Sukuhistoriaa 3, osa 1

 Viimeisen viikon ajan olen suunnannut ylimääräisen energiani sattumalta löytämäni sukulaisen elämänvaiheiden selvittämiseen. Selatessani vanhoja amerikkalaisia sanomalehtiä huomioni kiinnittyi erään USA:n länsirannikolla kuolleen amerikansuomalaisen muistokirjoitukseen, jossa mainittiin myös hänen vanhempiensa sukunimet. Hänen äitinsä Anna Huru oli sen mukaan omaa sukuaan Surakka. En ollut aikaisemmin kuullut, että isoäitini sukulaisia olisi koskaan asunut Yhdysvaltain länsirannikolla. Siispä heti tutkimaan ja selvittämään, kuka hän oli ja miten hän oli päätynyt Amerikkaan.

Anna Surakka (Huru) syntyi 11.2.1885 Taipaleen kylässä Ivan Vasilinpoika Surakan (1846 - 1902) ja Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) perheeseen. Suku oli asunut ainakin 1530-luvulta alkaen suunnilleen samoilla asuinsijoilla. Alueelta siirtyi suuri osa ortodoksisesta kantaväestöstä 1600-luvulla sotien ja levottomuuksien takia Venäjälle. He pelkäsivät ruotsalaisten kostoa, koska olivat usein asettuneet venäläisten puolella näiden kahakoidessa ruotsalaisten ja läntisestä Suomesta tulleiden sotajoukkojen kanssa. Pohjois-Karjala yhdessä Käkisalmen läänin kanssa siirtyi vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Venäjän vallan alaisuudesta Ruotsin kuunun alle. Muuttohalukkuutta lisäsi myös pelko pakkokäännytyksestä luterilaisuuteen ja venäläisten harjoittama värväys ja propaganda muuton puolesta.

Tiedetään, että kaksi Surakan veljestä Hövilä ja Maksima lähtivät ruptuurisodan aikana 1656-1658 monien muiden mukana pakosalle Venäjälle, mutta he palasivat takaisin kotiseudulleen. Hövilä palasi heti rauhan slmimisen jälkeen, Maksima muutaman vuoden perästä. Ruptuurisodan aikana autioituneille tiloille muutti luterilaista väestöä lännestä (pääosin Savosta) ja etelästä. Pohjois-Karjalan pohjoisosat tyhjenivät lähes tyystin ortodoksisista asukkaista. Lähes samoin kävi Rääkkylän, Kiteen, Kesälahden ja Tohmajärven ortodokseille. Kantaväestöä jäi kuitenkin asumaan pariin kylään Kiteellä ja Tohmajärvellä. Maakunnan itäosaan, Ilomantsin-Tuupovaaran alueelle jäi melko vahva ortodoksinen asutus, mutta sielläkin he jäivät vähemmistöksi. Myös Liperiin, joka silloin käsitti myöhemmin omiksi seurakunnikseen muuttuneet Polvijärven, Kuusjärven (Outokummun), Kontiolahden  ja Kaavin alueet jäi varsin vahva ortodoksinen kantaväestö. Syy, miksi juuri tämän alueen väestö ei lähtenyt Venäjälle tai palasi sieltä, oli ilmeisesti siinä, että seutu oli tuon ajan mittapuun mukaan hyvää viljelysseutua ja kantaväestöllä olivat käytössä parhaat ja viljavimmat alueet Viinijärven, Pyhäselän ja Heposelän rantamilla. Vaikka jouduttiin luterilaisten pakkokäännytysten ja painostuksen kohteiksi ja alistumaan "vihollismaan" vallan alle, haluttiin kynsin hampain pitää kiinni esi-isien raivaamasta ja omistamasta kotiseudusta.

Ortodokseja asui paljon Taipaleen, Viinirannan, Komperon, Harmaasalon, Sysmän ja Sotkuman kylissä sekä Pielisjokivarressa Jakokoskella ja Paiholassa. Olojen rauhoituttua vähemmistöksi jääneen ortodoksiväestön väestönkasvu oli nopeampaa kuin luterilaisten. Oletettavasti se johtui siitä, että ortodoksit olivat keskimäärin varakkaampia kuin luterilaiset. Nälkävuosina, joita silloin tuppasi ajoittain olemaan, viikatemies niitti satoaan huomattavasti runsaammin köyhien kuin varakkaiden keskuudessa.

Edellä kertomani pitkä taustaselityksen jälkeen palaan Anna Surakan perheeseen. Hänen sukunsa kantatila oli Taipaleen kylän tila numero 13. Tästä muodostui myöhemmin neljä tilaa: vuoden 1855 maakirjan mukaan ne olivat Taipale n:o 25 Uusisurakkala, Taipale n:o 26 Ristonkangas, Taipale n:o 27 Jyrkilä ja Taipale no. 28 Wanhasurakkala. Annan isovanhemmat Vasili Jaakonpoika Surakka (1812 - 1863) ja Tatjana Alekseintytär Ratilainen (1819- 1887) isännöivät ja emännöivät vuodesta 1858 lähtien Wanhasurakkalaa. Vasilin kuoleman jälkeen tilan isäntänä jatkoi hänen poikansa Ivan (1846 - 1902), joka oli avioitunut Anna Vasilintytär Ratilaisen (1851 - 1914) kanssa. Annan ja Ivanin perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista neljä oli kuollut ennen jo Annan syntymää. Kun Anna päästi ilmoile ensimmäisen parkaisunsa, elossa oli ainoastaan hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kondrat. Anna ja Kondrat saivat vielä seurakseen pikkusiskon Marian (s. 1887) ja pikkuveljen Aleksanterin (s. 1894).

Jatkuu...

Kiihtelysvaaran kirkko

Kiihtelysvaaran kirkko syyskesällä 2017

Allekirjoittanut vieraili miltei vuosi sitten Kiihtelysvaaran kirkolla palatessani Ilomantsista. Perimmäinen syy vierailulle oli käynti nälkävuosina kuolleiden muistomerkillä, joka sijaitsee kirkkotarhassa. Kuvasin silloin myös komeaa kirkkorakennusta, sankarihautoja ja kellotapulia. Kirkon kuvaus ei oikein onnistunut, sillä kyseisenä päivänä oli vuoden 2017 kesälle harvinainen sää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, enkä saanut kelvollisesti koko kirkkoa kuvaan kuin yhdestä suunnasta.

Kiihtelysvaaran kirkko oli puinen ristikirkko, jolla oli ikää – silloin – 247 vuotta. Kirkko oli rakennettu Heikki Hägerin johdolla vuosina 1769–1770. Kirkkoa oli korjattu useaan otteeseen, 1830-luvulla, vuosina 1855–1856 ja 1931. Istumapaikkoja oli kirkossa 452 hengelle. Kiihtelysvaaran kirkko oli vanhimmista Pohjois-Karjalassa säilyneistä luterilaisista kirkoista. Kirkon kellotapuli on vuodelta 1856.

Kirkkorakennuksen kohtaloksi muodostui aamuyöllä 23.9.218 syttynyt tulipalo. Kyseessä oli ilmeisesti tuhopoltto. Päivällä kirkosta oli jäljellä enää savuavat rauniot. Palosta onnistuttiin pelastamaan alttaritaulu, ehtoollishopeat ja osa alttarivaatteista. Kirkkotarhassa sijainnut kellotapuli saatiin suojattua.

Aina kun pysähtyy satoja vuosia vanhojen komeiden puurakennusten luona, miettii miten ne saisi säilymään aikakausiensa muistomerkkeinä vielä tuleville polville. Tänään noita kansallisia aarteita on jälleen yksi vähemmän. Surullinen päivä Kiihtelysvaaralle ja koko Pohjois-Karjalalle!

Kiihtelysvaaran kellotapuli säilyi 23.9.2018 tulipalossa

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819, osa 2.

Jouhkolan hovin päärakennus nykyasussaan. Kertomuksessa kuvattu Jouhkolan hovi paloi vuonna 1904 ja sen tilalle rakennettiin uusi, kuvassa näkyvä rakennus.

Elokuussa 1819 saapui Venäjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Julkaisen tämän lehtikirjoituksen toisen osan ohessa. Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä. Kertomuksen sivujuonteena käy hyvin ilmi, miten 1800-luvun alkuvuosikymmenillä silloiset mahtimiehet siirsivät rahakkaita ja arvovaltaa tuovia virkoja isältä pojalle.  Samoin selviää, ettei Joensuun kaupungista ollut edes aavistusta. Pohjoiskarjalainen rahvas näyttää suhtautuneen hallitsijaan uteliaan ihailevasti. Minua hämmästyttää edelleen nimimerkki O.K:n poimimat yksityiskohdat vierailusta. Niillä luodaan mielikuva suurvaltajohtajasta lutuisena, hyväntahtoisena puolukkahillopurkin ihastelijana, joka jakaa vaivaisille rahaa. Tämä artikkeli ilmestyi siis vajaa runsas vuosi ns. vapaussodan jälkeen ja Kokoomus-puolueen äänenkannattajassa...

Eräs satavuotismuisto jatkuu

Jouhkolan hovi (Tohmajärvellä), joka on jonkun matkaa syrjässä Sortavalasta Joensuuhun johtavalta tieltä, on kuulun "Karjalan kuninkaan", asessori Gabriel Valleniuksen maineikas asunto Tohmajärven etelärannalla. Vuonna 1819 asui päähovissa Karjalan kuninkaan poika Gabriel Vallenius nuorempi, joka isänsä jäljestä oli päässyt kruununvoudiksi Ala-Karjalan kihlakuntaan. Samalla tilalla asui myös ”kuninkaan” toinen poika, rovasti Petter Vallenius, jolle hänen isänsä oli hankkinut Tohmajärven laajan kirkkoherrakunnan.

Kun keisarin vaunujen ilmoitettiin lähestyvän, meni kruununvouti seuruetta vastaan ja tarjosi suolaa ja leipää. Korkeat vieraat astuivat sisään Jouhkolan upeihin saleihin. Paljon väkeä oli kokoontunut saadakseen nähdä ihailtua hallitsijaa. Tapahtui sitten siinä, kerrotaan, pieni vahinkokin, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Muutamaan syrjähuoneeeseen oli kerätynyt niin paljon katselijoita, että lattia sortui.

Hovissä syötiin uhkeat päivälliset ja pian sen jälkeen otti keisari jäähyväiset kohteliaalta isnännältään ja ajoi pois. Ennen lähtemistä toi kukkea Tohmajärven ruustinna, 36-vuotias Hedvig Helena Vallenius, o.s. Aschan, keisarille puolukkahillopurkin, mistä sopisi matkalla maistella. Sanomattakin on selvää, että keisari tästä oli hyvillään. Sitä maistettiin sitten elokuun 28. päivänä kello 7 aamulla, kun keiasri söi aamiaista hevostallissa Haapalankankaalla Oulujärven etelärannalla ennen Kajaaniin purjehtimista. Siellä keisari otti siitä itselleen, ja myös ruhtinas Volkonskikin hiukan, sitten keisari tarttui omin käsin purkkiin, asetti sen Kajaanin retken järjestäjän kapteeni Sebastian Gripenbergin eteen ja huusi hänelle ominaisella viehättävällä ja iloisella ilmeellä: ”Gripenberg, tästä täytyy teidän maistaa, se on hyvin hyvää – mutta ette saa ottaa siitä paljon sillä tahdon säästeliäästi käyttää sitä, se on Tohmajärven papinrouvan lahja.”

Jouhkolasta lähdettyä tuli tuo pitkä taloton taival ja siellä oleva havumaja.

Luultavasti jo pidettiin kiirettä, sillä Taipaleelle oli pitkä matka. Kun oli ennätetty Joensuuhun, toisin sanoen siihen kylään, missä Joensuun kaupunki nyt sijaistee, päätettiin pysähtyä sinne yöksi. Keisari ajoi kapteeni Ramsayn luokse, joka siellä oli kruununmakasiinin hoitajana. Kun oli tultu hänen talolleen, astui keisari vaunuista jo portilla ja tervehti armollisesti kansajoukkoa, jota runsaasti oli kerääntynyt katselamaan hallitsijaa. Oli siinä joukossa muudan höpelö eukko, joka poikansa Matin kanssa oli tullut tuota komeutta katsomaan. Tottapa eukko arveli sen asiaan kuuluvan, koskapahan komensi poikansa, kun keisari tuli lähelle: ”Matti, anna keisarille kättä!”. Matti Tarsi esiin, ojensi kätensä ja nyökytti päätään. Keisari käsitti asian tärkeyden ja ojensi Matille yhden sormen käteltäväksi.

Vietettyään yönsä kapteeni Ramsayn luona hän lähti seuraavana aamuna ajamaan Liperin Taipaleelle. Ennen lähtöään hän jätti kapteenin rouvalle kalliin jalokivisormuksen muistoksi vierailultaan.

Tämän Taipaleen ortodoksisen kirkon ovet eivät avautuneet tsaarille
vuonna 1819. Voinemme kuvitella, etteivät paikallinen ortodoksipappi ja
kirkonpalvelijat saaneet moisesta huolimattomuudesta kiitosta

Taipaleelle tultua hallitsija päätti käydä sikäläisessä venäläisessä kirkossa, mutta kirkonpalvelijoiden huolimattomuuden takia ei kirkkoon voitu päästä. Keisari palasi vaunuilleen ja aterioitsi niissä. Väkeä oli kokoontunut suuret määrät katselemaan ja ihmettelemään. Siinä joukossa oli myös Liperin rovasti Perander rouvineen. Varsinkin rouva Peranderin kanssa puheli keisari kauan saksan kielellä. Sillä aikaa hääräili väkijoukko vaunujen ympärillä ja ihmetys valtasi mielet. Varsinkin kummastutti kovasti, kun nähtiin muutamassa vaunussa kyntteli, jossa tuli paloi. Rahvasta puhutteli keisari myös tietenkin tulkkinsa Martinaun välityksellä, ja antoi jakaa rahaa vaivaisille, joita oli myös läsnä. Eräs vaimo, jolla oli kahdeksan lasta, sai itselleen ja kullekkin lapselleen 3 ruplaa.

Taipaleelta keisari jatkoi matkaansa Kaaville, Jännevirralle, Toivalaan, Kelloniemeen ja Kuopioon, jonne hän saapui torstaina 25. päivänä elokuuta kello 11 yöllä.

Tuo vuoden 1819 kesä, jolloin keisari matkusti, oli kova poutakesä, niin kuin useissa paikoissa oli myös kesä 1919. Viljat kuitenkin kasvoivat hyvion, niin kuin tänäkin kesänä. Kulopaloja oli 1819 paljo, niin että köyhätkin tulevana keväänä haravilla panivat ohraa kulopelloille. Seuraavana kesänä kasvoivat kaikki viljalajit niin, että oli viljaa vaivaisillekin. Talvi ennen keisarin kulkua oli ollut ”kierätalvi”, se on vähäluminen.
O. K.

Tsaari Aleksanteri I "maakuntamatkalla" Pohjois-Karjalassa kesällä 1819

Aleksanteri I

Elokuussa 1819 saapui Venjän tsaari Aleksanteri I Suomeen suuntautuneella matkallaan Pohjois-Karjalaan. Sanomalehti Karjalaisessa oli 23.8.1919 nimimerkki O. K:n kirjoitus vierailusta otsikolla Eräs satavuotismuisto.  Aleksanteri I oli vierallut aikaisemmin jo neljä kertaa maassamme. Ensimmäinen vierailu tapahtui vuonna 1803 ja suuntautui Punkaharjulle. Historian siivet havisivat menneenä kesänä, kun Venäjän nykyinen "tsaari" Vladimir Putin myös suuntasi Suomen-vierailullaan Punkaharjulle. Lieneekö paikalla olleet kansalaiset ja virkamiehet osoittaneet vastaavanlaista alamaisuutta kuin oheisessa kertomuksessa?  Aleksanteri I kävi Suomessa vuonna 1809 kaksi kertaa osallistuen Porvoon valtiopäivien avajaisiin maaliskuussa ja uudestaan niiden päättäjäisiin heinäkuussa. Vuonna 1812 hän kävi Turussa ja tapasi Ruotsin kruununprinssin Karl Johanin. Mielenkiintoinen on Karjalaisen artikkelin sävy. Runsas vuosi on kulunut verisestä sisällissodasta, jota voittanut valkoinen osapuoli piti ennen kaikkea vapaussotana, ja nimen omaan vapautuksena Venäjän valtion ikeen alta. Silti artikkelista välittyy myönteinen kuva tsaarista ja hänen vierailustaan. Kirjoitin kertomuksen puhtaaksi ja julkaisen sen nyt kahdessa osassa.

Eräs satavuotismuisto

Mutta käykäämme vihdoin keisarin matkaa halki Pohjois-Karjalan paikasta toiseen seuraamaan:  Sortavalaan tultuaan keisari kävi Valamossa. Sieltä palattuaan hän keskiviikkona elokuun 24. päivänä lähti seurueineen ajamaan Sortavalasta pohjoiseen.  Oli määrä sinä päivänä ajaa Liperin Taipaleelle asti, 159 virstaa, mutta niin pitkälle ei ehditty. Matkue kulki kahdessa osassa, mutta aivan lähekkäin. Ensin kulki 12-hevosinen ryhmä, jossa kulki kyökki ja matkalla tarvittava vaatevarasto hoitajineen. Toisessa osassa kulki keisari, hänen adjutanttinsa, ruhtinas Volkonski, henkilääkärinsä salaneuvos Wylie ja pari palvelijaa.

Ruskealan kirkolle pysähdyttiin vähäksi aikaa. Voimme arvata, että siellä olivat korkeaa matkamiestä vastassa pitäjän herrasväet, seurakunnan kirkkoherra Aron Schroeder etunenässä. Kiireesti jatkettiin matkaa pohjoiseen ja saavuttiin Pälkjärvelle Alahovin kartanoon. Tämä, Pohjois-Karjalan muistorikkaimpia hoveja, oli kauniilla paikalla Pälkjärven rannalla pari kilometriä Pälkjärven kirkolta. Kunnianarvoisena rakennuksena, pieninen ikkunoineen ja taitekattoineen, kertoi se niistä ajoista, jolloin mahtava Duncanin suku asusti siinä ja piti hallussaan melkein koko Pälkjärven pitäjää ja omisti tiluksia ympäri Pohjois-Karjalan. Nyt asui hovissa everstin rouva Charlotta Katarina vonFieandt, o.s. Duncan, Kuopion varamaaherran ja Karjalan jääkärien päällikön Erik Johan von Fieandtin leski. Mies oli kuollut kymmenkunta vuotta aikaisemmin, ja nyt eleli leski viiden, kuuden lapsen kanssa Alahovissa hoitaen tarmolla tilaa. Vanhin poika, silloin kadettina oli niin kuin isännän asemassa.

Piirros Pälkjärven hovista. jota kutsuttiin myös Alahoviksi.
Alahovi oli pitäjän arvokkain hovi, joka rälssin aikana kuului
Duncanin rälssiin ja siirtyi myöhemmin avioliiton kautta von
Fieandtien suvulle. Kenraali E. G. v. Fieandt lunasti hovin
1860 –luvulla perintötilaksi ja viimeiset omistajat olivat kenraali
v. Fieandtin tyttären Charlotte (Lotte) Arppen perilliset.
Historiallisesti arvokas aateliskartano on purettu syksyllä 1989.
.

Kun keisari ajoi Alahovin porteista sisälle, kantoi everstinna hänelle niin kuin Venäjällä oli tapana suolaa [ja] leipääalamaisuuden merkiksi. Keisari meni hoviin sisälle ja viipyi siellä hetkisen. Everstinna von Fieandt, joka olio ennenkin nähnyt korkeita herroja hovissaan, tiesi, kuinka heitä oli kohdeltava ja kestittävä. Keisari nautti vieraanvaraisen emännän herkuista ja puheli hänen kanssaan hetkisen. Viime aikoihin asti on Alahovissa näytelty sohvaa, jossa keisari istui. Kaikesta hyvästä tyytyväisenä ja ihastuneena everstinnan hienoon käytökseen – kerrotaan – määräsi keisari everstinnalle, niin kuin ainakin aatelisrouville, arvonimen ”Armo”.. Kolmena sunnuntaina peräkkäin oli muka Pälkjärven kirkossa kuulutettu, että hänen majesteettinsa oli äskenyt jalosukuista leskirouvaa von Fieandtia siitä lähtien kutsua ”Armoksi”.

Kun keisarin saattojoukko sitten rupesi lähestymään Pälkjärven kirkkoa, kertoo rahvas, alettiin soittaa kirkonkelloja keisarin kunniaksi. ”Miksi soitatte kelloja?” käski keisari kysyä muutamalta pitäjäläiseltä, joka oli tunkeutunut lähelle katsomaan. ”Keisarin kunniaksi”, kuului vastaus.  ”Älkää hyvät ihmiset, kelloja soittako, enhän minä vielä kuollut ole.”, naureskeli siihen korkea vieras.

Jo oli päivä ennättänyt kotvan matkaa yli puolesta, kun keisari karautti seurueineen Tohmajärven rantaa kulkevaa tietä myöten kohti Jouhkolan hovia. Tuossa noustaan mäkeä ylös, mutta tällä kertaa eivät ole Malmin eivätkä Tiaisen joukot vallituksen päällä (26.8.1808 käytiin Kemienvaaran itäpuolella Lahdensillan taistelu. Siinä Karjalan jääkärit olivat asettuneet puolustukseen teiden risteykseen. Etelästä paikalle marssi 5000 miehen vahvuinen venäläsosasto ruhtinas Dolgorukin johdolla. Taistelu oli epätasainen ja ylivoimainen vihollinen pakotti  jääkärit vetäytymään).

Tohmajärven kirkko ja kellotapuli. Kirkko on vanhin puinen kirkkorakennus
Pohjois-Karjalassa. Se on rakennettu vuonna 1756 ja vieressä oleva kellotapuli
vuonna 1760.

Kun oltiin pääsemässä ylös Kemien kylälle, nousi maantie harjulle, jota kutsutaan Ikolanmäeksi. Maantie kohosi tässä tavattoman jyrkkää rinnettä ylös, melkein paljaita kallioita myöten. Nykyaikaikaista katselijaa hirvittää nähdessään nuo jyrkät kalliopaikat, joita myöten piti ennen hevosella ja rattailla kulkea. Keisari nousi mäessä pois vaunuistaan, käveli mäen päälle ja ihmetteli, kuinka maantietä oli voitu laittaa tällaisesta paikasta. Sittemmin hän antoi käskyn, että maantie oli muutettava kiertämään vaaran alta. Siitä se kulkeekin nyt kiertäen kauniisti nuo vaaralliset kallion paikat.

Kerrotaan myös, että keisari päästyään mäen päälle jäi hetkeksi aikaa ihailemaan maiseman kauneutta. Siitä onkin mitä valtavin näköala. Oikealla kiitää katse vaaralta vaaralle aina Ilomantsin raukoille rajoille, missä siintävä taivaanranta metsää koskettelee. Vasemmalla pilkottaa koivujen välistä Tohmajärven pieni kirkko ja sen vierustalla tuomen lehvien lomista punertavaksi maalattu pappila. Syvällä vaarojen välissä välkähtelee Tohmajärven kiiltävä pinta ja pienoinen joki kimaltelee valkeana vyönä etempänä. Tuolla etempänä, kaukana, kaukana on Kiteen kirkko ja taas vain metsäisiä, sinertäviä vaaroja…

Näitä katseli keisari hetkisen, nousi vaunuihinsa ja ajoi Jouhkolaan. 

Tarina jatkuu....

Tohmajärveläinen kylänäkymä vuonna 1909. Kuva: Museovirasto