Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Helsingin Rauhanyhdistyksen uuden seurakuntakodin vihkiäisjuhlassa 28.9.1958 |
Tässä kirjoitus, jonka tein joitakin vuosia sitten eräässä toisessa yhteydessä:
Kävin vierailulla kirjastossa. Kouraani sattui vuonna 2004 ilmestynyt kirja: Helsinkiä herra Hertzbergin silmin. Kyseessä on käännetty ja toimitettu teos Rafael Hertzbergin vuonna 1888 julkaisemasta kirjasta Helsingfors för tre hundra år sedan och i våra dagar. Kirjassa esitellään monen muun asian ohella Helsingissä toimivat uskonsuunnat, heidän kirkkonsa ja kokoustoimintansa. Kolme sivua käsittelee lestadiolaisuutta. Niistä näkee, onko lestadiolaisuus ja asenne lestadiolaisuuteen on 120 vuoden aikana muuttunut (Alkuperäistä tekstiä on hieman lyhennetty). Muutosta on mielestäni tapahtunut paljon, todella paljon.
Lestadiolaiset
Helsingissä on virallisen seurakunnan ohella joukko lahkoja,
jotka yhdessä tai toisessa suhteessa poikkeavat valtionkirkon opista tai
järjestyksestä. Näistä jäsenmäärältään suurimman muodostavat lestadiolaiset tai
hihhulit. Kuten tunnettua lahko on peräisin Ruotsin Lapista, jossa 1800-luvun
puolivälissä eli ja vaikutti sen perustaja, kirkkoherra Laestadius... Hän
aikaansai mahtavan herätysliikkeen, jonka ilmenemismuotoina olivat samanaikaisesti uskonnollinen hurmio ja siveellisesti puhdas elämäntapa...
Paljon enemmän kuin siveellisessä katsannossa parantunut elämäntapa on liikkeen tehnyt erityisen huomatuksi hurmioitunut innostus, jota esiintyy kaikkialla, missä liike on saavuttanut jalansijaa, ja joka ilmenee huutoina, ulvomisena, hyppimisenä ja tanssimisena. Ne kuuluvat jokaiseen tärkeään lestadiolaiseen jumalanpalvelukseen, ja erityisesti etäisillä maaseutualueilla innostus usein saa hengellisen hourupäisyyden piirteet. Lahkon kannattajien saama hihhuli-nimitys onkin peräisin jumalanpalveluksen aikana päästellyistä huudoista.
Menkäämme ajatuksissamme tällaiseen erämaatuvassa pidettyyn jumalanpalvelukseen - erääseen näistä eriskummallisista yöllisistä kokouksista, joista silloin tällöin on ollut tilaisuus lukea silminnäkijäkuvauksia.
Ilma on hiostavaa, lampusta tai kynttilästä ja
takkavalkeasta lankeava valo levittää kummallisia, värisyttäviä varjoja ja
puolihämärää huoneeseen, joka on tungokseen asti täynnä ihmisiä.
Kuulijoissa näkyy äärimmäisen jännittynyt tarkkaavaisuus;
osa heistä on liikuttunut ja tunkeutuu kiihkeästi ryhminä puhujan ympärille ja
haluaa ikään kuin ahmia hänen jokaisen sanansa. Tilaisuuden puhuja on kiertävä
hihhulisaarnaaja, pitkänhuiskea karjalainen, jolla on älykkäät kasvonilmeet.
Näkee, että hän on tottunut hallitsemaan aiheensa ja kuulijansa. Hänen puheensa
intoja palo tarttuvat kuulijoihin. Hän kehottaa heitä tunnustamaan syntinsä,
varoittaa heitä raamatunlainauksin, puhuu liikuttavasti, kehottavasti,
kutsuvasti, kolkuttaen heidän omatuntoaan, luvaten katuvaisille syntien
anteeksiantoa, armoa ja autuuden rauhaa. Kun hän vaikenee, kuullaan syviä
huokauksia, itkua ja nyyhkytyksiä, joihin siellä täällä sekoittuu raaka,
kouristuksenomainen naurun-pyrskähdys muistuttaen hullujen tapaa nauraa.
Saarnaaja, joka piti puheensa istuen tuvan perällä olevan pöydän ääressä,
nousee ylös ja kysyy, haluaako joku tunnustaa syntinsä. Silloin äärimmilleen
liikuttuneen väen joukosta nousee esiin vanha mies ja sanoo haluavansa
tunnustaa syntinsä, ja nyt myös muut tungeksivat villissä huumassa saarnaajan
ympärille huutaen, että he haluavat vapautua synnin ja paholaisen orjuudesta.
Itkien ja valittaen he tunnustavat syntinsä, ja saarnaaja asettaa kätensä
heidän päänsä päälle, antaa synninpäästön ja sanoo valavansa pyhän hengen
heidän sieluihinsa. Seurankunta virittää ylitsevuotavasti riemuiten
kiitoslaulun, jonka läpi kuullaan Seebaot-ja hoosianna-huutoja. Väki puristaa
toistensa käsiä, puhuu kenenkään kuulematta ja kuulematta itse, keinuttaa
vartaloitaan edestakaisin, syleilee toisiaan ja antaa veljessuudelmia.
"Riemuittakoon, iloittakoon! Tyhjennettäköön taivaallisen mannan ja
hengellisen nautinnon viini!", kaikuu saarnaajan ääni. Ihmiset huutavat,
hyppivät, tanssivat, saarnaavat villissä huumassa. Ja paksu, kostea ilma ja
heikosti lepattava valaistus verhoavat tämän kaiken mielikuvitukselliseen
huntuun. Näin jatkuu pitkään kohti aamunkoittoa. Mutta kun päivän työt jälleen
kutsuvat, jatkaa elämä entistä hiljaista, hidasta kulkuaan. Hihhuliapostolin
vierailusta seudulla ei näy muuta jälkeä, kuin että joku tunnettu juomari on
aloittanut raittiin elämän, joku hillitön lurjus on lopettanut kiroilun ja
tappelemisen, joku jolta varas on vuosia aikaisemmin vienyt, näkee varkaan tulevan
palauttamaan saaliinsa ja pyytämään anteeksiantoa Jumalan laupeuden tähden.
Tällaiset ja vastaavat kuvaukset ovat laajalle levinneitä,
ja siksi astuukin tietyllä uteliaisuudella Fredrikinkatu 61:n taloon, jonka
lestadiolaiset ovat Helsingissä sisustaneet kirkkosalikseen.
Jumalanpalveluksien pitäminen myöhään illalla lisää vaellukseemme kaupungin
laidalle jotain salaperäistä. Syyssateen kastelemina menemme läpi pimeän
portin, avaamme vaatimattoman oven eteiseen ja astumme jyrkkiä portaita ylös
tähän taloon, jonka pohjakerros on tiilestä. Astumme sisään heikosti
valaistuun, korkeaan ja tilavaan saliin, jossa on paljaat puuseinät, lukuisia
penkkejä ja valtava parvi. Kaikki.on yksinkertaista ja niukkaa. Pitkän seinän
edustalla on katederi, ja pilareiden nauloissa roikkuu joitakin hattuja.
Seurakunta koostuu alimpien yhteiskuntakerrosten miehistä ja
naisista miesten ollessa kuitenkin enemmistönä. Erityisen silmiinpistävää on,
että useimpien kasvonpiirteet ovat rumat, lähes riutuneet. Tämä viittaa
mahdollisesti siihen, että lahko saa jäsenensä etupäässä niiden joukosta,
joiden elämä on kehdosta hautaan kärsimystä, puutetta ja raskasta työtä -
sellainen ei suinkaan ole omiaan kaunistamaan kasvonpiirteitä.
Katederilla istuu kaksi miestä, ja heillä näyttää olevan
ahdasta. Emme pysty päättelemään, mikä on toisen tehtävä. Toinen on
ojentautunut selkä koukussa katederille asetettujen käsivarsiensa varaan, luo
vilkkaasti tuikkivin silmin katseita paikalle kokoontuneisiin ja puhuu heille.
Tuon tuostakin hän tekee kysymyksen ja saa vastauksen. Kun hän esim. on
selittänyt, että ihmisen on uskottava Jumalan johdatukseen, hän kysyy,
"eikö olekin niin, eikö meidän pidäkin uskoa?" ja eri puolilta
seurakuntaa kuuluu vastaus: "kyllä, totta kai meidän täytyy uskoa Jumalan
johdatukseen". - "No niin", sanoo saarnaaja, " niinpä
meidän on uskottava", ja sitten hän jatkaa selitystään. Lopettaessaan hän
kysyy, onko hän, joka ei missään nimessä halua olla olevinaan erehtymätön,
ymmärtänyt sei iltamansa raamatunkohdat oikein. Tästä alkaa lyhyt, toverillinen
ja lupsakas keskustelu. Lopussa ei sitten tapahdu mitään mainittavampaa, ja
tilaisuus päättyy.
Muuan maalarimestari toi lestadiolaisuuden Kuopiosta
Helsinkiin seitsemäntoista vuotta sitten... Nyt lahkoon arvioidaan Helsingissä
kuuluvan pyöreästi 1.500 henkeä. Kannattajien määrän kasvaessa tuli tarve saada
jumalanpalveluksia varten oma huoneisto, ja talon ostamiseksi perustettiin
yhdistys nimeltä "Frids-föreningen", jonka säännöt on säädetyssä
järjestyksessä vahvistettu. Näiden sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena
on aikaansaada rauhaa, raittiutta ja rehellistä elämää erityisesti niiden
keskuudessa, jotka elävät paheissa. Yhdistyksen asioista huolehtii
yhdeksänneuvosto, joka hallitsee ja pitää kirjaa yhdistyksen tuloista ja jakaa
apua sitä tarvitseville. Viimeksi mainittuun tarkoitukseen tämä hallitus
valitsee kahdeksan henkilöä, jotka kiertävät kaupunkia ja etsivät hädänalaisia.
Yhdistykseen on kirjattu neljäsataa jäsentä...
Lestadiolaiset eivät muodosta erillistä lahkoa vaan katsovat
kuuluvansa valtionkirkkoon. Heillä ei ole varsinaisia pappeja. Saarnata saa
jokainen, jolla mielestään on siihen kutsumus ja jonka selitykset seurakunta
hyväksyy. Aateveljien mielestä kaikki nämä saarnaajat ovat erityisen eteviä ja
omaavat runsaat Pyhän hengen lahjat. Saarnaajien vieraillessa Helsingissä on
sali uskovaisia tulvillaan.
Nya Pressenin havainnoitsija sanoo, että jos lestadiolaisuudesta sivuuttaa sen, että sen piirissä esiintyvät ajatukset, liikkeet ja pyrkimykset uskon asioissa vaikuttavat monilla tahoilla hedelmällisesti ja kertovat toimeliaisuudesta ja kehityskelpoisuudesta, niin sillä on suuri ansio ainakin yhdessä suhteessa, sen pyrkimyksessä raittiuteen. Hihhulismi on muokannut maaperää ja valmistellut mieliä siinä määrin, että nykyaikaisen raittiusliikkeen, joka jälkipolville on osottautuva erääksi aikamme kiitettävimmistä pyrkimyksistä, on tarvinnut ainoastaan lähettää kutsuhuutonsa valloittaakseen alaa kaikkialla maassamme. Hihhulit ovat ansioituneet myös eräässä toisessa suhteessa, nimittäin ottamalla käyttöön laajamittaisen maallikkosaarnaajien järjestelmän.
Kerrotaan, että lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat viettävät esimerkillisen vakavamielistä ja säädyllistä elämää. Jos näin on, sen yhteiskunnan kurjimpaan pohjasakkaan kohdistuvista pyrinnöistä ei toki ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Uskonnollisella lahkolla, jonka ponnistelut johtavat maallisen kurjuuden lieventymiseen, on oikeus saada kunnioituksemme, vaikka meille sen ulkoisissa esiintymismuodoissa onkin paljon omituista.
Lukija ehkä kysyy, eivätkö Helsingin hihhulit joudu
samanlaiseen hurmostilaan, jota edellä on kuvattu. Itse asiassa emme
vierailullamme saaneet nähdä mitään sellaista. Käännymme kokouksesta poistuvan vanhemman, kumaraisen
työläisen puoleen. Hän pysähtyy, kuuntelee kohteliaat kysymyksemme ja vastaa,
että hurmostiloja kyllä esiintyy, mutta ei kuitenkaan kovin runsaasti sen
jälkeen, kun armo on antanut uskovaisille rauhan. Hän lisää vakavana, että
sellaisen näkeminen on tietysti tottumattomalle kummallista, mutta uskoon
kääntymätön ei voi käsittää, mitä Jumalan teot saavat synnintekijässä aikaan.
Hänen katseensa kirkkaus kertoo, että hän itse syyästi tuntee sanojensa
totuudellisuuden ja uskoo siihen.
Tässä tietoa Rafael Hertzbergistä:
VastaaPoistaRafael Hertzberg (1845-1896) oli ruotsiksi kirjoittanut suomalainen kirjailija, kääntäjä, keksijä, kustantaja ja kulttuurimies. Opiskeli Aleksanterin keisarillisessa yliopistossa Helsingissä ja teki lisensiaattityön 1600-luvun taikauskosta Suomessa. Toimi pitkään Helsingfors Dagbladetin kulttuuritoimittajana ja siirtyi myöhemmin Hufvudstadsbladetiin. Osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun ja kannatti ensimmäisten joukossa naisten äänioikeutta ja pyrki parantamaan Suomen juutalaisten asemaa. Hän toimi myös ulkomaisten henkivakuutusyhtiöiden agenttina Suomessa. Hertzberg oli melkoinen innovaattoria ja hänkehitti kirjoituskoneen sokeille, kolikkorengin, sätkäkoneen ja tuberkuloosin leviämistä ehkäisevän sylkykupin.
Hertzberg osallistui yhteensä noin kuudenkymmenen kirjan julkaisuun joko kirjoittajana, kääntäjä tai toimittajana. niiden joukossa oli runoja, lasten- ja nuortenkirjoja, viihdettä, näytelmiä ja Kalevalan ensimmäinen ruotsinnos.