Luumäen Huopaistenvirran joukkomurha maaliskuussa 1918

Huopaistenvirran joukkomurhan uhrien muistomerkki on pystytetty vuoden 1961 lopulla.

Luumäellä Taavetista Savitaipaleelle vievän tien varressa, Huopaistenvirran pohjoisrannalla on muistomerkki, jonka luona olen pysähtynyt useita kertoja.  Tällä luonnonkauniilla paikalla Kivijärven vedet purkautuvat Alakivijärveen. Maaliskuun lopulla 1918 Huopaistenvirran luonto todisti veristä tapahtumasarjaa, jonka muistoksi edellä mainittu muistomerkki on pystytetty. Savitaipalelainen historioitsija Pentti Pylkkö on kirjassaan Punainen viima kuvannut murhenäytelmää perustaen kirjoituksensa kirjallisuuden ohella lukuisiin kuulustelupöytäkirjoihin ja myöhemmin koottuihin haastatteluihin. Vaikka perimätiedossa ja kuulustelupöytäkirjoissa olisikin raakuuksien liioittelua, olivat tapahtumat joka tapauksessa Savitapaleen ja Luumäen välillä maaliskuussa 1918 hyytävän karmaisevia.

Haminan Lehti 14.5.1918

Pitkin kevättalvea 1918 kulki punaisten hallussa olleilta alueilta Etelä-Suomessa yksittäisiä  henkilöitä sekä ryhmiä pohjoiseen rintamalinjan yli valkoisten puolelle. Monet pakenijoista kulkivat Luumäen ja Savitaipaleen kautta koht Mäntyharjua ja Suomenniemeä. Liikkuminen tapahtui syrjäseutujen kautta, usein luotettujen oppaiden ja kyyditsijöiden vieminä. Usein siirtyminen onnistui hyvin, mutta joskus se päättyi kohtalokkaasti. Näin kävi Haminan seudulta liikkeelle lähteneelle ryhmälle, johon kuului kaksi naista ja kahdeksan miestä. Tämä oli kulkemassa Sianpää-nimellä tunnettua salaista etappitietä Luumäen ja Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Ylittäessään Helsinki – Pietari-rataa joukko jätti jäljet, jotka huomasi ratavartija Vihtori Metso. Hän ilmoitti havainnostaan Kaitjärven asemalla majaa pitäneille punaisille.  Taavetin punakaarti hälytettiin ja sieltä lähti Arvid Ahon johtama osasto takaa-ajoon.  Punaisia piilossa olleen suojeluskuntalaisen Matti Pukin takaa-ajoryhmä tavoitti Lennusjärvellä maaliskuun 20. vastaisen yönä. Haminasta tulossa ollut ryhmä otettiin heti perään kiinni Kaulion kylässä. Heidät vietiin Taavetin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltavaksi ja teljettiin sen jälkeen kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Vangituille kerrottiin, että heidät viedään Savitaipaleelle. Sitä heille ei sanottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattaviksi kuljetuksen aikana.

Huopaistenvirralla
surmattujen sippolalaisten
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Kuljetus Savitaipaleelle tehtiin kahdessa erässä. Kolme vangituista oli sijoitettu 30-miehiseen punaisten kuljetuskolonnaan, joka lähti 20.3. iltapäivällä kohti Savitaipaletta. Savitaipaleen kirkonkylälle asti kaksi heistä ei koskaan saapunut. Haminalainen Eugen Makonin surmattiin Savitaipaleella Kierikkomäessä, Juopperin ja Lapaton kylien välillä, ja vehkalahtelainen Antti Jaakkola Kylliälän ja Lyytikkälän kylien välillä Tikan puodin eteläpuolella. Ruumiit heitettiin ojaan ja niiden peitoksi potkittiin lunta. Punaisten sanitäärit hakivat myöhemmin ruumiit ja ne haudattiin Savitaipaleelle. Tämän vankien kuljetuserän kolmas valkoinen vanki oli Manu Saareks. Hän oli vangittuna kaksi ja puoli viikkoa, mutta sai lopulta palata kotiinsa. Saareks oli lähtenyt kuljettamaan valkoisten puolelle pyrkivä kotoaan Luumäen Saareksiinkylästä.

Vankien toinen kuljetuserä, johon kuului kaksi naista ja kuusi miestä, lähti kohti Savitaipaletta 21.3. aamuyöllä kello kaksi. Yhtä vangituista, Luumäen suojeluskunnan jäsentä Matti Pukkia juoksutettiin hangessa paljain jaloin aina Huopaistenvirralle saakka. Retkue saapui Huopaistenvirran sillalle aamulla kello puoli viisi. Saattuetta johtanut seppä Arvid Aho antoi sillalla pysähtymismerkin ja sanoi: ”No, pojat!”.  Hän nousi reestä, kiersi sen sivulle, ja ampui molemmat reessä istuneet naiset yhdellä laukauksella.  Kaikissa muissa reessä istuneet punaiset tekivät vangeilleen samalla tavalla. Surmattuaan vangit punaiset ryöstivät heiltä vaatteita, kenkiä, korut ja arvoesineet. Ryöstösaaliseen kuului kaksi lompakkoa, joissa oli yhteensä 32 000 markkaa. Sitten ruumiit heitettiin virtaan. Perään ammuttiin vielä laukauksia, kun joissakin ammutuissa ilmeni elonmerkkejä.

Helmi Husgafvelin ja
Nikolai Jaffen
kuolinilmoitukset.
Maaseutu 14.5.1918

Edellisen kanssa ristiriidassa ovat muutamat kuulustelupöytäkirjat, joista ilmenee, että molemmat naispuoliset uhrit olisi ensin raiskattu, sen jälkeen poltettu kuumilla raudoilla ja kidutettu ennen tappamista.  Huopaistenvirtaan heitetyt ruumiit löydettiin vasta 11.5.1918. Kaikilla miespuolisilla uhreilla oli pistimien jälkiä sekä päässä että harteissa.  Erityisen raa’asti oli kohdeltu Matti Tynystä, jonka hartiat olivat kuin seula. Yhdeltä uhrilta oli koko pääkallo murskattu. Aini Lainio oli surmattu ampumalla. Helmi Husgafvelin alaleuassa oli ruhjevamma ja hänen päällystakkinsa molemmat rintapielet olivat riekaleina. Hän oli todennäköisesti taistellut hengestään raiskaajiensa kynsissä.  Läheisestä Monolan kylässä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan Matti Pukki olisi jäänyt käsistään roikkumaan Huopaistenvirran sillan laitaan. Punaiset hakkasivat hänen rystysiään kiväärin perällä, kunnes Pukki irroitti otteen ja putosi veteen. Kaulion kylän perimätietö kertoo, että Pukin käsi olisi hakattu hänen roikkuessaan sillanpielessä kiinni.

Savitaipaleella eivät punakaartilaisten tekemät raiskaukset suinkaan jääneet yksittäistapauksiksi. Kirkonkylällä punakaartilaiset järjestivät tansseja pappilassa. Kun paikkakunnan tytöt eivät niihin saapuneet, heitä haettiin mukaan väkisin pistinten avulla. Tansseista tytöt vietiin navettaan ja raiskattiin.

Taavetin suojeluskunta nimesi murhan tekijöiksi 11 punaista. Osa joukkomurhan tekijöistä sai pikatuomion (Haminan Lehden mukaan [11.11.1920] kuolemantuomio viidelle osallistuneelle) heti punaisten vallan luhistuttua. Osa tuomittiin parin seuraavan vuoden aikana. Marraskuun lopulla 1920 pidetyillä Savitaipaleen välikäräjillä entiset punakaartilaiset Johan Alfred Kolkka Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko Jyrkilä Kymistä saivat elinikäisen tuomion. Heistä Kolkka tunnusti murhanneensa Antti Jaakkolan, mutta väitti Jyrkilän pakottaneen hänet siihen. Muuten syytetyt syyttelivät murhista toisiaan ja kiistivät itsen niitä tehneensä. Veripellot-kirjassa mainitaan, että surmaamiskäskyn olisi antanut Haminan punajohtaja Jaakko Uski puhelimitse.

Eugen Makoninin ja Antti Jaakkolan murhasta
saivat elinkautistuomion Johan Alfred Kolkka
Kymistä, Jalmari Tynys Luumäeltä ja Mikko
Jyrkilä Kymistä. Etelä-Saimaa 2.12.1920

Patsaan Huopaistenvirralle pystyttivät vuoden 1961 lopulla vainajien omaiset. Tähän he saivat Luumäen seurakunnalta 10 000 markan avustuksen. Patsaasta huolehti patsastoimikunta, jonka jäsenet olivat siirtyneet kesällä 1965 jo ”tuonilmaisiin”. Tämän jälkeen muistomerkistä otti vastuun paikkakunnalta poismuuttanut entinen asemapäällikkö Eino Jäkälä.

Joukkomurhien uhrit olivat:

Antti Jaakkola, 21-vuotias ylioppilas Vehkalahdelta
Eugen Makonin, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Eino Hauhio, 18-vuotias kirjapinon oppilas Haminasta
Helmi Husgafvel, 25-vuotias tuomiokunnan kirjri Haminasta
Nikolai Jaffe, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta
Einari Kattelus 18-vuotias talollisen poika Sippolasta
Aino Lainio, 24-vuotias lakitieteen ylioppilas Haminasta
Matti Pukki, 30-vuotias talollisen poika Luumäeltä
Hugo Purho, 21-vuotias talollisen poika Sippolasta
Matti Tynys, 21-vuotias hevosmies Vehkalahdelta

Karjalainen marttyyri

Tutkimani lestadiolaisuuden historiasta löytyy erittäin dramaattisia vaiheita ja monia surullisia ihmiskohtaloita. Olen aikaisemmin kirjoittanut mm. lestadiolaissaarnaajan ampumistapauksesta Savitaipaleella. Tässä yksi esimerkki lisää siitä, mitä viha uskontoa kohtaa saa joskus aikaiseksi, tällä kertaa Vienasta.

  Oskari Heikki Jussila:

Karjalainen marttyyri "Marttyyri, joka werelläs Todistit uskostas, Ja hälle annoit elämäs, Nyt kruunaa, kruunaa, Jeesus, korkein ruhtinas!"

Oheinen artikkeli julkaistiin Siionin Lähetyslehdessä kesäkuussa vuonna 1922. Kerrottu tapahtuma liittyy itäkarjalaisten kansannousuun bolsevikkeja vastaan vuosina 1921-1922. Kansannousussa oli merkittävä osuus seudun ensimmäisten lestadiolaisperheiden jäsenillä.

 Jo useita vuosikymmeniä sitten, kun rowasti Laestadiuksen woimallisten saarnojen waikutuksesta alkaneen kristillisyytemme herätykset lewisiwät Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Amerikassa, syttyi pyhän tulen liekki muutamissa paikoissa Wenäjälläkin, mm. Wienan-Karjalassa. Wanhat kristityt muistawat sanomia siitä, kuinka nimenomaan Uhtuan ensimmäisiä kristityitä wainottiin. Muutamia heistä wangittiinkin ja wietiin kahleisiin kytkettyinä Wienan Kemiin, jonka wankilaan teljettyinä he saiwat olla pitkät ajat ja pelastuiwat sieltä ihmeen kautta, siten että Jumala satutti erään ruhtinaallisen henkilön käymään kaupungissa ja sen wankilassa, ja tämä mahtisanallaan wapautti nämä kristityt wangit.¹

Yksi näistä Kristuksen uskollisista todistajista oli rakas weli Timo Tikanow² . Hän on nyt harmaapäänä vanhuksena wielä kerran saanut armon kärsiä Herransa tähden, jopa werellään todistaa uskollisuutensa Häneen. Eräs Wienan-Karjalasta paennut kristitty weli kertoi allekirjoittaneelle tämän Karjalan marttyyrin woitonpäivästä. Kun punainen sotilasjoukko tuli Uhtualle lyhyen wapauden päiwän perästä, elämöiwät varsinkin Suomesta tulleet ja wenäläisiin yhtyneet bolshewikit eläimellisesti murhaten ja ryöstäen. He tuliwat Timo Tikanowinkin taloon ja ryöstiwät karjan. Kahdeksasta elukasta suostuiwat he säästämään hiehon ja sonnin ja yhden lehmän. Wanhus tarjosi heille sonnin ja pyysi että lypsäwä lehmä sen sijaan säästettäisiin, jotta jäisi jotakin nälänhädän torjumiseksi ja puhui kristityn tawalla peittelemättömiä totuuden sanoja. Mutta silloin yksi punaisista ryöwäreistä potkaisi harmaahapsisen wanhuksen maahan. Siinä ruoskittiin wanhus niin, että hän makasi tunnotoinna werissään. Wainolaiset saiwat silloin wapaasti tehdä tihutyönsä.

Mutta wanha rakas Timo ystäwämme wirkosikin siitä wielä tuntoihinsa ja alkoi werissään riemuliikutuksissa hypäten kiittämään Kristusta, joka näki hänet armolliseksi werellä todistamaan Hänestä. Wiikon päiwät wiipyi wielä henki kidutetun ruumiissa, kunnes orjantappuroilla kruunattu Kristus kutsui wereen asti uskollisen todistajansa wastaanottamaan woitonseppelettä. Riemuiten jätti hän kärsimysten maan.

Karjalan maa on kasteltu marttyyrin werellä. Se tietää, että Karjalassakin on wielä kaswawa kewätwilja, sillä yhden marttyyrin werestä nousee sata uutta todistajaa. Siitä onkin jo merkkejä, sillä maahamme paenneessa karjalaisrahwaassa on Kristusta kysywiä.³ Mitä sinä, Suomen kansan lapsi, jota Jumala hellien hoitaa maan lakien ja oikeusjärjestyksen suojassa, olet welkaa kuninkaallesi? Tukemaanko Hänen wannoutuneiden wihollistensa waltaa ja waikutusta? Pois se! Wiholliseen nähden ei kenkään woi olla puolueeton. Timo Tikanowilla oli suora kurssi läpi koko elämän. Kunnia marttyyrin muistolle!
 -------------
1. Alunperin syytettynä oli ollut 21 henkilöä. Heistä 15 oli luopunut painostuksen tuloksena. Sen sijaan vienankarjalaiset Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff ja Kristo Mauranen sekä suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja Bernhard Wennberg eivät luopuneet uskostaan. Heidät vietiin Vienan Kemiin vankilaan, jossa he joutuivat virumaan yhdeksän ja puoli viikkoa. Paavo Ahava (alk. Afanasieff) on muistellut (1910) seudulla alkaneen uuden vainon kymmenkunta vuotta myöhemmin.

2. Sukunimi esiintyi yleisemmin muodossa Tichanoff.

3. Useat pakolaisina tai jo aikaisemmin Suomeen asettuneet vienankarjalaissuvut lestadiolaistuivat joko jo ennen Suomeen tuloaan tai sitten pakolaisuuden ensi vuosina. Esimerkiksi Taivalkosken Rauhanyhdistys on perustettu Jalavan kauppakartanossa. Liikkeen perustaja Nikolai Jalava (alk. Jakowlew) oli aktiivinen seuratoiminnan puuhamies Taivalkosken kirkonkylässä. Ortodoksisten pakolaisten kääntyminen lestadiolaisuuteen aiheutti 1920- ja 1930-luvuilla huolestumista ortodoksisen papiston keskuudessa.

Ihmisoikeustilanne Pohjois-Kaukasuksen alueella.

Venäjä on käynyt 90-luvulta lähtien sotaa Pohjois-Kaukasuksella paikallisten kansojen irtautumispyrkimyksiä ja islamistisia ryhmiä vastaa. Ajoittain julmaksi sodaksi yltyneet Venäjän alistamispyrkimykset saivat kahden Tsetsenian sodan aikana koko muun maailman tuomion. Viime vuosina alueelta on tullut aika harvoin suuria uutisotsikoita. Ajoittaiset terrori-iskut ja Venäjän armeijan, tiedustelupalvelun ja paikallisten viranomaisten rajut vastatoimet nousevat silloin tällöin kuitenkin kansainvälisen median tarjoamiin uutisiin.

Todellisuus alueella on edelleen julma. Seutu on ollut mielettömän kauhun kehässä jo runsaat 20 vuotta. Eikä loppua ole näkyvissä. Tässä yksi esimerkki siitä, mitä todellisuus seudulla on. Tämä vetoomus, joka puhuu karulla tavallaan tilanteesta, on poimittu Amnesty Internationalin sivuilta

21-vuotias lääketieteen opiskelija Magomed Aliev on siirretty tutkintavankeudesta sairaalaan Venäjän Stavropolissa. Hänellä on vammoja eri puolilla vartaloa ja hänen oikeasta silmästään on työnnetty kuulakärkikynä pään sisälle. Hänet on kahlittu sairaalasänkyynsä. Viranomaiset ovat aikeissa siirtää hänet takaisin vankeuteen odottamaan oikeudenkäyntiä, kun hän palaa tajuihinsa.