Lapin äärimmäisessä perukassa syntynyt lestadiolainen
herätysliike on paitsi Pohjoismaiden suurin, myös laajimmalle levinnein. Uuden
mantereen se saavutti 1860-luvun puolivälin jälkeen, kun Pohjois-Norjasta
käynnistyi merkittävä muuttoliike Pohjois-Amerikkaan. Lähes samoihin aikoihin
alkoi siirtolaisuus myös Ruotsin pohjoisosista. Näiden muuttajien joukossa oli
runsaasti myös lestadiolaisia. Heräyksen
saaneet siirtolaiset levittivät uskonkäsityksiään uusilla alueilla innokkaasti maanmiestensä
keskuuteen. Laestadiuksen julistama oppi levisi näin myös niiden siirtolaisten
joukossa, jotka eivät olleet kuulleet lestadiolaisuudesta ”vanhassa maassa”.
Liike saapui nopeasti lähes kaikkiin suomalaisten ”pesäpaikkoihin”
Pohjois-Amerikassa. Pajalan rovastin ”perillisiä” löytää yhä tänäkin päivänä
monilta amerikansuomalaisten asuinsijoilta.
Osaryhmät
Lestadiolaisuus on myös Pohjois-Amerikassa pirstoutunut
moniin alaryhmiin. Uudella mantereella vallitsi täydellinen uskonnonvapaus. Niinpä
lestadiolaiset perustivat vuodesta 1872 alkaen omia seurakuntiaan. Ne tunnistaa
nykyisin joko etuliitteestä Apostolic Lutheran tai Laestadian Lutheran. Kun
lestadiolaisuuden piirissä on syntynyt erimielisyyksiä, ratkaisuksi on Amerikassa
usein valittu jakautuminen. Ristiriidat alkoivat näkyä Pohjois-Amerikassa jo
1870-luvun lopulla heijastuen nopeasti myös Euroopan lestadiolaisuuteen.
Ainakin kahdessa lestadiolaisuuden hajaannuksessa (Itä- ja
Länsilestadiolaisuuden jakaantuminen 1800-luvun lopulla ja 1932-1934 ns. Rauhan
Sanan syntyminen) Pohjois-Amerikan erimielisyyksillä on ollut merkittävä osuus.
Vahvin suunta uudella mantereella on nykyisin esikoisuus (Old Apostolic
Lutheran Church), johon kuuluu noin 10 000 jäsentä. Tämä kirkko on erittäin
vahva Länsirannikolla Portland - Vancouver alueella. Kolme seuraavaa suuntaa
ovat lähes yhtä suuria ja niihin kuuluu noin 5-6000 jäsentä. Nämä ovat Apostolic
Lutheran Church (yhteys Suomessa Rauhan Sanaan), First Apostolic Lutheran
Church (yhteys ns. sillanpääläisiin) ja Laestadian Lutheran Church (SRK:n
sisarjärjestö). Amerikassa esiintyy myös suunta, jota ei löydy Euroopasta: ns.
pollarilaisuus. Tämäkin ryhmä on jakaantunut moniin ryhmiin, joista
ylivoimaisesti suurin on ns. riitinmattilaiset (Independent Apostolic Lutheran
Church). Siihen kuuluu noin 3000 jäsentä.
Levinneisyys
Yhä edelleen lestadiolaisuus on vahvinta niillä seuduilla,
jossa se sai vahvan aseman jo 1800-luvulla (Minnesota, Wisconsin, Michigan,
Oregon ja Washington). 1900-luvun alkuvuosikymmeninä apostolisluterilaisuus,
kuten liikettä Amerikassa kutsuttiin, juurtui New Hampshiren valtioon
Itärannikolla ja Saskatchewaniin Kanadan preerialla. Lestadiolaisuus on viimeisen
puolen vuosisadan aikana levittäytynyt muuttoliikkeen mukana alueille, jossa
sitä ei ole aikaisemmin juurikaan esiintynyt. Tällaisia osavaltioita ovat
Florida, Etelä- ja Pohjois-Karoliina, Arizona sekä Alaska. Sen sijaan se on
taantunut muun muassa Kaliforniassa, Pohjois-Dakotassa, New Yorkissa ja
Massachusettsissa.
Etnisyys
Lestadiolaisuus on edelleen vahvasti etninen uskonto. Kun
keskustelee eri lestadiolaisryhmiin kuuluvien amerikkalaisten kanssa, lähes
kaikki kertovat kantavansa ainakin osittain suomalaista verenperintöä.
Esi-isien lähtöpaikkoina mainitaan usein Kuusamo, Taivalkoski, Rovaniemi,
Kalajoki, Ruotsin Ylitornio tai vaikkapa Norjan Vesisaari. Vuosikymmenien
kuluessa on apostolisluterilaisiin seurakuntiin liittynyt jonkin verran myös
ei-skandinaavisen taustan omaavia amerikkalaisia. Eniten heitä on esikoislestadiolaisten
keskuudessa. Amerikan
lestadiolaiskirkoissa käytettiin pitkään
ainoana saarnakielenä suomea. Niinpä suomen kieli säilyi lestadiolaisten
keskuudessa, vaikka seurakunnan jäsenet olivat asuneet uudella mantereella kolmen
ja neljänkin sukupolven ajan. ”Vanhan
maan” kieli saavutti jopa lähes pyhän kielen aseman, joka osoittautui toisaalta
kiroukseksi. Amerikkalaisen kulttuuriin ja yhteiskuntaan sopeutuneille
siirtolaisten lapsille saarnojen kieli ei avautunut ja edusti kaukaista
Eurooppaa, johon heillä ei ollut kosketuspintaa. Niinpä monet jättivät ”isiensä
uskon”. Uudelle mantereelle pystytetyt lestadiolaiskirkot olivat ulkoasultaan
että sisustukseltaan karuja viestien pohjoisen uskonnon askeettisuutta.
Kirkoissa oli pitkään käytössä ”vanhasta maasta” tuotu penkkijärjestys: naiset
istuivat ulko-ovesta katsoen keskikäytävän vasemmalla ja miehet oikealla
puolella.
Nykytilanne
Enimmillään Laestadiuksen seuraajia lienee Pohjois-Amerikassa
ollut 1920-luvun alussa, jolloin Calumetin Apostolisluterilaisen seurakunnan
pastori Paul Heideman arvioi heidän määräkseen 50 000. Seurakuntien kieli
on vaihtunut jo lähes täysin englanniksi. Lestadiolaiset muodostavat merkittävän
väestönosan Kuparisaaren alueella Pohjois-Michiganissa, Minnesotan keskiosissa
(New York Mills, Menahga, Wolf Lake) ja New Ipswichin alueella New
Hampshiressa. Seurakuntien tulevaisuus näyttää turvatulta, kun katselee
kirkkojen pihalla seurojen jälkeen leikkivien pellavapäisten lasten suurta
joukkoa. Uusia, jopa tuhansia sanakuulijoita vetäviä kirkkoja, on rakennettu
2000-luvulla. Myös Amerikan lestadiolaisten keskuudessa suurperheet ovat
pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Julkaistu 27.10.2012 Kaleva-lehden "alakerta"-osiossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti