Sukuhistoriaa 3, osa 4

 

Tässä kuvassa on mahdollisesti Anna Surakka Huru (1885-1950)

John Alfred ja Anna (Surakka) Huru asuivat siis lopun elämänsä Astoriassa. John Alfred ilmoittaa vuoden 1920 väestölaskentakaavakkeessa saapuneensa maahan vuonna 1909. Anna saapumisvuodeksi on merkitty 1911, mikä itse asiassa on hänen saapumisvuotensa Kanadaan, ei Yhdysvaltoihin. Perheen lapsista kahden vanhimman syntymäpaikaksi on merkitty Michiganin osavaltio ja isän kerrotaan työskentelevän puunjalostuslaitoksessa (lumber mill).

Bertha Huru Jurvakainen 1918-1993

Lapsia Hurun perheeseen syntyi viisi. Vanhin heistä oli Hubert (16.3.1917 Calumet, Michigan – 1.8.1975 Longview, Washington), lempinimeltään Hoobie (who-be). Oliko Hubert, joka ei koskaan avioitunut, mahdollisesti Johan Alfredin ensimmäisestä avioliitosta? Avioituivathan Johan Alfred ja Anna vasta 5.10.1917? Hubertin jälkeen perheeseen syntyi Bertha -tytär (25.9.1918 Calumet Michigan – 9.11.1993 Longview, Washington), josta tuli suurperheen äiti. Muistokirjoituksen mukaan Berthalla oli yhdeksän lasta, neljä tytärtä ja viisi poikaa, sekä 52 lastenlasta. Vasta Astoriaan muuttaneeseen perheeseen syntyi 24.10.1919 Edward-niminen poika, joka kuoli varsin nuorena eli 45-vuotiaana 11.1.1965 Interlachenissa, Oregonissa. Myös Edward oli avioitunut ja hänellä oli muistokirjoituksen mukaan kolme lasta. Vuonna 1921 Hurun perheessä iloittiin Helen-tyttären syntymisestä. Hänen elämänvaiheitaan minulla on erittäin vähän tietoja.  Vuonna 1950 hänen mainitaan olevan Oregonin Portlandissa asuvana Mrs Clayton Crow. Vuonna 1975 hänet tunnettiin rouva Helen Reynoldsina, joka asui Long Beachin kaupungissa Kaliforniassa. Nuorin perheen lapsista oli Hilda, joka syntyi 9.1.1925. Hilda asui pitkään Etelä-Kaliforniassa ja Phoenixissa Arizonassa. 25 viimeistä elinvuottaan hän asui jälleen Columbia-joen varrella Longviewin kaupungissa. Hilda avioitui 16.4.1971 pikkupoikana vanhempiensa kanssa Ruotsista Yhdysvaltoihin muuttaneen Thor Jacob Johnsonin kanssa (1912-1997). Avioliitto oli lapseton. Hilda Huru Johson kuoli 25.10.2007 Longviewin kaupungissa Washingtonissa.

Hilda Huru  Johnson 1925-2007

Vuoden 1940 väestönlaskentatiedot kertovat, että John Alfred työskenteli satamatyöläisenä. Hänen vuosiansionsa olivat 2163 dollaria (nykyrahassa 41557 dollaria). Kotona asuivat lapsista vielä 20-vuotias kuorma-autonkuljettaja Edward ja 15-vuotias koululainen Hilda. Naapurissa saman (Columbia Avenue) kadun varrella asui perheen 21-vuotias Bertha-tytär, joka oli avioitunut puuseppä Arne Jurvakaisen kanssa. Koko tienoo näyttää olevan vahvasti suomalaisperäisen väestön asuttamaa. Naapurissa asuivat muun muassa Mäen, Silverin, Blomqvistin, Niemen, Huhtalan ja Reinikan perheet sekä yksinäiset Hilja Sorvari ja Jacob Merilä. Olipa suomalaisten keskelle asettunut yksi saksalaistaustainenkin perheenisä, mutta hän oli hoksannut avioitua suomalaisen Eevan kanssa. Lieneekö siinäkin perheessä kaikunut suomi kotikielenä? Näin entisenä opetusalan ihmisenä huomioni kiinnittyi siihen, että opettajana paikallisessa koulussa työskennellyt Silverin perheen Elsie-tytär tienasi vuodessa vain 1260 dollaria. Olivatko opettajat jo silloin selkeästi alipalkattuja?

Anna Surakka Hurun (1885-1950) muistokirjoitus

Hurun perheessä koettiin syksyllä 1941 suuri suru, kun perheen isä menehtyi 49-vuotiaana. John Alfred Huru oli syntynyt Norjan Vesisaaressa 27.2.1892 ja hän kuoli Astoriassa 23.9.1941. Myöskään Annan elämäntaival ei osoittautunut enää pitkäksi. Hän sairastui vakavasti 1940-luvun lopulla vatsasyöpään. Huolimatta sitä, että hänet leikattiin, Anna menehtyi 11.12.1950. John Alfred ja Anna on haudattu Lewis and Clarkin hautausmaalle, Miles Crossing, Clatsop County, Oregon. Vaikka Anna on levännyt jo 70 vuotta Columbia-joen vehreissä rantamaisemissa, hänen perillisiään elää edelleen Yhdysvalloista ainakin kymmenittäin jollei sadoittain.

Sarja jatkuu vielä tarinalla Annan sisaresta Mariasta.

Novellihenkilön jäljillä - J.H. Erkon "Paavo Holppa"

Näkymää Kurkijoen kirkonkylään

Runoilija J. H. Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui välillä ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Ongelmiin jouduttuaan uskonystävät usein pelastivat Holpan ja antoivat rötöstelyt anteeksi. Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun.

Otin tehtäväkseni selvittää, kuka tämä Paavo Holppa oikein on. Kurkijoen kirkonkirjoissa nimi on muodossa Paavo Holopainen, syntymävuodeksi on merkitty vuosi 1838. Holopaisen kirjassa kertoman perusteella oletin hänen syntymäpitäjäkseen Kiteen. Niinpä aloin penkoa Kiteen kirkonkirjoja. Sieltä löytyikin 12.7.1838 torppari Johan Holopaisen (1798 – 1868) ja hänen vaimonsa Maria Perkisen (1800 – 1857) perheeseen syntynyt Påhl-niminen poika. Påhl (nimi esiintyy myös muodossa Paul) Holopainen muutti jossakin vaiheessa Kesälahdelle, jossa avioitui Lena (esiintyy  myös muodossa Helena) Kolehmaisen kanssa, joka oli lähes neljätoista vuotta vanhempi kuin miehensä. Hän oli syntynyt 19.12.1824 Kesälahdella. Paavo Holopainen palasi avioiduttuaan takaisin kotikylälleen Kiteen Närsäkkälään. Holopaiset ottivat muuttokirjan Kurkijoelle 9.5.1865. Kurkijoen kirkonkirjoissa ei näy merkintöjä siitä, että Holopaiset olisivat asuneet muualla kuin Kurkijoen Raholan kylässä, vaikka he olivat välillä ilmeisesti pitkiäkin aikoja mm. Uudellakirkolla. Paavo Holopianen on merkitty Kiteen kirkonkirjoihin itselliseksi (inhysing), Kurkijoella sekä itselliseksi että nikkariksi.

Paavo Holopaisen isän kohtalo oli traaginen. Hän menehtyi nälkään (svält) 27.6.1868 Närsäkkälässä. Vuosina 1867 - 1868 maassamme koettiin erittäin paha nälänhätä. Vuoden 1868 keväällä ja alkukesästä nälkä ja sen seurauksena lukuisat kulkutaudit tappoivat satoja kiteeläisiä joka kuukausi. Huhtikuussa kuolleita oli jo 178 henkeä, pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin menehtyneiden määrä oli 239 henkeä. Kesäkuussa pahin vaihe alkoi olla jo ohi, sillä Kiteellä kuoli ”enää” 147 seurakuntalaista. Vertailun vuoksi, seuraavana keväänä, eli toukokuussa 1869 Kiteellä kuoli enää 35 asukasta.

Lopuksi alla Wiipurin Sanomissa 26.1.1896 julkaistu Paavo Holopaisen muistokirjoitus. Tekstin kirjoittaja on selvästi tuntenut Holopaisen sekä Erkon kirjoittaman kirjan erittäin hyvin. Tekstin mukaan Paavo oli saavuttanut sen rauhan, jota hän oli kovasti etsinyt. Muistokirjoituksen fraasit ovat ahkerasti käytettyjä ainakin lestadiolaisuudessa.

Paavo Holopaisen muistokirjoitus.
Wiipurin Sanomat 26.1.1896

Holpan Paavo, jonka elämäkerran on runoilija J. H. Erkko esittänyt kirjassaan ”uskovainen, on vaipunut kuolon uneen Kurkijoella, yöllä tammikuun 20. päivää vasten. – Runoilija jättää hänen mainitussa kertomuksessaan pysäyspaikalle. ”Olen nyt kuin junasta kotiasemalleen pysähtynyt matkustaja, joka odottaa noutajaansa”, sanoo hän.

Noutaja on nyt tullut ja päättänyt tämän monivaiheisen, tavallaan merkillisen elämänjuoksun, jonka runoilija on niin todellisesti ja sattuvasti esittänyt teoksessaan. – ”Uskovainen on päässyt uskomisesta näkemiseen ja tuntemiseen. Väsynyt vaeltaja on laskenut kädestään matkasauvan, uupunut myrskysään kulkija päässyt haluttuun Herransa lepoon.

Nukkuos rauhassa kumpusi turpeen alla!
kepeät mullat hautaasi verhotkoon!

Toivoo nuori ystäväsi Antti.

Murhatun kauppiaan Heikki Pajarin muistokirjoitus (Wiipuri no 219/20.10.1900)

Edellisessä blogikirjoituksessani aiheenani oli Lappeen Tirilässä lokakuun puolivälissa vuonna 1900 tapahtunut kolmoismurha. Murha, jossa tekotapa oli erittäin raaka (murhavälineenä oli puntari), oli monimutkaisine ja värikkäine selvittelyineen ja oikeudenistuntoineen kolmen vuoden ajan lehtien uutisotsikoissa. Wiipuri-lehti julkaisi 20.10.1900 murhatun lestadiolaisen kauppiaspariskunnan hyvin tunteneen henkilön laatiman muistokirjoituksen. Vainajat kuvataan auttavaisina, rehellisinä ja vaatimattomina ihmisinä. Tuo kuva muodostui heistä myös minulle, tutustuessani lukuisiin aihetta koskeviin lehtikirjoituksiin ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin. Heikki ja Maria Pajarin (os. Tång) hautakivi seisoo edelleen hautausmaakäytäntöjen muutoksia uhmaten Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Toivottavasti vielä pitkään.

Muistosanoja 

Lappeella tapahtuneessa kolmoismurhassa surmansa saaneesta H. Pajarista kirjoitetaan meille:

Ylhäisistä ihmisistä samme kyllä paljon kuulla puhuttavan heidän kuolemansa jälkeen. Näinä päivinä ovat sanomalehdet tienneet kertoa kamalasta kolmoismurhasta Lappeella, jonka kautta tuonelaan on mennyt alhaisia henkilöitä, mutta joiden joukossa kuitenkin oli yksi, - Heikki Pajari, jonka vaatimattomasta, mutta hyväätekevästä elämästä tahtoisin tässä jonkun sanan sanoa.

Vainaja oli kotoisin Kuivaniemen kappelista. Jo nuorena tuli hän palvelukseen Iihin kauppias Häggqvist-vainajalle, joka opittuaan hänet tuntemaan rehelliseksi ja jumalaapelkääväiseksi mieheksi, toimitti hänet kaupittelemaan lohia Helsinkiin. Nauttien verrattain suurta palkkaa ja harjoittaen suurinta säästäväisyyttä onnistui Pajarin jonkun ajan kuluttua saada kokoon niin paljon omaisuutta, että voi alottaa oman torikaupan. Lukemattomat helsinkiläiset vielä hyvin muistanevat tuon pienosen ja luotettavan miehen, jonka ammeesta parasta lohta saatiin.

Kauppa lienee myös hänelle kutakuinkin onnistunut, koska Pajari eräälle köyhälle sukulaiselleen ja ystävälleen voi lahjoittaa talon Merijärven seurakunnasta ja kestää yhdelläkin kertaa takausmaksua, johon tunnottomat ihmiset olivat saaneet hänet houkutelluksi, noin 10 000 markkaa. Saatuaan kuitenkin säästöön pienen omaisuuden, muutti vainaja Helsingistä Lappeelle erään hyvän ystävänsä luokse asumaan tehden taloudellisia ja maa-askareita. Kun tämäkin ajan pitkään tuli vainajalle, joka paraat voimansa oli kuluttanut Helsingin toreilla, rasittavaksi, tahtoi hän asettua jälleen viettämään omintakeista elämää vaimonsa kanssa pienessä mökissä. Vainaja oli tottunut koko elämänsä ajan viettämään ahkeraa elämää, josta syystä ei hän nytkään tullut toimetta aikaan ja siksi hän taas alkoi jonkinlaisen torikaupan Kaukaan tehtaalla.
 

Pajarien hautakiven maali ja tekstit ovat jo kuluneet

Aina vihasi vainaja vääryyttä ja petosta sekä ahneutta. Hienotunteisesti ja hellästi kohteli hän aina niitä, jotka olivat hänelle joutuneet velkaan. Ennen antoi hän omaisuutensa hukkua kuin pahoitti velkamiehensä mieltä. Ja milloin köyhä tuli hänen majaansa, sitä hän aina ruokki ja holhosi. Hän avasi aina pienen ja vaatimattoman majansa oudoillekin vieraille. Hän tahtoi noudattaa herran käskyä: ”Huoneeseen ottamista älkää unhottako, sillä sen kautta ovat muutama tietämättä enkelitkin huoneeseensa ottaneet”.  Mutta sanomalehtiuutisista päättäen tuli tällä kertaa Pajarin huoneeseen murhamies, joka hyväntekijöiltään ja heidän vieraaltansa ruhjoi pään rikki.
 

Helsingissä ollessaan uskoi Pajari köyhille ylioppilaillekin monesti rahalainoja, mutta keneltäkään heistä ei hän milloinkaan ottanut penniäkään korkoa. Lukuisat ystävät muistavat aina Pajarin ja hänen hiljaisen, hurskaan vaimonsa sydämmellisestä vieraanvaraisuudesta, samalla kuin he toivovat, että he ovat saaneet Jumalan armosta muuttaa siihen ylhäiseen majaan kirkastuksen maalla, jonne ei enää murhamiehen käsi ylety.

Johan Takkisen elämäkerta Amerikan Suomalaisessa Lehdessä 1892

Amerikan Suomalainen Lehti julkaisi  maaliskuussa 1892 oheisen Juho Takkisen muistokirjoituksen. Takkinen oli Kupasisaarella Calumetin Apostolisluterilaisen kirkon saarnaaja ja papinviran toimittaja vuodesta 1877. Tyytymättömyys häneen kasvoi vähitellen niin suureksi, että hänet äänestettiin pois virastaan. Tämä johti oikeudenkäynteihin, jotka Takkinen kannattajineen hävisi. Amerikansuomalaisten yhteisöjen alkuvaiheet olivat hyvin riitaista aikaa. Hyvin virkamiesvaltaisesta ja jäykästä sääty-yhteiskunnasta siirtyminen "vapaaseen" amerikkalaiseen yhteiskuntaan ei tapahtunut ilman ristiriitoja ja törmäyksiä. Tämä heijastui lähes kaikilla elämänalueilla. Sopeutumiskivut näkyivät niin uskonnollisessa toiminnassa kuin raittius- ja sivistysriennoissa sekä myös esimerkiksi työväenliikkeen toiminnasssa.

Amerikan Suomalainen Lehti alkoi ilmestyä Calumetissa, Michiganissa kesällä 1879

 

Johan Takkinen[1]

Vasta 13:la ikävuodella on sattunut tälle lehdelle ensikerran se ikävä velvollisuus tehtäväksi, että panna  kuolonmerkki risti aikalaisensa työtoverin nimen teen ja lausua muistosananen vainajan haudalla – semmoisen työtoverin, jonka työ oli aivan eri alalla, mutta kuitenkin niin läheinen. Sekä yksityisissä kirjeissä että kotimaan sanomalehdissä on tänne saapunut se surettava sanoma, että maallikkosaarnaaja Johan Takkinen on viime helmikuun 13 päivänä kuollut lähetysmatkalla Kittilässä, muutamia päiviä keuhkokuumetta sairastettuansa. Johan Takkisen tunsivat useimmat Amerikan suomalaiset, sekä persoonallisesti että maineen kautta, mutta harvat tunsivat hänen paremmin kuin tämän kirjoittaja. Johan Takkinen oli laveimmassa piirissä vaikuttanut suomalainen maallikkosaarnaaja, mitä milloinkaan on ollut. Yhdessä kohti häntä voi verrata Paavo Ruotsalaiseen, nimittäin siinä että riivomielinen vastustaja ei tiennyt, kuinka heitä olisi voinut kyllin mustaella, joka on parhaana todistuksena siihen, että he ovat olleet jostaki merkityksestä aikalaistensa seassa.
                      Johan Takkinen syntyi lokakuun 23 päivänä 1838, joten hän oli kuollessaan 53 vuoden, 3 kuukauden ja 20 päivän ikäinen. Hänen nuoruutensa aikana tuskin kiertokouluakaan niillä pohjanperillä löytyi. Hän sai yhtä vähän opetusta, kun kaikki muutkin rahvaan lapset, eikä hänellä koskaan ollut kirjatietoja muista, kun hengellisistä’ kirjoista. Hän innostui ja liittyi laestadiolaiseen liikkeeseen jo nuorena miehenä, otti Raamatun kainaloonsa ja alkoi samoella pohjanperillä saarnamiehenä, masentumatta puutteista ja häväistyksestä, joita semmoinen matkailija toisin ajattelelevilta kohtaa. Sitten hän ulotutti matkansa eteläänki, ympäri Suomea ja Pietariinki saakka[2], seurustellen yhtä hyvin ylimmäisten pappien[3] kuin alhaisimpain kansalaisten kanssa. Sillä tavoin sai Takkinen semmoisen laveamman katsantokannan sekä hengellisissä ett maallisissa asioissa, jota ei ole muilla tämän aikaisilla maallikkosaarnaajilla. Kaiken sen kokemuksensa ohella hän oli alusta alkaen loppuunsa saakka läheisimmässä yhteydessä laestadiolaisen liikkeen vanhimpien johtajien kanssa Lapissa, jolla oli yhtä suuri merkitys hänen vastaiseen vaikutukseensa.
                      Takkinen kutsuttiin Amerikkaan jo vuonna 1877, mutta lähti jo seuraavana vuonna käymään kotimaassa. Palattuansa siltä matkalta takaisin Amerikkaan täällä alkoi hänen varsinainen vaikutusalansa loppuiäksensä. Se vaikutusala oli synkkä korpi Takkisen tänne tullessa, sillä vaikka kaksi apostolisluterilaista kirkkoa (Calumetissa ja Cokatossa) olivat jo olemassa, niin ei kirkkokunnalla ollut vielä edes nimeäkään, eikä yhtään laillisesti perustettua seurakuntaakaan.[4] Kun Calumetin seurakunta oli saatu järjestetyksi, niin sitten alkoivat hänen jokakesäiset lähetysmatkansa lännen siirtokuntiin, joidenka seurauksena oli. että siellä perustettiin seurakuntia ja rakennettiin kirkkoja, joista tulisi pitkä sarja tässä luetella.  Takkisen vertaisia saarnamiehiä oli muitaki Amerikassa, mutta hänen edellä mainitut avunsa, sekä kaiken uuden innokas harrastus, joka muilta puuttui, teki hänet uskonveljiensä johtajaksi kaikissa suomalaisten asuinpaikoissa, mihin hän tuli.

                      Niihin aikoihin oli täällä yhteisten yritysten heräämisen aika, jolloinka Takkinen tänne saapui, joihin hän oli etumaisena osanottajana. Mainittavimpia niistä oli ensimmäinen suomalainen kirjapaino-yhtiö Amerikassa, jossa Takkisella oli isoin osa, ja joka vasta vuoden 1890 lopulla hajoitettiin.[5] Toinen tärkeä yhdistys oli Amerikan Suomalainen Kirjallisuuden Seura, jonka toimella painettiin monia tuhansia lasten kirjoja, aapisia, katkismuksia ja Biblian historioita – melkein ainoat lastenkirjat, mitä on vielä Amerikassa suomeksi painatettu. Sen seuran esimiehenä oli Takkinen alusta loppuun saakka, joka hajoitettiin samaan aikaan, kun kirjapaino-yhtiöki.[6] Takkisella oli uuden aapisen painatus tekeillä omalla kustannuksellansa, joka ei ole vielä ehtinyt valmistua.

                      Takkinen matkusteli toisen kerran kotimaassa v. 1882. Sitten kului pitempi aika siellä käymättä, sillä vasta vuosina 1887 – 1888 hän teki sinne kolmannen matkan. Neljännelle lähetysmatkallensa hän lähti viime lokakuussa, joka oli sallittu viimeiseksi. Ainoastaan yhden kerran hän matkusti Tyynenmeren rannikolla, Oregonissa ja Washingtonissa. Se oli erään ihmeellisen pelastuksen vuoksi merkillinen, niin monia matkoja tehneen miehen elämässä. Hän saapui palausmatkalla, myöhään syksyllä, matkatoverinsa kanssa Duluthin satamaan, jossa he astuivat tuttuun Manistee-laivaan, siinä Kuparisaarelle mennäksensä. Mutta laivaan lähtöä odotellessansa he lähtivät vielä rannalle kävelemään ja saivat kuulla, että eräs uusi laiva, Nyack, oli juuri valmiina lähtemään Kuparisaarelle. matkalaiset kiiruhtivat siihen kapineinensa ja lähtivät myrskyävälle Superior-järvelle. Mutta niin myrskyinen oli järvi ja niin sakea lumipyry, että Nyack ei voinut laskea kanavan suuhun, vaan täytyi kiertää Keweenaw-niemen ympäri. Se laiva joutui karille 13 mailin päässä Entrystä, mutta väki ja laivaki pelastuivat. Mutta sen syysmyrskyn jälkeen tultiin vähitellen tuntemaan nykyajan kamalin haaksirikko Superior-järvellä, sillä siinä myrskyssä oli vanha Manistee mennyt järven pohjaan 29 hengen kanssa, josta ei yhtään sielua pelastunut.[7]
                      Takkinen oli puoluemies, joka tiesi aina mitä puolusti, mitä vastusti eikä jäänyt koskaan keskivälille missään kysymyksessä. Hän nuhteli syntiä ja manasi parannukseen, joka herätti mielipahaa monissa niissä ”nuoripuoluelaisissa”, jotka eivät suvaitse kuulla saarnaajansa suusta muuta, kun imarruksia itsestänsä – ”kuinka hyviä kristittyjä he ovat. Puoluemiehet ne herättävät vastaansanomista, mutta ne miehet ne vievät edistystä eteenpäin, jota vastaan laimeat, puolueettomat ja kaikkien mielen noudattajat eivät ole missään muuna kuin joukon jatkona. Vaikka oliki puoluemies, niin Takkinen oli elämän koulussa oppinut näkemään kussaki asiassa useamman kun yhden puolen ja hänen mielipiteensä muuttuivat vuosi vuodelta aina suvaitsevaisemmiksi Amerikassa ollessansa. Hän ei ollut niitä heränneitä, joidenka jumalisuus näytäksen synkeässä muodossa, itkuisuudessa ja syvissä huokauksissa. Hän oli luonteeltaan iloinen ja leikillinen

Viime syksynä tuli Amerikan apostolislutherilaisilla hyvin yleinen homma, että lähettää kaksi miestä kotimaahan, neuvottelemaan sikäläisten johtajien kanssa sekä täällä että siellä syttyneistä riitaisuuksista. Takkinen lähti sille viimeiselle matkallensa Olof Matoniemen kanssa, joka myöskin on sillä matkalla sairastunut. Takkinen kuoli viikkoa ennen, kun se sievä uusi kirkko valmistui, jonka hänen seurakuntansa on Red Jacketissä rakentanut.[8] Levätköön nyt rauhassa väsynyt matkamies, ahkeran päivätyön päätettyänsä.

Johan Takkisen kannattajien kirkko Pine Streetin varrella Calumetissa Michiganissa valmistui vuonna 1892

---

[1] Muistokirjoitus ilmestyi Amerikan Suomalaisessa Lehdessä (no 12/18.3.1892). Sen kirjoittaja on lehden toimittaja ja omistaja Aleksander Leinonen.

[2] Ks. Johan Takkisen kirje Abram Takalalle 18.9.1874.

[3] Tästä kertoo esim,  Johan Takkisen kirje Porvoon piispa Frans Ludvig Schaumanille kesällä 1876.

[4] Mielenkiintoista, että myös Leinonen (kuten Johan Takkinen artikkelissaan Kristillisessä Kuukauslehdessä [11/1884, 174-178; 12/1884, 188-192]) jättää kokonaan pois vaiheen, jossa seurakunta kantoi Solomon Kortiniemi Lutheran Society-nimeä. Tämä Amerikan ensimmäinen lestadiolaisseurakunta perustettiin jo 21.12.1872. Ks. Houghton County Archives. Articles of Association of the Solomon Kortiniemi Lutheran Society; Raittila 1982, 37.

[5] Amerikan Suomalaisen Kirjapaino-Osakeyhtiön tarkoituksena oli julkaista Amerikan Suomalaista Lehteä ja painaa Amerikan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoja. Puuhamiehinä oli aluksi sekä evankelisluterilaisia että Leinosen kertoman mukaan Takkisen voimakkaan tuen seurauksena myös apostolisluterilaisia. Melko pian määräysvalta siirtyi lähes kokonaan lestadiolaisille. Johan Takkinen merkitsi nimiinsä yhden yhtiön osakkeen. Kirjapainoyhtiön yhtiökokoukset pidettiin säännöllisesti Takkisen asunnossa. Ks. ASL näytenumero 13.6.1879; no 2/11.7.1879;  26/27.6.1889;  no 52/26.12.1890.

[6] Ks. ASL no 14/3.4.1891. Muistosanoja Amerikan Suomalaisesta Kirjallisuuden seurasta ja kirjapainosta.

[7] Ks. Takkisen kirje Amerikasta marraskuulla 1883.

[8] Tässä Takkisen kannattajien pystyttämässa kirkossa kokoonnuttiin ensimmäisen kerran 21.2.1892. Kirkko rakennettiin  Pine-kadun varrelle, lähes vastapäätä sitä apostolisluterilaista kirkkoa, jonka papinvirasta Takkinen oli aikaisemmin äänestetty pois. Ks. ASL no 8/19.2.1892.