Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa syyskuinen näkymä Saimaan kanavan varrelta.

Pajalan rovastin ”perilliset” uudella mantereella



Lapin äärimmäisessä perukassa syntynyt lestadiolainen herätysliike on paitsi Pohjoismaiden suurin, myös laajimmalle levinnein. Uuden mantereen se saavutti 1860-luvun puolivälin jälkeen, kun Pohjois-Norjasta käynnistyi merkittävä muuttoliike Pohjois-Amerikkaan. Lähes samoihin aikoihin alkoi siirtolaisuus myös Ruotsin pohjoisosista. Näiden muuttajien joukossa oli runsaasti myös lestadiolaisia.  Heräyksen saaneet siirtolaiset levittivät uskonkäsityksiään uusilla alueilla innokkaasti maanmiestensä keskuuteen. Laestadiuksen julistama oppi levisi näin myös niiden siirtolaisten joukossa, jotka eivät olleet kuulleet lestadiolaisuudesta ”vanhassa maassa”. Liike saapui nopeasti lähes kaikkiin suomalaisten ”pesäpaikkoihin” Pohjois-Amerikassa. Pajalan rovastin ”perillisiä” löytää yhä tänäkin päivänä monilta amerikansuomalaisten asuinsijoilta.

Osaryhmät
Lestadiolaisuus on myös Pohjois-Amerikassa pirstoutunut moniin alaryhmiin. Uudella mantereella vallitsi täydellinen uskonnonvapaus. Niinpä lestadiolaiset perustivat vuodesta 1872 alkaen omia seurakuntiaan. Ne tunnistaa nykyisin joko etuliitteestä Apostolic Lutheran tai Laestadian Lutheran. Kun lestadiolaisuuden piirissä on syntynyt erimielisyyksiä, ratkaisuksi on Amerikassa usein valittu jakautuminen. Ristiriidat alkoivat näkyä Pohjois-Amerikassa jo 1870-luvun lopulla heijastuen nopeasti myös Euroopan lestadiolaisuuteen. Ainakin kahdessa lestadiolaisuuden hajaannuksessa (Itä- ja Länsilestadiolaisuuden jakaantuminen 1800-luvun lopulla ja 1932-1934 ns. Rauhan Sanan syntyminen) Pohjois-Amerikan erimielisyyksillä on ollut merkittävä osuus. Vahvin suunta uudella mantereella on nykyisin esikoisuus (Old Apostolic Lutheran Church), johon kuuluu noin 10 000 jäsentä. Tämä kirkko on erittäin vahva Länsirannikolla Portland - Vancouver alueella. Kolme seuraavaa suuntaa ovat lähes yhtä suuria ja niihin kuuluu noin 5-6000 jäsentä. Nämä ovat Apostolic Lutheran Church (yhteys Suomessa Rauhan Sanaan), First Apostolic Lutheran Church (yhteys ns. sillanpääläisiin) ja Laestadian Lutheran Church (SRK:n sisarjärjestö). Amerikassa esiintyy myös suunta, jota ei löydy Euroopasta: ns. pollarilaisuus. Tämäkin ryhmä on jakaantunut moniin ryhmiin, joista ylivoimaisesti suurin on ns. riitinmattilaiset (Independent Apostolic Lutheran Church). Siihen kuuluu noin 3000 jäsentä.

Levinneisyys
Yhä edelleen lestadiolaisuus on vahvinta niillä seuduilla, jossa se sai vahvan aseman jo 1800-luvulla (Minnesota, Wisconsin, Michigan, Oregon ja Washington). 1900-luvun alkuvuosikymmeninä apostolisluterilaisuus, kuten liikettä Amerikassa kutsuttiin, juurtui New Hampshiren valtioon Itärannikolla ja Saskatchewaniin Kanadan preerialla. Lestadiolaisuus on viimeisen puolen vuosisadan aikana levittäytynyt muuttoliikkeen mukana alueille, jossa sitä ei ole aikaisemmin juurikaan esiintynyt. Tällaisia osavaltioita ovat Florida, Etelä- ja Pohjois-Karoliina, Arizona sekä Alaska. Sen sijaan se on taantunut muun muassa Kaliforniassa, Pohjois-Dakotassa, New Yorkissa ja Massachusettsissa.

Etnisyys
Lestadiolaisuus on edelleen vahvasti etninen uskonto. Kun keskustelee eri lestadiolaisryhmiin kuuluvien amerikkalaisten kanssa, lähes kaikki kertovat kantavansa ainakin osittain suomalaista verenperintöä. Esi-isien lähtöpaikkoina mainitaan usein Kuusamo, Taivalkoski, Rovaniemi, Kalajoki, Ruotsin Ylitornio tai vaikkapa Norjan Vesisaari. Vuosikymmenien kuluessa on apostolisluterilaisiin seurakuntiin liittynyt jonkin verran myös ei-skandinaavisen taustan omaavia amerikkalaisia. Eniten heitä on esikoislestadiolaisten keskuudessa.  Amerikan lestadiolaiskirkoissa  käytettiin pitkään ainoana saarnakielenä suomea. Niinpä suomen kieli säilyi lestadiolaisten keskuudessa, vaikka seurakunnan jäsenet olivat asuneet uudella mantereella kolmen ja neljänkin sukupolven ajan.  ”Vanhan maan” kieli saavutti jopa lähes pyhän kielen aseman, joka osoittautui toisaalta kiroukseksi. Amerikkalaisen kulttuuriin ja yhteiskuntaan sopeutuneille siirtolaisten lapsille saarnojen kieli ei avautunut ja edusti kaukaista Eurooppaa, johon heillä ei ollut kosketuspintaa. Niinpä monet jättivät ”isiensä uskon”. Uudelle mantereelle pystytetyt lestadiolaiskirkot olivat ulkoasultaan että sisustukseltaan karuja viestien pohjoisen uskonnon askeettisuutta. Kirkoissa oli pitkään käytössä ”vanhasta maasta” tuotu penkkijärjestys: naiset istuivat ulko-ovesta katsoen keskikäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella.

Nykytilanne
Enimmillään Laestadiuksen seuraajia lienee Pohjois-Amerikassa ollut 1920-luvun alussa, jolloin Calumetin Apostolisluterilaisen seurakunnan pastori Paul Heideman arvioi heidän määräkseen 50 000. Seurakuntien kieli on vaihtunut jo lähes täysin englanniksi.  Lestadiolaiset muodostavat merkittävän väestönosan Kuparisaaren alueella Pohjois-Michiganissa, Minnesotan keskiosissa (New York Mills, Menahga, Wolf Lake) ja New Ipswichin alueella New Hampshiressa. Seurakuntien tulevaisuus näyttää turvatulta, kun katselee kirkkojen pihalla seurojen jälkeen leikkivien pellavapäisten lasten suurta joukkoa. Uusia, jopa tuhansia sanakuulijoita vetäviä kirkkoja, on rakennettu 2000-luvulla. Myös Amerikan lestadiolaisten keskuudessa suurperheet ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. 

Julkaistu 27.10.2012 Kaleva-lehden "alakerta"-osiossa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti