Sukuhistoriaa 1. Talonpoikaispäällikkö Pentti Lappalainen

Pälkjärven taistelun muistomerkin paljastustilaisuus 12.8.1928. Kuvalähde: Pälkjärven pitäjäseura

Isoisäni isoisä Pauli Paulinpoika Kinnunen eli pitkän elämän (1810-1895). Hän oli avioliitossa kaikkiaan neljä kertaa. Hänen toinen vaimonsa oli Anna Juhontytär Lappalainen (1821- 1851). Anna oli syntyisin Liperin Mattisenlahden talosta no 2. Kyseinen talo sijaitsi Joensuuhun, Liperiin, Taipaleeseen (Viinijärvelle) ja Lehmonahoon (Kontiolahdelle) johtavien teiden risteyksessä ja siinä oli keskikievari.

Annan isoisällä Pentti (Bengt) Lappalaisella (1769 – 1808) oli merkittävä asema kotipitäjässään 1800-luvun alussa. Kun Ruotsin ja Venäjän välille puhkesi ns. Suomen sota, nousivat pohjoiskarjalaiset miehet puolustamaan kotiseutuaan. Varsinkin Liperin ja Tohmajärven miehet lähtivät mukaan. Liperiläisten talopoikaisjoukkojen johtajana toimi yhden kirjalähteen mukaan mattisenlahtelainen Juho Lappalainen. Oletan kuitenkin muiden lähteiden perusteella, että hän olisi kuitenkin ollut edellä mainittu Annan isoisä Pentti Lappalainen. Pielisjärveläisillä oli johtajana legendaarinen Olli Tiainen.  Kun venäläiset joukot etenivät rajan yli Pohjois-Karjalaan tavoitteenaan Kuopio, hävitti Lappalainen miehineen Pielisjoen yli rakennetun lauttasillan katkaisten etenemisen Joensuusta eteenpäin. Venäläiset joukot pysähtyivät Pielisjoen rannalle. Savon jääkärirykmentin komentaja, eversti Johan August Sandels lähetti talonpoikien avuksi majuri  Carl Wilhelm Malmin mukanaan 20 miestä ja kaksi tykkiä. Majuri Malm saapui joukkoineen Mattisenlahteen ja ryhtyi valmistelemaan venäläisten karkottamista. Samaan aikaan Pielisjärveltä Olli Tiaisen johdolla saapuneet talonpoikaisjoukot hyökkäsivät 31.7.1808 Kontiolahden Mönnin kylään asettuneiden joukkojen kimppuun paikallisten kyläläisten avustamana. Venäläiset joukot perääntyivät tämän jälkeen nopeasti Pälkjärvelle.

Vuonna 1994 uudelleen pystytetty Pälkjärven taistelun
muistomerkki nykysasussaan.

Talonpoikaisjoukot yhdessä ruotsalaisjoukkojen kanssa kävivät Pälkjärvelle vetäytyneiden venäläisjoukkojen kimppuun 9.8.1808. Taistelussa majuri Malmin johtamat joukot löivät kenraali Aleksejevin 1300-miehisen venäläisosaston Pälkjärven kaakkoispäässä. Suomalais-ruotsalaisessa taisteluosastossa oli 400 vapaaehtoista talonpoikaa ja 250 sotilasta. Näistä kaatui 11 sotilasta sekä 8 talonpoikaa. Kaatuneet olivat vänrikki Löthman, 10 sotilasta ja kahdeksan vapaaehtoista. Nämä olivat liperiläisten päällikkönä ollut talollinen Pentti Lappalainen sekä talolliset Pekka Karttunen, Paavo Lukkarinen, Antti Turunen, loiset Pekka Kähkönen ja Juhana Lempinen sekä renki Mikko Jonasson ja yksi tuntematon.

Venäläisjoukot pakenivat silmittömästi Sortavalan suuntaan. Voitto Pälkjärvellä poisti eversti Sandelsin Savossa olleisiin joukkoihin kehittymässä olleen sivustauhan idästä. Pälkjärven taistelu tunnetaan myös nimellä Hiekan taistelu. Sodassa kävi lopulta ruotsalaisten kannalta huonosti eli edessä oli noyryyttävä tappio.

Pälkjärven suojeluskunta pystytti taistelupaikalle muistomerkin 12.8.1928. Neuvostoliiton aikakaudella muistomerkkiä runneltiin, mutta sen laatat löydettiin maastosta 1990-luvun alussa. Pälkjärven pitäjäseura kunnosti muistomerkin uudelleen lähelle sen entistä paikkaa vuonna 1994.

Pentti Lappalaisen kuolemasta on Liperin rippikirjassa vuosilta 1806 – 1812 lyhyt merkintä: Stupat in Pelgjärfvi slaget  1808 / Kaatunut Pälkjärven taistelussa 1808.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819

Aleksanteri I

Elokuussa 1819 saapui Venjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Aleksanteri I oli vierallut aikaisemmin jo neljä kertaa maassamme. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 1803 ja suuntautui Punkaharjulle. Historian siivet havisivat menneenä kesänä, kun Venäjän nykyinen "tsaari" Vladimir Putin myös suuntasi Suomen-vierailullaan Punkaharjulle. Lieneekö paikalla olleet kansalaiset ja virkamiehet osoittaneet vastaavanlaista alamaisuutta kuin oheisessa kertomuksessa?  Aleksanteri I kävi Suomessa vuonna 1809 kaksi kertaa osallistuen Porvoon valtiopäivien avajaisiin maaliskuussa ja uudestaan niiden päättäjäisiin heinäkuussa. Vuonna 1812 hän kävi Turussa ja tapasi Ruotsin kruununprinssin Karl Johanin. Mielenkiintoinen on Karjalaisen artikkelin sävy. Runsas vuosi on kulunut verisestä sisällissodasta, jota voittanut valkoinen osapuoli piti ennen kaikkea vapaussotana, ja nimen omaan vapautuksena Venäjän valtion ikeen alta. Silti artikkelista välittyy myönteinen kuva tsaarista ja hänen vierailustaan. Kirjoitin kertomuksen puhtaaksi ja julkaisen sen nyt kahdessa osassa.

Eräs satavuotismuisto

Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan:  Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen.  Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.

Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.

Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi.
Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului
Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von
Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin
1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali
v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset.
Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989.
.

Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.

Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.  ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.

Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti  jääkärit vetäytymään).

Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus
Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli
vuonna 1760.

Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös, melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.

Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…

Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. 

Tarina jatkuu....

Tohmajärveläinen kylänäkymä vuonna 1909. Kuva: Museovirasto