Jääkauden jäljillä 25.10.2018

Patikoin eilen jälleen kerran Savitaipaleen pohjoispuolella Jääkauden jäljillä - Kivikauden ihminen-reitillä. Se kulkee Sisemmän Salpausselän ja Kuolimon maisemissa Savitaipaleen kirkonkylän pohjoispuolella. Eilinen sää oli mitä parhain luonnossa liikkumiseen. Aurinko paistoi, lämpötila oli nollan tienoissa ja ilma oli tyyni.  Metsissä ja rannoilla oli jo varsin hiljaista. Muutamat korpit raakkuivat terveisiään, joutsenet ja hanhet toitottivat ajoittan muuttohalukkuudestaan etelään ja tiaiset pyrähtelivät välillä uteliasuudessaan katsomaan, milläinen köntys sieltä polulta oikein ilmestyy. Pääosin oli aivan hiljaista, eikä kuulunut kesäiseen äänimaisemaan usein kuuluva moottorisahojen eikä moottoveneiden pörinä rannoilla. Ainoastaan kevyt liplatus Kuolimon aaltojen hyväillessä sen hiekka- ja sorarantoja.

Olen aikaisemmin kuvannut patikointiani kyseisellä reitillä lumisena marraskuisena päivänä neljä vuotta sitten tässä kirjoituksessani. Tämänkertaisella, noin 13 kilometrin pituiselta reissultani tein seuraavia huomioita: Reitti on pääosin hyvin ja selkeästi merkitty. Merkinnät on uusittu ilmeisesti aika äskettäin. Ainoan poikkeuksen teki erillinen Pomperon reitti, jonka oli luvattoman pitkiä merktsemättömiä taipaleita. Opas- ja informaatiotaulut olivat vielä loistavassa kunnossa. Muutamissa paikoissa oli olettavasti menneen kesän aikana uusittu huonokuntoisia pitkospuita.  Reitin polut olivat muutenkin hyvässä kunnossa ja ne eivät ole kovinkaan vaativia, jopa monin paikoin helppoja kulkiessaan metsäautoteitä pitkin. Jääkauden jäljillä-reitti sovletuukin erittäin hyvin koko perhee patikointiretkelle. Sen kruunaa Rovastinojalla oleva kivikautinen kota. Upea on myöskin Viktorinrannassa oleva noin puoli kilometriä pitkä, upea hiekkaranta.

Viktorinrantaa

Näkymää Viktorinrannasta

Viktorinrantaa

Vielä yksi kuva Viktorinrannasta

Näkymää Kuolimon rannalta

Näkymä Kuolimon rannalta

Luonnon luomaa taidetta

Yksi näkymä polun varrelta

Opastus on selkeää

Polku kulkee pitkiä matkoja kapeiden harjumuodostelmien päällä

Näkymä Kammarlahdelle

Näkymä Kammarlahdelle

kaunista on

Polku seuraa pitkiä matkoja Kuolimon rantoja.

Kammarniemessä on aika levähtää

Polku kulkee pitkin Kuolimon rantametsää paikassa nimeltä Jyrkänmaanhiekka

Jyrkänmaanhiekassa polulle on tehty pitkä matkat pitkospuita

Paikoin puut kaatuvat rantavallista polun yläpuolelle

Rovastinojan suu sen laskiessa Kuolimoon

Näkymää Kuolimolle Rovastinojalta

Kivikautinen asumusrekonstruktio Rovastinojalla

Tässä mallia takaisin luontoon-tyypeille

Suurella vaivalla raivattu oja kasvaa vähitellen umpeen suosta raivatulla entisellä pellolla

Mahtuu reitille muutama taloryhmäkin. Tässä Tölskin talo Pomperon osuudelta.

Lopuksi toinen video ja kommentti:

Luumäen Huopaistenvirran joukkomurha maaliskuussa 1918

Huopaistenvirran joukkomurhan uhrien muistomerkki on pystytetty vuoden 1961 lopulla.

Luumäellä Taavetista Savitaipaleelle vievän tien varressa, Huopaistenvirran pohjoisrannalla on muistomerkki, jonka luona olen pysähtynyt useita kertoja.  Tällä luonnonkauniilla paikalla Kivijärven vedet purkautuvat Alakivijärveen. Maaliskuun lopulla 1918 Huopaistenvirran luonto todisti veristä tapahtumasarjaa, jonka muistoksi edellä mainittu muistomerkki on pystytetty. Savitaipalelainen historioitsija Pentti Pylkkö on kirjassaan Punainen viima kuvannut murhenäytelmää perustaen kirjoituksensa kirjallisuuden ohella lukuisiin kuulustelupöytäkirjoihin ja myöhemmin koottuihin haastatteluihin. Vaikka perimätiedossa ja kuulustelupöytäkirjoissa olisikin raakuuksien liioittelua, olivat tapahtumat joka tapauksessa Savitapaleen ja Luumäen välillä maaliskuussa 1918 hyytävän karmaisevia.

Haminan Lehti 14.5.1918

Pitkin kevättalvea 1918 kulki punaisten hallussa olleilta alueilta Etelä-Suomessa yksittäisiä  henkilöitä sekä ryhmiä pohjoiseen rintamalinjan yli valkoisten puolelle. Monet pakenijoista kulkivat Luumäen ja Savitaipaleen kautta koht Mäntyharjua ja Suomenniemeä. Liikkuminen tapahtui syrjäseutujen kautta, usein luotettujen oppaiden ja kyyditsijöiden vieminä. Usein siirtyminen onnistui hyvin, mutta joskus se päättyi kohtalokkaasti. Näin kävi Haminan seudulta liikkeelle lähteneelle ryhmälle, johon kuului kaksi naista ja kahdeksan miestä. Tämä oli kulkemassa Sianpää-nimellä tunnettua salaista etappitietä Luumäen ja Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Ylittäessään Helsinki – Pietari-rataa joukko jätti jäljet, jotka huomasi ratavartija Vihtori Metso. Hän ilmoitti havainnostaan Kaitjärven asemalla majaa pitäneille punaisille.  Taavetin punakaarti hälytettiin ja sieltä lähti Arvid Ahon johtama osasto takaa-ajoon.  Punaisia piilossa olleen suojeluskuntalaisen Matti Pukin takaa-ajoryhmä tavoitti Lennusjärvellä maaliskuun 20. vastaisen yönä. Haminasta tulossa ollut ryhmä otettiin heti perään kiinni Kaulion kylässä. Heidät vietiin Taavetin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltavaksi ja teljettiin sen jälkeen kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Vangituille kerrottiin, että heidät viedään Savitaipaleelle. Sitä heille ei sanottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattaviksi kuljetuksen aikana.

Huopaistenvirralla
surmattujen sippolalaisten
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Kuljetus Savitaipaleelle tehtiin kahdessa erässä. Kolme vangituista oli sijoitettu 30-miehiseen punaisten kuljetuskolonnaan, joka lähti 20.3. iltapäivällä kohti Savitaipaletta. Savitaipaleen kirkonkylälle asti kaksi heistä ei koskaan saapunut. Haminalainen Eugen Makonin surmattiin Savitaipaleella Kierikkomäessä, Juopperin ja Lapaton kylien välillä, ja vehkalahtelainen Antti Jaakkola Kylliälän ja Lyytikkälän kylien välillä Tikan puodin eteläpuolella. Ruumiit heitettiin ojaan ja niiden peitoksi potkittiin lunta. Punaisten sanitäärit hakivat myöhemmin ruumiit ja ne haudattiin Savitaipaleelle. Tämän vankien kuljetuserän kolmas valkoinen vanki oli Manu Saareks. Hän oli vangittuna kaksi ja puoli viikkoa, mutta sai lopulta palata kotiinsa. Saareks oli lähtenyt kuljettamaan valkoisten puolelle pyrkivä kotoaan Luumäen Saareksiinkylästä.

Vankien toinen kuljetuserä, johon kuului kaksi naista ja kuusi miestä, lähti kohti Savitaipaletta 21.3. aamuyöllä kello kaksi. Yhtä vangituista, Luumäen suojeluskunnan jäsentä Matti Pukkia juoksutettiin hangessa paljain jaloin aina Huopaistenvirralle saakka. Retkue saapui Huopaistenvirran sillalle aamulla kello puoli viisi. Saattuetta johtanut seppä Arvid Aho antoi sillalla pysähtymismerkin ja sanoi: ”No, pojat!”.  Hän nousi reestä, kiersi sen sivulle, ja ampui molemmat reessä istuneet naiset yhdellä laukauksella.  Kaikissa muissa reessä istuneet punaiset tekivät vangeilleen samalla tavalla. Surmattuaan vangit punaiset ryöstivät heiltä vaatteita, kenkiä, korut ja arvoesineet. Ryöstösaaliseen kuului kaksi lompakkoa, joissa oli yhteensä 32 000 markkaa. Sitten ruumiit heitettiin virtaan. Perään ammuttiin vielä laukauksia, kun joissakin ammutuissa ilmeni elonmerkkejä.

Helmi Husgafvelin ja
Nikolai Jaffen
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Edellisen kanssa ristiriidassa ovat muutamat kuulustelupöytäkirjat, joista ilmenee, että molemmat naispuoliset uhrit olisi ensin raiskattu, sen jälkeen poltettu kuumilla raudoilla ja kidutettu ennen tappamista.  Huopaistenvirtaan heitetyt ruumiit löydettiin vasta 11.5.1918. Kaikilla miespuolisilla uhreilla oli pistimien jälkiä sekä päässä että harteissa.  Erityisen raa’asti oli kohdeltu Matti Tynystä, jonka hartiat olivat kuin seula. Yhdeltä uhrilta oli koko pääkallo murskattu. Aini Lainio oli surmattu ampumalla. Helmi Husgafvelin alaleuassa oli ruhjevamma ja hänen päällystakkinsa molemmat rintapielet olivat riekaleina. Hän oli todennäköisesti taistellut hengestään raiskaajiensa kynsissä.  Läheisestä Monolan kylässä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan Matti Pukki olisi jäänyt käsistään roikkumaan Huopaistenvirran sillan laitaan. Punaiset hakkasivat hänen rystysiään kiväärin perällä, kunnes Pukki irroitti otteen ja putosi veteen. Kaulion kylän perimätietö kertoo, että Pukin käsi olisi hakattu hänen roikkuessaan sillanpielessä kiinni.

Savitaipaleella eivät punakaartilaisten tekemät raiskaukset suinkaan jääneet yksittäistapauksiksi. Kirkonkylällä punakaartilaiset järjestivät tansseja pappilassa. Kun paikkakunnan tytöt eivät niihin saapuneet, heitä haettiin mukaan väkisin pistinten avulla. Tansseista tytöt vietiin navettaan ja raiskattiin.

Taavetin suojeluskunta nimesi murhan tekijöiksi 11 punaista. Osa joukkomurhan tekijöistä sai pikatuomion (Haminan Lehden mukaan [11.11.1920] kuolemantuomio viidelle osallistuneelle) heti punaisten vallan luhistuttua. Osa tuomittiin parin seuraavan vuoden aikana. Marraskuun lopulla 1920 pidetyillä Savitaipaleen välikäräjillä entiset punakaartilaiset Johan Alfred Kolkka Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko Jyrkilä Kymistä saivat elinikäisen tuomion. Heistä Kolkka tunnusti murhanneensa Antti Jaakkolan, mutta väitti Jyrkilän pakottaneen hänet siihen. Muuten syytetyt syyttelivät murhista toisiaan ja kiistivät itsen niitä tehneensä. Veripellot-kirjassa mainitaan, että surmaamiskäskyn olisi antanut Haminan punajohtaja Jaakko Uski puhelimitse.

Eugen Makoninin ja Antti Jaakkolan murhasta
saivat elinkautistuomion Johan Alfred Kolkka
Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko
Jyrkilä Kymistä. Etelä-Saimaa 2.12.1920

Patsaan Huopaistenvirralle pystyttivät vuoden 1961 lopulla vainajien omaiset. Tähän he saivat Luumäen seurakunnalta 10 000 markan avustuksen. Patsaasta huolehti patsastoimikunta, jonka jäsenet olivat siirtyneet kesällä 1965 jo ”tuonilmaisiin”. Tämän jälkeen muistomerkistä otti vastuun paikkakunnalta poismuuttanut entinen asemapäällikkö Eino Jäkälä.

Joukkomurhien uhrit olivat:

Antti Jaakkola, 21-vuotias ylioppilas Vehkalahdelta
Eugen Makonin, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Eino Hauhio, 18-vuotias kirjapinon oppilas Haminasta
Helmi Husgafvel, 25-vuotias tuomiokunnan kirjri Haminasta
Nikolai Jaffe, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Einari Kattelus 18-vuotias talollisen poika Sippolasta
Aino Lainio, 24-vuotias lakitieteen ylioppilas Haminasta
Matti Pukki, 30-vuotias talollisen poika Luumäeltä
Hugo Purho, 21-vuotias talollisen poika Sippolasta
Matti Tynys, 21-vuotias hevosmies Vehkalahdelta

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros. Nurmelan kansakoulu

Uutinen Väkevänjärven rannalla sijainneen Toivonniemen huvilan ostosta Nurmelan kansakouluksi

Nurmelan kansakouluun haettiin opettajatarta
tällä ilmoituksella.

Tämänkertaisen blogimerkinnän aiheena on vanha kyläkoulu, joka hävisi maailmankartalta niinkin varhain kuin vuonna 1923. Lyhyt tarinani kertoo Säkkijärven Nurmelan kansakoulusta, joka sijaitsi sotien jälkeen Ylämaan kuntaan liitetyllä Säkkijärven kunnan alueella. Säkkijärven kunnassa kansakoulujen perustaminen, kuten niin monessa muussakin pitäjässä, vauhdittui vuoden 1898 kansakoulupiirien jakoasetuksen säätämisen jälkeen. Kunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin kirkonkylään vuonna 1881 ja 1800-luvun lopulla kunnassa oli jo yhdeksän kansakoulua. Säkkijärvi oli siis varsin edistyksellinen, verrattuna esimerkiksi vaikkapa Lemin, Savitaipaleen ja Taipalsaaren kuntiin hieman pohjoisempana. Vuonna 1900 kuntaan perustettiin kolme uutta kansakoulua, Nurmelan, Timperilän ja Häsälän koulut. Kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät Hujakkalan, Ihakselan ja Sirkjärven kansakoulut.

Nurmelan kansakoulupiiri, johon kuuluivat Nurmelan lisäksi Väkevän ja Salajärven kylät, hankki koulutalokseen maanmittausinsinööri Konstantin Järnefeltin rakentaman Toivonniemen huvilan Väkevänjärven rannalta. Konstantin Järnefelt oli ostanut Toivonniemen tontin paikalliselta isännältä Matti Nurmelalta. Nurmela, Väkevä ja Salajärvi olivat kuuluneet aikaisemmin Kolholan kansakoulun alueeseen, ja Nurmelan koulupiirin perustaminen ja oman koulurakennuksen hankinta sille aiheutti taloudellisten vastuiden ja erimielisyyksien selvittämistä, jota varten molempien koulupiirien alueelta valittiin "jakomiehet".

Nurmelan kansakoulun opettajaksi valittiin Anna Mannstén

Toivonniemen huvila siirtyi Järnefeltiltä koulun omistukseen marraskuussa 1899. Kauppahinta oli  4000 markkaa. Koulun toiminta käynnistyi syksyllä (1.10) 1900 ja oppilaita oli ensimmäisenä kouluvuonna yhteensä 34. Heistä 22 oli poikia ja 12 tyttöjä. Koulun opettajaksi valittiin Anna Katariina Mannstén (myöhemmin Maininki), joka toimikin opettajana koko koulun toiminta-ajan. Palkkaa oli luvassa 200 markkaa vuodessa, ilmainen kolmen huoneen ja keittiön asunto, lämpö ja valo, puolet koulun sisäänkirjoitusmaksuista, hehtaari viljeltyä maata, kesälaidun yhdelle lehmälle sekä 2000 kiloa heinää. Koulutyö Toivonniemellä jatkui vuoteen 1923 saakka. Koulurakennuksessa tehtiin korjaustöitä ainakin vuonna 1905, koska tuolta vuodelta löytyy urakkatarjouspyyntö korjaustöistä.

Koulupiirin ilmoituksia Säkkijärven Sanomissa

Vuoden 1920 marraskuussa valitsi Säkkijärven kunnanvaltuusto viisimiehisen toimikunnan etsimään Nurmelan koulupiirille uutta tonttia. Syy, miksi Toivonniemen koulurakennuksesta haluttiin luopua, ei ole allekirjoittaneen tiedossa. Edellä mainittuun toimikuntaan valittiin Matti Nurmi, Antti Seppä ja Antti Väkevä koulupiirin edustajina sekä opettajat Jalmari Teräs ja A. B. Huovila. Valtuusto päätti 25.6.1921 ostaa tontin Salajärveltä Aleksander Hämäläiseltä. Uusi koulurakennus nousi Salajärven Haaralaan vuonna 1923. Koska piirin koulu tuli nyt sijaitsemaan Salajärven kylässä, muutettiin koulun nimi Salajärven kouluksi ja ja samalla vaihtui myös koulupiirin nimi. Uudelle koululle siirryttiin 16.11.1923. Toivonniemen 23 vuotta kansakouluna toiminut rakennus siirtyi takaisin Nurmelan suvun haltuun kunnan myytyä sen Yrjö Nurmelalle. Nurmelan kansakoulu oli ollut yksiopettajainen koulu, jossa ennen varsinaisen koulun alkua oli pidetty valmistavaa, eli niin sanottua pikkulasten koulua. Uuden kaksikerroksisen koulun valmistuttua astui oppivelvollisuus täydellisenä voimaan koulupiirissä. Nyt käynnistyi myös kaksiluokkainen alakoulu ja tätä varten perustettiin toinen opettajan virka. Alakoulu aloitti toimintansa 1.10.1924. Samana syksynä käynnistettiin myös jatkokoulu.

Nurmelan ensimmäinen opettaja Anna Maininki jäi eläkkeelle vuonna 1923.  Viimeisenä talvisotaa edeltävänä kouluvuonna 1938 - 1939 Salajärven koulussa oli 92 oppilasta. Heistä  alakansakoulussa opiskeli 22, yläkansakoulussa 52 ja jatkokoulussa 18. Alakansakoulussa opetusta antoi Lyyli Forström ja yläkansakoulussa sekä jatkokoulussa Joonas Ilmonen sekä Elsa Reenmaa. 

Toivonniemen rakennuksen kohtaloksi muodostui jatkosota, jonka alkuvaiheessa rakennus paloi kylän lähes kaikkien muiden talojen kanssa. Salajärvelle rakennettu uusi koulurakennus jäi noin puolen kilometrin päähän vuoden 1940 rajasta, mutta sen väärälle puolelle. Myös Salajärven koululle muodostui jatkosodan alku kohtalokkaaksi ja ja rakennus paloi. Vuosina 1942 - 1944 koulu toimi Salajärvellä Uutelan tuvassa. Lukuvuonna 1942 - 1943 koulussa oli 74 oppilasta ja seuravana vuonna heitä oli 76. Opettajina olivat Lyyli Forström yläkansakoulussa ja Bertta Iivonen alakansakoulussa.

Lähteet:
Lappeenrannan kaupunginarkisto. Väkevälän kansakoulun arkisto Dc:1. Tilastot.
Esko Gåsman: Talojen tarinoita. 2008.
Antti Seppä & Minna Vilhunen: Kankaisiista Korvenrantaan. Nurmela ja Väkevälä sekä kadotettu Salajärvi. 2003.
Väinö Seppä: Säkkijärvi kautta aikojen. 1952.
Säkkijärven Sanomat 1899 - 1905.

Paksurokkaa, imeläkeittoa, särää, hapanlohkoa ja vellimämmiä syötiin ennen Savitaipaleella.

Savitaipaleen vuosina 1824 - 1827 rakennettu vanha kirkko kuvattuna 1910-luvulla.
Kirkko paloi sisällissodassa 1918. Kuva: Lappeenrannan museot.

Agraarisessa Suomessa olivat 1950- ja 1960-luvut maatalousnäyttelyiden kulta-aikaa. Joka kesä Etelä-Karjalassa järjestettiin vähintään yksi maatalousnäyttely. Ne olivat joko koko maakunnan kattavia tai vain pitäjäkohtaisia. Niitä järjestettiin niinkin pienissä kunnissa kuin rajan pirstomat Uukuniemi ja Nuijamaa. Paikallinen maalaisliiton äänenkannattaja Etelä-Saimaa kertoi laajasti ja monipuolisesti kulloisenkin näyttelypaikkakunnan maatalouden lisäksi sen historiasta, perinteistä, elinkeinoista ja kunnallisista oloista. Elokuussa 1955 maatalousnäyttely järjestettiin Savitaipaleella.  Lehden 27.8.1855 ilmestyneessä Savitaipale-teemaan keskittyneessä lehdessä kertoili opettaja Iivari Vahvanen paikallisista perinneruuista. Hän muisteli niitä mm. näin:

Eräs hyvin tavallinen ja yleisesti käytetty ruoka oli paksurokka, joka valmistettiin härkäpavuista ja suuruksena käytettiin ruisjauhoja. Keitos oli sakea ja syötiin kylmänä maidon kanssa. Yhtä vahva ruokalaji oli imeläkeitto, jonka tekotarpeisiin käytettiin lanttua, naurista ja herneitä. Siihenkin käytettiin ruisjauhoja suurukseksi ja lopuksi sen annettiin imeltyä.

Savitaipalelaisin perinneruokiin kuului myös särä. Iivari Vahvasen mukaan sen valmistamiseen tarvittiin pitkänomainen puukaukalo, johon ensin ladottiin perunoita ja päälle lyötiin vahvasti lampaanlihaa, ja sitten koko laitos työnnettiin uuniin. Särä oli paljon käytetty ruoka varsinkin syksyllä teurastusaikaan sekä myös talvisin.

Iivari Vahvanen nimeää savitaipalelaisiin ruokalajeihin kuuluvaksi lisäksi hapanlohkon. Se ei kuitenkaan ollut samaan tapaan valmistettu kuin Karjalan kannaksella. Savitaipaleella se keitettiin ruisjauhoista, johon taikinajuuresta valmistettiin klimppejä, jotka antoivat keitokselle hapahkon maun. Keittoon pantiin lisäksi perunaa, lanttua ja jotkut laittoivat myös naurista.

Minulle erikoisin tieto oli se, että Savitaipaleella syötiin mämmiä ympäri vuoden melkeinpä viikoittain. Valmistustapa oli suunnilleen samanlainen kuin pääsiäisenä kautta maan syödyn perinteisen mämmin, mutta savitaipalelainen mämmi valmistettiin vellimäiseksi. Leivistä Vahvanen nostaa esille perunalimpun, joka Savitaipaleella valmistettiin ohrajauhoista ja perunasta. Perunalimpun paistamiseen tarvittiin kovasti lämmitetty uuni