koko tarinaa tähän laittaa, mutta kokoan pääpiirteet lainauksilla ryyditettynä. Juttu[4] alkaa lyhyellä kuvauksella Vasaran Matin ja Ullan kotiseudusta.

” Kylämme niittyjen takana, missä metsien varjot hämär­tävät pientä jokitörmää, asuivat aikoinaan Vasaran Matti ja vaimonsa Ulla....”

Tämän jälkeen siirrytään kertomaan Ullan lestadiolaistumisesta. Tämä osa kuvaa hyvin sitä, miten lestadiolainen herätysliike levisi 1800-luvun lopulla, kiertävien käsityöläisten ja tässä tapauksessa hierojaämmän matkassa:

”Eräänä kevätpäivänä tuli näet kyläämme kuuluisa ämmä, Hieroja-Helena. Hän kävi hieromassa ja parantelemassa myös Vasaran Ullan sormikyhmyjä sekä toi Ullan sisarelta sellaisia terveisiä, että jos Ulla aikoi pelastaa sielunsa ennen voimattomaksi joutumistaan, oli hänen heti lähdettävä sisarensa kylään, missä Kurittu, verraton hihkupappi, piti pelastuksen talkoita.”

Ulla lähteekin, valehdellen miehelleen matkan todellisen syyn, sisarensa luokse. Vasaran Matti ei tästä pidä, sillä

”Matti oli esimerkiksi tottunut sellaiseen poikkeuksettomaan elämänjärjestykseen, että Ullan piti nukkua hänen selkänsä takana seinän vieressä, hänen itsensä venyessä laidalla, josta sai mukavasti syljeskellä katajanhavuruukkuun ja antaa unisauhuina poltetun piipun kolahtaa lattialle.

Lisäksi Matin mielenterveys alkaa järkkyä:

”Kun ummisti silmät, tuntui aina, että torakat rapisivat parrassa tai kävelivät kutkuttaen nenän poikki, vaikkei niitä tuvassa ollutkaan. Taikka alkoivat sitten seinähirret soida oudosti ja ikkunankehys lonksua hiljaa, millaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut yhtämittaisesti koko yön pituudelta”

Ullan palattua matkaltaan hän oli muuttunut:

Ullan palattua toisen viikon tietämissä, ei tämä ollut enää sama, joka oli lähtenyt, vaan hinkui nyt outoja puheita. Häneen oli tarttunut lahkouskon vimma, tuo järjen jytyyttäjä ja sanahouruksi tekevä.

Aluksi Ullassa tapahtunut muutos ei häiritse Mattia, mutta kun tämä poistuu ajoittain kokouksiin ja alkaa käännyttää aviomiestään samaan uskoon, saa aviomies lopulta raivokohtauksen. Hän pieksää vaimonsa pahanpäiväisesti, mutta tämä reagoi pahoinpitelyyn odottamattomasti:

”punoi Matti tanakan nahkaletin ja pieksi sillä Ullan, tämän viimein palattua uskonhäistä laihtuneena ja kiiluvasilmäisenä. Saatuaan selkäänsä, hyppi Ulla pitkän aikaa harakkaa tuvan lattialla ja hoki kiitosta kurituksesta. Silloin Matti käsitti, ettei Ullan uskonhöyräkkä ollut enää oikeata, vaan paholaisen vinkaa.”

Kirjailija Unto Seppänen vuonna 1954

Tämän jälkeen Matti käy apua hakemassa seurakunnan papilta, joka kehottaa Mattia lukemaan vaimolle Jumalan sanaa. Koska Matti ei osaa lukea, eikä talossa ole edes Bibliaa, alkaa Matti pitää omatekoisia saarnojaan, joita hän pakkokuunteluttaa vaimollaan. Samalla Matin henkinen tasapaino järkyy yhä enemmän. Kun hänen vaimonsa on ollut jälleen viikon verran naapurikylässä herätysliikkeen kokouksessa, vaipuu Matti synkkyyteen. Lopulta hän lataa ”lintupyssynsä” ja lähtee ”kävellä latmistamaan” naapurikylään.  Saavuttuaan illansuusssa kylään, etenivät kirjassa kuvatut tapahtumat seuraavasti:

”Kun Matti saapui hihhujen talolle, eroitti hän huoneista uskon pauhaavaa huutoa, mutta kukaan ei kuullut hänen omaa vihankarjuntaansa pihalta.

Muuan hänen jäljessään pihamaalle tullut nuorukainen meni avaamaan huoneitten oven, ja sieltä alkoi nyt vyöryä ihan mattonaan outoja huutoja ja vinkuja sekä hyppyjen tömähdyksiä.

Nyt karjaisi Matti koko äänensä voimalla:

—                  Ulla ulos ja äkkiä!

Mustat puut ja seipäät sekä rakennukset hänen ympärillään vavahtivat tuosta huudosta, huoneiden meteli vaimeni hiukan ja Kurittu, lahkon ruhtinas, astui portaille.

Vaikka hänellä oli yllään valkoinen liinaviitta, näytti hän Matista aivan punaiselta.

Kurittu veti henkeä keuhkoihinsa ja nosti ryntäänsä kuin kiekaisuun valmistautuva kukko. Samassa hän pauhahtikin ankarasti:

—                  Mitä huudat, sielu?

—                  En ole sielu, vaan itsellinen Matti Vasara! karjaisi Matti vastaan.

—                  Mikä on asiasi, itsellinen Matti Vasara?

—                  Missä on Ulla? Tulkoon tänne ja äkisti!

—                  Itsellinen Matti Vasara: kuka on Ulla? Täällä ei ole

ketään Ullaa, on vain sisaria uskossa! hölötti Kurittu niinkuin olisi pitänyt pönttösaarnaa.

Liinaviittaisen hihkupapin ympärille keräytyi huoneista läähättäviä hinkujia, joista muutamia istuutui hänen jalkojensa juureen, alkaen sivellä hänen polviaan ja viittansa liepeitä.

Samassa ilmestyivät lahkoruhtinaan vierelle Ullan kiiltävät silmät ja hajalleen revityt hiukset, ja suusta pulppusi vielä outoa uskon nikotusta.

Matti ärjäisi niin että koko mies rusahti:

—                  Ulla, äkisti tänne tai ammun!

Kurittu muikisti suutaan niinkuin joku olisi nykäissyt häntä viiksijouhesta ja naurahti irnelästi. Sitten hän ylpisti taas ryntäänsä, löi niihin ja virkkoi:

— Meihin eivät luodit pystykään!

Sen kuultuaan kohotti Vasaran Matti heti pyssynsä, tähtäsi punaisena paistavaa pappia, huusi jotakin ja laukaisi. Kun jyrähdyksen kaiku ja pyssynsauhu hälvenivät, vallitsi silmänräpäyksen ajan mitä kauhistavin hiljaisuus. Sitten pudotti Matti pyssynsä. Mustat puut ja aidanseipäät nousivat vihan painimista pystyyn ja muuttuivat läpinäkyviksi kuin lasi tai räystäs jää.

Pappi kaatui samassa vatsalleen portaille, mutta nyt hän näytti valkealta.

Uskonsisarten parvesta kajahti surkea ulina ja tämä ääni särki lasipuut ja jääseipäät aivan tavallisen näköisiksi tuulenhuojujiksi ja taivaallesojottajiksi.

Matti räpytteli ihmeissään silmiään, sillä niissä tuntui vieläkin äskeinen mustan ja punaisen kirvely. Mutta sitten alkoi hän nauraa papin asennolle, sillä tämä lojui rapuilla kuin olisi ollut kapakasta potkaistu viinakuhilas. Samassa tartuttiin häneen kiinni eikä Matti sanonut myöhemmin muistavansa koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että hän oli havahtuvinaan kuin syvästä unesta ja havaitsi silloin olevansa kytkettynä käräjätalon seinään.

Lopussa kerrotaan Matin tulleen tuomituksi syyntakeettomana ja määrätyn pidettäväksi lukkojen takana kotonaan, mikä oli myös Savitaipaleen Matti Vasaran kohtalona. Sen sijaan Ullan kerrotaan menettäneen puhekykynsä, piirrelleen vain ristejä uunin kylkeen ja menehtyneen vuoden kuluttua.

Tämän myllytarinan kertoja jää salaperäiseksi, kuten novellin lopussa ilmenee:
-----
”Kun havaittiin, että tarina loppui, kysäisi mylläri:

—                  Mistä tiesit noin tarkasti kertoa, mitä Matti aina ajatteli ja miltä hänestä mikin näytti?

—                  Koska olen itse Vasaran Matti!

Mylläri kohottautui yllättyneenä istumaan reenlaidalle ja jäi tuijottamaan ukkoon. Joku pudotti hölmistyksissään piippunsa ja myllytupa oikein humahti, kun kaikki huudahtivat jotakin hämmästyneinä. Mylläri sanoi:

—                  Älä lörpöttele! Sinähän olet Kakon Henteri etäkyIästä! Kyllä sinut muistan... 
—                 Saatan olla Henteri, saatan olla Mattikin, vastasi toinen salaperäisesti myhäillen.”

----

Unto Seppäsen kannakselaistarinoista on kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja professori Hannes Sihvo todennut seuraavasti[5]:

Jos joidenkin myllytuvassa kerrottujen tarinoiden pohjalla saattaa­kin häilyä jokin kansanomainen kertomus, se on kuitenkin kokenut muutoksen Seppäsen fantasioissa. Seppäsen teosta ei voi pitää tarinoittensa puolesta 'kansatieteellisenä kaskukokoelmana' vaan itsenäisenä taideteoksena.

Tämän yksittäisen tarinan kohdalla todellisuus ja fiktio ovat kuitenkin todella lähellä toisiaan. Niinpä heräsi kysymys, onko tilanne sama monien muidenkin tarinoiden? Seppäsen kuvaus Matti Vasarasta ja hänen seläntakaisestaan sisältää runsaasti halveksivia ja asenteellisia kielikuvia lestadiolaisista ja lestadiolaisuudesta. Mutta aivan varmasti myllytuvassa ukkojen kertomana se oli sellaisia sisältänyt, joten Seppänen on vain pysynyt uskollisena tilanteelle ja mahdollisesti aikoinaan kuulemalleen tarinalle.

---

[1] Kirjailija ja sanomalehtimies Unto Seppänen (1904 – 1955) oli tulenkantajien sukupolven harvoja prosaisteja. Hänet tunnetaan ennen muuta Karjalan kannaksen huolettomien talonpoikien ja ajuriukkojen elämänpiirin kuvaajana. Seppänen vietti lapsuutensa ja kouluaikansa Kanneljärvellä, jonne palasi kesäisin myöhemminkin. Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän ohella Seppänen kuului Tulenkantajien itäiseen siipeen. Seppäsen on todettu aluksi kuvanneen karjalaista maailmaansa haaveksivan romanttisesti, sitten yhä enemmän huumorille sijaa antaen, vihdoin kansanperinnettä muuntaen ja tallentaenkin. Sanomalehtimiehenä hän oli toimittajana Helsingin Sanomissa 1930 – 1933 ja Kouvolan Sanomien päätoimittajana 1933 – 1950. Seppänen sai kolme kertaa Suomen Kirjallisuusseuran palkinnon sekä myös kolme kertaa Valtion kirjallisuuspalkinnon.

[2] Kirjailija Unto Seppäsen vuosina 1945—46 ilmestyneet Myllytuvan tarinoita ja sen jatko-osa Myllykylän juhlaa, ovat kannakselaiselämän kirjallisia muistomerkkejä. Kyseiset kirjat liitettiin vuonna 1955 yhdeksi niteeksi, jonka nimeksi tuli Myllytarinoita.

[3] Vanhan kannakselaiselämän kuvauksen Seppänen aloitti tarinoimisen muodossa jo parissa 1927 ilmestyneen esikoisensa Taakankantajien novel­lissa, 'Saareen' ja 'Viimeinen mohikaani', tai kokoelman Jumala kul­kee, 1929, novelleissa 'Hei hevonen!' ja 'Eläköön Pingviiniä - - kuo­lema merisioille!'. Myllytarinoiden piirteitä on myös jo Ilois­ten ukkojen kylässä, 1927, Pyörivässä seurakunnassa, 1930 ja Särkyneessä nimikilvessä, 1935. Synnin miilussa, 1941, ovat koolla saman­laiset ukkokollektiivit kuin Myllytarinoissa. Kannaksen menneisyyteen lapsuuden maisemiin kohdistuva kotiseutusarjaan kuuluvat mylly-eepoksen lisäksi myös ro­maanit Huoleton on hevoseton poika, 1947, Kyynäräisen Sohvi ja kylän­rieha, 1948, ja Vieraan kylän tyttö, 1949.

[4] Seppänen on teoksensa Myllytuvan tarinoita prologissa kuvannut, millainen on ”Seppäsen tarina”:
Tarina on kuin iloinen, pitkä kiikkulauta, jonka toinen pää häilähtelee todellisuudessa, toinen mielikuvituksen nurmien yllä. Jos tuolle laudalle istahtaa vieretysten samansattuvia ihmisiä, saattaa se huimastikin heilahdella niin että melkein pyörtyneinä lopulta pudottaudutaan todellisuuden kamaralle. Joskus taas yksinäinen kiikkuja suorittaa merkillisen uneksimishurjuuden, jossa on sanelemista kerrakseen.

Taikka on sitten tarina kuin lentäväinen lintu, joka ryöpsähtää yllättäen jostakin ovenaukaisusta, räpistelee hetkisen tuvan aurinkoikkunoita vasten, kiertää hämärässä lakeisessa, kunnes tempautuu äkisti ilmavirrassa takaisin ulos. Jotakin silloin käväisi, välähti ja tupa soreasti ilahtui. Ihmisillä on senjälkeen pitkän aikaa hyvä olla harmaiden seinähirsien lähettyvillä.

Tarina pesii kaikkialla — vaikka esimerkiksi myllytuvassa, jossa iso teekannu porisee punaisella arinalla, vanha tallilyhty rattoisasti lepattaa ja iloinen viiksi naurusta vapisee kuin vemmel matkatiellä.

[5] Sihvo 1968, 25. 

Jac Ahrenbergin romaani "Hihhuleita" (päivitetty 3.1.2015)

Hihhuleita-kirja oli myyntimenestys heti ilmestyttyään ruotsiksi vuonna 1889

Arkkitehti Johan Jacob (Jac) Ahrenbergin kirja Hihuliter ilmestyi vuonna 1889. Kirjan suomensi Aatto Suppanen, ja suomennos Hihhuleita tuli markkinoille seuraavana vuonna. Kirja oli menestys ja se käännettiin nopeasti tanskaksi (1891) ja ranskaksi (1892). Teoksensa esipuheessa Ahreberg kertoo omasta kosketuksestaan liikkeeseen ja sen herättämiin ajatuksiin. Näistä saa hyvän käsityksen sen lukemalla. Olen liittänyt esipuheen artikkelin loppuun. Kirja löytyy nyt e-kirjana - ILMAISEKSI - Elisa-kirjojen sivulta!!! Hihhuleita-teoksesta annettu informaatio sivulla tosin ei pidä olleenkaan paikkaansa, mikä kertoo siitä, että sen laatija ei ole perehtynyt kirjaan YHTÄÄN.

         Kirjassa Ahrenberg kuvaa kirkon ja muun valtakulttuurin konfliktia lestadiolaisuuden kanssa kannakselaisen elämänmuodon ryydittämänä. Tapahtumakenttänä on siis kaakkoinen Suomi. Kirjan alkupuoli ei sisällä mitään viitteitä siitä, että teos käsittelisi lestadiolaisuutta, vaan se nousee teemaksi vasta kirjan loppupuolella. Kirjailija viestittää liikkeen olevan vapauden asialla, päinvastoin kuin seurakunnan omavaltainen ja sydämetön pappi. Teos ei kuitenkaan missään tapauksessa luo kuvaa lestadiolaisyhteisöstä ihanteellisena ja virheettömänä. Kirjassa kuvataan mm. Siperiasta karanneen rikollisen nopea nousu lestadiolaissaarnaajaksi sekä hänen tuhonsa. Samoin teoksessa kerrotaan paikallisen lestadiolaisyhteisön saarnaajaan kohdistuva, surullisen lopun saava mustasukkaisuusrikos   Kirja sisältää paljon mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia. Siinä kuvataan mm. yhteisön sisällä ilmenevää kaksinaismoraalia ja yksilön kamppailua uskonnollisten ihanteiden ja elämän raadollisuuden välillä. Kirjassa kerrotaan myös esimerkiksi, miten lestadiolaistuminen johti vakuutusten irtisanomiseen. Vakuutuksen ottanut ei lestadiolaisten silloisen opetuksen mukaan luottanut Jumalan huolenpitoon (Tämä näkemys tulee esille lestadiolaisten aikalaiskirjeissä). Kirjan surullisten lopputapahtumien pohjana on saarnaaja Emanuel Välikankaan ampuminen Savitaipaleella vuonna 1884, vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat eivät yksityiskohdiltaan vastaa todellisuutta Saitaipaleen tapauksessa. Myös kirjailija Unto Seppäseltä löytyy hänen kirjastaan Myllytarinoita kuvaus, jonka pohjana ovat tapahtumat Savitaipaleella. Jac Ahrenberg oli tutustunut lestadiolaisiin työmatkoillaan Itä-Suomessa. Hihuliter-teosta kirjoittaessaan hän kävi varta vasten Helsingissä lestadiolaisseuroissa kuuntelemassa mm. saarnaaja Gustaf Sundströmiä. Kirja  muokkasi osaltaan sitä julkisuuskuvaa, joka lestadiolaisuudesta vähitellen muodostui. 

          Jac Ahrenberg oli syntynyt 30.4. 1847 Viipurissa ja kuoli 10. 10. 1914 Helsingissä. Hän kävi Tukholman Vapaiden taiteiden akatemian ja teki opintomatkoja Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan ja Turkkiin. Vuonna 1877 Ahrenberg nimitettiin ylimääräiseksi arkkitehdiksi Yleisten rakennusten ylihallitukseen. Lääninarkkitehtinä hän toimi Oulussa vuosina 1884-85  ja  Viipurissa vuosina 1885-86.          
           

                      Monipuolinen kynämies Jac. Ahrenberg (1847-1914) oli harvoja merkittäviä ruotsin-kielisiä kirjailijoita 1800-luvun lopulla. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa tähtäsi hieman pitemmälle kuin kyvyt  riittivät. Romaanikirjailijana Ahrenberg pyrki luomaan kokonaiskuvia suomalaisesta yhteiskunnasta ja selittämään sen historiaa. Viipurilaisena hän tunsi mielenkiintoa Vanhan Suomen kansaa, liike-elämää ja hengellisiä ilmiöitä kohtaan. Siten syntyi 1880-luvulta lähtien sarja novellikokoelmia ja romaaneja; jälkimmäisiin kuuluvat laestadiolaiskuvaus Hihuliter sekä Karjalan - Viipurin taloudellista kukoistuskautta tutkiskeleva ja leveästi maalaileva Stockjunkarn (Tukkijunkkari, 1892). Kiitollisen aihepiirin hän löysi Venäjällä palvelevista suomalaisista upseereista ja virkamiehistä (romaanit Familjen på Haapakoski, 1893, ja Vår landsman,1897). 

        Jätettyään pettyneenä romaanien kirjoittamisen Ahrenberg toimi 1900-luvun alussa ahkerana sanomalehtimiehenä ja julkaisi huomattavimman teoksensa, kuusiosaisen muistelmasarjan Människor som jag känt (Tuntemiani ihmisiä, 1904-14). Ahrenbergin sanomalehtimiehen taipumukset pääsevät oikeuksiinsa näissä aikalaisista laadituissa pikakuvissa.

Esseissä vilahtelee tunnettuja nimiä aina romaanikirjailija Ivan Turgenjevia ja rotuteoreetikko Arthur de Gobineauta myöten.

1 Tapaninen 1996, 152 – 153.

---

 

Hihhuleita-teoksen esittely, Aamulehti 105/8.5.1890

-------
Esilause
Valtion rakennuksien johtajana itä-Suomessa joutui allekirjoittanut usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimaakkaasti, saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa. Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa, lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin, että täydellinen muutospareiiipaan päin yleisessä siveydessä tuli julki näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten vapaussodan aikana ja Birke-beiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa ,,pikaa uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja maallikkosaarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, ”menköön ulos maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita kirjaimia. Tämä maallikkosaarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.

Veriteko Savitaipaleella, osa 3: Aitta-Taavetin kertomaa

Aikaisemmin olen kahdessa kirjoituksessa,  Veriteko Savitaipaleella ja Veriteko Savitaipaleella, osa 2: Kummitteleva saarnamies,  kertonut traagisista tapahtumista Savitaipaleen Karhulan kylässä helmi - maaliskuun vaihteessa vuonna 1884. Tällöinhän ammuttiin viipurilaista nikkaria Emanuel Välikangasta, joka menehtyi kolmen päivän kuluttua. Tapahtuma aiheutti myös pakinoitsijan kokemia jälkikummallisuuksia. Tässä osassa kerron, mitä tapahtumien keskipisteen, Karhulan talon silloinen isäntä aitta-Taavetti eli David Rusthollkarhu oli ampumisesta muistellut 1920-luvun alussa silloiselle Säänjärven kansakoulun opettajalle. Tarinassa on monia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät täsmää oikeudenkäyntipöytäkirjojen kanssa. Mutta päälinjat ovat kohdallaan. Muistelo on julkaistu Yhteissanomissa vuonna 1972 (5/3.2.1972).

...Kului talvi, tuli kevät ja särenkutuaika. Minä olin ostanut askarteluilloissamme kudottuja särkimertoja, ja nyt oli kova halu saada merrat järveen, mutta en tiennyt kuinka ne sinne laitetaan. Silloin tapasi rannalta Aitta-Taavetin, joka läksi minulle sitä taitoa opettamaan. Aitta-Taavetti oli oikealta nimeltään Taavetti Rusthollkarhu, eli mies, jonka entisessä kotitalossa koulua pidin. Kun hän oli muuttanut asumaan veljensä aittaan Matinniemelle (tilannimi), kansa antoi hänelle nimeksi aitta-Taavetti. Hän oli siis oikea mies selvittämään kotini "tunnepurkaukset".

Karhulan koulu 1920-luvulla. Koulutoiminta aloitettiin Säänjärven - Karhulan alueella vuonna 1920, vuotta ennen oppivelvollisuuslain voimaantuloa. Koulupaikaksi osoitettiin kunnan omistama Karhulan tila (jonka oli omistanut aikaisemmin David Rusthollkarhu) , joka oli tullut kunnan omaisuudeksi pakkohuutokaupassa.  Koulupiirin nimikin muutettiin Säänjärvestä vuonna 1926 Karhulan koulupiiriksi koulun sijannin perusteella. Vuonna 1948 nimi muutettiin takaisin Säänjärven piiriksi.

Kun istuin veneen perässä ja Taavetti soutaa lirputteli hiljaa niin kysyin häneltä suoraan, asiaa mitenkään perustelematta, muistiko hän koskaan kodissaan tapahtuneen jotain oikein voimakasta iloa, surua tai riitaa ta jotain muuta vaoimaksta tunteenpurkausta, joka olisi sattunut perjantaipäiväksi. Taavetti naurahti ja sanoi

"Kuka se jaksaa muistaa, minä viikonpäivänä kotona riidellään tai itketään. Eiköhän niitä ajanpitkään sattune jokaisen viikonpäivän osalle." 

Mutta sitten Taavetti vakavoitui ja alkoi ääneen muistella

"mikäs viikonpäivä se olikaan? Sunnuntaina ja maanantaina oltiin Laakolla, tiistaina ja keskiviikkona Nikkilässä, torstaina ja perjantaina... Kyllä se sattui perjantaina". 

Voitte arvata kuinka utelias oli ja kuinka kärsimättömästi odotin selitystä, mikä sattui perjantaina. mutta aitta-Taavetilla ei ollut kiirettä. Hän näytti vaipuneen omiiin ajatuksiinsa, vetäisi pari aironvetoa ja sylkäisi tupakkasyljen veneen laidan yli. Ajatteli vielä hetken, käänsi mällinsä toiseen poskeen ja alkoi kertoa (Mainitsen lyhyesti päätapaukset):

Pitäjään oli tullut laestadiolainen saarnamies, jota kutsuttiin lyhyesti vain "papiksi". Hän oli pitänyt kahden päivän ajan hartaustilaisuuksia eri kylissä. Vasaran Matin Ulla-emäntä, oli ollut jokaisessa tilaisuudessa mukana. Varmaankin kotityöt olivat tänä aikana tulleet heikosti hoidetuiksi ja Matti oli asiasta hermostunut. Kun vietettiin toista hartauspäivää Taavetti Rusthollkarhun silloisessa talossa, oli Vasaran Matti ilmestynyt pihaan ja huutanut niin kovaa, että kaikki hartaustilaisuudessa olevan sen varmasti kuulivat: Uulaa kotiin". Seurat keskeytyivät ja Ulla aikoi lähteä kotiin, mutta "pappi" ja muutkin mukana olevat estelivät ja selittivät, että Ullan olisi parasta jäädä odottelemaan, kunnes Matti vähän rauhoittuisi. Kun Ullaa ei kuulunut ulos, lähti Matti kotiinsa. Mutta ei kulunut pitkälti, kun Matti tuli uudestaan ja nyt hänellä oli haulikko kädessä. Taas kuului hänen karjaisunsa "Uullaa kotiin". Seuratuvassa nousi hälinä, eikä Ullaa laskettu kotiin, eikä hän olisi uskaltanutkaan mennä. Miehet pitivät neuvoa pappinsa johdolla ja tulivat siihen tulokseen, että Matilta otetaan haulikko pois.

Läpikuljettavan eteisen takaovesta meni ulos kaksi miesryhmää, jotka asettuivat talon kummankin pihanpuoleisen nurkan taa odottamaan eteisen pihanpuoleisen oven takana olevan "papin" ryhmän merkinantoa rynnätäkseen kaikki samanaikaisesti haulikkoon ja Mattiin kiinni. "Pappi" antoi merkin ja avasi oven ja Matti ampui oviaukkoon..."

"Matti joutui aikanaan mielisairalaan, mutta pappi kannettiin haavoittuneena sinun kamariisi ja kuoli iltayöstä sängyssä, joka oli samassa paikassa, missä sinunkin sänkysi nyt on", lopetti Aitta-Taavetti kertomuksensa....

Pakinoitsija lopetti kertomuksensa seuraavin loppusanoin:
Älä sinä lukijani ota tätä tarinaa vakavasti. En minäkään. Siinä on jossain virhe. Totuus, muistikuvat ja mielikuvitus ovat jossakin kohtaa sotkeentuneet. Missä? Se onkin jo toinen juttu.
Y.L.

Ja tarina jatkuu.....
  TÄÄLLÄ

Veriteko Savitaipaleella (Päivitys 26.8.2015)

Piirros (vuodelta 1922) David Rusthollkarhun talosta, jonka pihamaalla kohtalokas ampuminen tapahtui

Satakolmekymmentäyksi vuotta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1884 tapahtui Savitaipaleen Karhulan kylässä veriteko, joka nousi valtakunnallisiin otsikoihin kahteen otteeseen. Ensin heti surmatyön tapahduttua ja myöhemmin Viipurissa pidettyjen – osanottajamäärältään valtavien - hautajaisten takia. Lisäksi tapaus on ollut kimmokkeena tai siteenä ainakin kahteen kaunokirjalliseen teokseen. Toinen niistä on viipurilaisen arkkitehdin Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita ja toinen Unto Seppäsen Myllytarinoista löytyvä Vasaran Matti ja seläntakuinen Ullansa. Kyseinen traaginen tapahtuma oli viipurilaisen nikkarin ja lestadiolaisen saarnamiehen Emanuel Välikankaan  ampuminen.

 Ampumistapauksessa menehtynyt Emanuel Välikangas oli syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla Haapajärvellä 3.5.1850. Hän oli muuttanut 1875 rengiksi Kalajoelle, josta edelleen 1880 (muuttokirja Kalajoelta päivätty 10.5.1880, saapumispäivä 2.6.1880) Viipuriin. Hän oli kuitenkin jo 1.3.1879 saanut nimismieheltä todistuksen Viipuriin lähtöä varten. Kaakkoinen Suomi oli houkutellut muuttajia muualta Suomesta varsinkin 1860-luvun nälkävuosien aikana, mutta myös niiden jälkeen parempien työmahdollisuuksien houkuttelemana. Emanuel Välikangas elätti Viipurissa itsensä rakennustyömiehenä ja harjoitti lisäksi sivutoimenaan saarnatoimintaa lestadiolaisten keskuudessa. Usein saarnamatkoihin sisältyi myös työurakoita. Saarna- ja työtoverina oli usein toinen lestadiolainen saarnaaja, maalarimestari Fredrik Grels Timonen Viipurista.

Emanuel Välikankaan ja Eeva Marttisen avioliittokuulutus Ilmarinen-lehdessä 10.11.1880.

 Viipurissa asuessaan Emanuel Välikangas avioitui vuoden 1880 lopulla Eeva Marttisen kanssa (1851 - 1937). Eeva oli muuttanut Taipalsaarelta Viipuriin vuonna 1875. Perheeseen syntyi kesällä 1883 tyttölapsi. Ennen Savitaipaleelle tuloaan Välikangas oli jo ollut pitkähkön ajan saarna- ja työmatkalla ja viipynyt useissa paikoissa tehden päivisin töitä ja saarnaten iltaisin. Seuroja oli pidetty Lappeenrannan seudulla ja Taipalsaarella. Savitaipaleelta oli aikomus jatkaa Suomenniemelle. Matkakumppanina oli Fredrik Grels Timosen lisäksi taipalsaarelaislähtöinen nikkari ja saarnaaja Mikko Hulkkonen, joka myöhemmin asui Lappeenrannassa. 

Mielipuolen tekemä murha.
Wiborgsbladetille kerrotaan, että talollinen Matti Wasara,
 Savitaipaleen pitäjästä, jossa on väliin huomattu heikkomielisyyden
 oireita, on viime helmik. 29. p. pyssyllä ampunut työmies
 Emanuel Välikangasta Viipurin kaupungista, siellä seurauksella,
 että Välikangas t.k. 3 p:nä kuoli mainitussa pitäjässä

Tapahtumien kulku on hyvin hahmotettavissa seuranneista poliisikuulusteluista ja oikeudenkäynnistä. Niiden mukaan Välikangas oli pitämässä hartaustilaisuutta Savitaipaleen Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa. Seuroja oli pidetty jo edellisenä iltana. Tilaisuuteen oli saapunut ympäristöön toimitettujen kutsujen ansiosta muitakin kuin lestadiolaiskristittyjä. Seurakutsun viejinä naapuritaloihin olivat toimineet seuratalon lapset. Tilaisuuteen saapuneiden joukossa oli Säänjärven kylästä talollisen Matti Vasaran vaimo Eeva Vasara (os. Kontunen) , joka oli aikaisemmin liittynyt kylän pienehköön lestadiolaisyhteisöön. Hän oli saapunut tilaisuuteen huolimatta miehensä kiivaista kielloista. Kun tilanne selvisi Matti Vasaralle hänen palattuaan työtehtävistään kotiin, hän kimpaantui niin, että lähti suutuspäissään vaimonsa perään mukanaan kaksi asetta ja seuranaan tuttavansa Joonas Laakko. Tultuaan seurataloon noin neljän maissa iltapäivällä meni Vasara sisälle tempaisten oven auki ja vaati vaimoaan ulos: Pian pois Eeva Kontunen. Vaimo ei kuitenkaan uskaltanut seurata kiihtynyttä miestään. Tämä vain lisäsi Vasaran raivoa ja hän alkoi kierrellä taloa koettaen ampua pirtin ikkunoista sisälle. Tätä estettiin peittämällä kankailla ikkunat. Välillä hänellä oli aseiden lisäksi kirves kädessään ja hän uhkasi tappaa kaikki tuvassa sisällä olevat. Vasaran sisääntuloyritykset sisälläolijat onnistuivat estämään telkeämällä ulko-oven.

Tapahtuma-alueen kartta vuodelta 1872. Karhulan ja Säänjärven kylät
 löytyvät kartan vasemmasta yläreunasta Sawitaipaleen S-kirjaimen alapuolelta

Tilanteen rauhoittamiseksi päätettiin pirtistä lähteä miehissä rauhoittamaan häntä. Lestadiolaissaarnaajat Välikangas ja Timonen päättivät ottaa Vasaralta aseet pois, toinen otti heistä käteensä kepin, toinen laudanpätkän. Perimätiedossa on säilynyt kertomus, jonka mukaan Vasara olisi uhkaillen todennut: Nalli palaa kuin kynttilä.  Saman kertojan mukaan Välikangas olisi tähän vastannut: Ei pysty luoti vanhurskaaseen. Joukon kärjessä kulkenut Välikangas oli kehottanut Vasaraa laskemaan aseensa. Se kaikui kuuroille korville. Vasara tähtäsi kyykistyneenä ja laukaisi aseensa kohti Välikangasta ja Timosta niin, että luoti osui Välikankaan vasempaan olkapäähän, lähelle kainalokuoppaa. Toisellakin aseella yritti Vasara tähdätä, mutta Timonen onnistui ottamaan häneltä aseen pois. Vasara otettiin miesjoukon toimesta heti kiinni ja Välikankaan avuksi lähdettiin hakemaan lääkäriä Lappeenrannasta. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan verenvuodon heikentämää potilasta. Emanuel Välikangas menehtyi lähinnä verenhukkaan kolmen päivän kuluttua 2.3.1884.

Saimaan Kanavalla vaakamestarina työskennellyt  Magnus Wilhelm Fagerlund kirjoitti tapahtumasta vaasalaiselle Ugglan perheelle, ja tämä kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä otsikolla ”Veljemme veritodistajana”: Tässä kirje kokonaisuudessaan

 ”Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyrikuolemalla. Pari päivää hän oli ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa oli koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä. Viimeiseen hengenvetoon eli siihen asti, jolloin hänen kielensä kangistui ja kovain tuskain alla, saarnasi hän rauhan evankeliumia. Minullakin oli onni nähdä hänen poislähtönsä. Sillä niin pian kuin tämä teko oli tapahtunut, lähetettiin minua noutamaan ja tulin savitaipaleeseen lauantaina. Kallista oli nähdä vanhurskaan poislähtö, tässä tilaisuudessa puhdistettiin kulta.”

Ennen ampumistapausta olivat Välikangas ja Timonen pitäneet seuroja edellisenä sunnuntaina Adam Laakon tilalla Säänjärven kylässä ja tiistaina sekä keskiviikkona Nikkilän tilalla Karhulan kylässä. Kohtalokkaana perjantaina seurat pidettiin Karhulan kylässä David Rusthollkarhun talossa ja niissä oli Välikankaan ja Timosen lisäksi mukana Mikko Hulkkonen Taipalsaarelta, torppari David Pylkkö Lyytikkälästä, talollinen Abel Havo Havolasta, loismies Gabriel Hulkko ja Johan Tikka Säänjärveltä, Matti Haimila Karhulasta, Joonas Rusthollkarhu, Eeva Vasara ja talon isäntäväki David ja Anna Rusthollkarhu.

Uutinen Välikankaan hautajaisista Oulun Lehdessä 29.3.1884

Ampuja todettiin oikeudenkäynnissä mielisairaaksi. Hänet oli kolmen kuukauden sairaalassolon jälkeen syksyllä 1877 lähetetty kotiin Viipurin yleisen sairaalan mielisairasosastolta parantumattomana. Vankilalääkäri Edv. Weymarn suoritti Varasaralle  mielentilatutkimuksen 19.3.1884. Lääkärin lausunnossa kerrataan Vasaran näkökulma tapahtumien kulusta. Hän ei lausunnon mukaan tuntenut mitään katumusta teostaan, käyttäytyi rennosti ja selitti tekonsa hätäpuolustukseksi. Puheessaan hän käytti allegorioita ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa.  Vankilalääkäri piti Matti Vasaraa sen verran mielenvikaisena, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta. Tämän lausunnon perusteella surmatyön tekijä vapautettiin edesvastuusta, mutta määrättiin otettavaksi jatkuvan huolenpidon alaiseksi. Käytännössä se tuli merkitsemään sitä, että Matti Vasara vietti lopun elämänsä kotonaan kotiväkensä takauksen ja valvonnan alla. Häntä varten ole tehty pitkä metalliketju, johon kytkettynä hän saattoi työskennellä kotitilallaan. Vasaran mukana ollutta Jonas Laakkoa vastaan eivät paikkakunnan asukkaat suostuneet todistamaan, vaikka Vasara oli käynyt Laakolta hakemassa ampumisessa käyttämänsä kaksi asetta ja kyydinnyt Vasaran ampumispaikalle. Eikä Laakko ollut millään tavalla puuttunut, saatikka estänyt paikkakunnalla jo ennestään "heikkopäiseksi" todettua toimimasta. Paikkakuntalaisten asenne ”hihhulilaisuutta” kohtaan olikin kielteinen ja seudulla ilmeni jopa suoranaista vihaa lestadiolaiskristittyjä kohtaan. Myös kuulustelut suorittaneen ja käräjillä syyttäjänä toimineen Savitaipaleen ja Suomenniemen nimismiehen Alfred Lagercrantzin toimissa voi nähdä ymmärtämystä tekoa kohtaan. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut rikoksesta mitään korvauksia ja Lagercrantz jätti tahallaan? ilmoittamatta hänelle asian käsittelystä välikäräjillä 22.4.1884. Myös paikkakunnan papisto näki "väärän opin" juurimisen paikkakunnalta pelkkänä hyvän tekemisenä. Paikkakunnalla on sepitetty kaksikin runoa tapahtuneesta. Toisen, jo hieman ajatuksissa katkeavan, merkitsi vuosikymmeniä myöhemmin muistiin Iivari Mononen Janne Lundbergiltä:

Sattui Savitaipaleessa, talossa Karhulassa,
jossa Välikangas silloin oli, saarnaamassa,
Vasarankin vaimo riensi, sinne heidän seurahansa.
Jätti pienen lapsensa, itkien kotiansa.
Vasara oli heitä varoittanut, ja kartanolla ja yrittivät lyödä.
Silloin heti Vasara, otti pyssyn reestään.
Välikangas kun läheni, pyssy pauukahteli, varsin hurjaan ammuntaan.

Välikangas kiinni ryntäs ampujaan ja kaatui hänen kanssaan.
Kuulat kulki rinnan kautta Välikankahasta.

Kärsi kovan tuskansa, kaksi vuorokautta.
Ruumis vietiin Viipuriin, jos ol pajon kansaa.
Saiko sielu sijansa, tuolla taivahassa,
sit ei tiedä tutkija, eikä tietäkäämme,
kun on tili tehtävä, kerran itsestämme.

Välikankaan hautajaisista, jotka pidettiin 19.3.1884, tulivat eräät suurimmista, mitkä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Hautajaiset olivat houkutelleet Ristimäen hautausmaalle satamäärin kansaa. Useilta lähipaikkakunnilta ja laajemminkin Etelä-Suomesta oli saapunut uskonystäviä saattamaan marttyyriksi koettua saarnamiestä haudan lepoon. Myöhemmin pystyttivät Välikankaan uskonystävät haudalle kivisen muistomerkin. Aikakauden sanomalehdet kaikkialla Suomessa uutisoivat varsinkin hautajaiset näyttävästi. Asiaa penkoessani herätti kuitenkin ihmetystäni se, ettei Viipurin keskeinen suomenkielinen sanomalehti Ilmarinen rivilläkään kertonut verityöstä eikä hautajaisista.

Eeva Vasara eli pitkän elämän huolimatta traagisista tapahtumista 1880-luvulla.

Tarina jatkuu TÄÄLLÄ
ja
lisäksi
TÄÄLLÄ