Äänellinen synninpäästö lestadiolaisuudessa (Päivitetty 6.1.2014)

Äänellistä synninpäästöä on pidetty lestadiolaisuuden keskeisenä tunnusmerkkinä. Lestadiolaisuudessa käytetystä synninpäästön sanoista ”Jeesuksen nimessä ja veressä on kaikki synnit anteeksi” on muovautunut selkeä liikkeeseen siirtymisen riitti. Näin ei kuitenkaan ollut herätyksen alkuvaiheissa. Laestadius ei mainitse synninpäästöä kertomuksessaan ”Lapin Marian” kohtaamisesta. Näin ei tapahtunut myöskään Juhani Raattamaan ja Erkki Antti Juhonpietin ”armonmurroksissa”. Heräyksen alkuvaiheessa korostettiin julkista synnintunnustusta ja väärintekojen korjaamista. Minkäänlaista armon vakuutusta ei tässä yhteydessä kuitenkaan julistettu. Lars Levi Laestadius kirjoitti itse Huutavan Äänessä: Mitään vakuutusta ja Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamisesta en uskaltanut heille antaa”.[1] Julkisen synninpäästön käyttöönotolle on esitetty kahta eri ajankohtaa ja paikkaa, Lainiota vuonna 1848 ja Markitan kylää vuonna 1853. Laestadius-asiantuntija Seppo Leivo ja monet muut tutkijat ovat päätyneet jälkimmäiseen ajankohtaan.[2] 

Mielenkiintoista on ollut selvittää, miten Laestadiuksen kirjeenvaihdossa ja lehtikirjoituksissa heijastuu tuo "löytö"? On tosiasia, ettei Laestadius vuo­sina 1852—54 julkaisemassaan aikakauslehdessä Ens Ropandes Röst i Öknen lainkaan puhu koko päästöavaimen käy­täntöön ottamisesta hänen välityksellään syntyneessä herätysliikkeessä. Muuten hän kyllä laajasti ja yksityiskohtaisestikin esittelee herätyksiä.  Vuoden 1854 ensimmäisessä numerossa hän tarkoin selostaa lestadiolaisuuden piirissä esiintyvää käytäntöä syntien tunnustamisesta. Mutta vähintäkään viittausta siihen, että katuvaiselle tunnustajalle julistettaisiin henkilökohtainen synninpäästö, ei esiinny. Tornion Lapin heräystä käsittele­vän pitkän artikkelisarjan viimeinen osa on julkaistu vuo­den 1854 heinäkuun numerossa, ja silloin, kuten jo edelli­sessäkin numerossa, puhutaan jopa liikkeen piirissä syntyneistä erimielisyyksistäkin, mutta päästöavaimesta ollaan vaiti lop­puun asti. Siis Laestadius ei ainakaan vielä vuoden 1854 puoliväliin mennessä puhunut lehdessään mitään päästö­avaimen käytäntöön ottamisesta, vaikka Raattamaa oli otta­nut ensimmäisen ratkaisevan askelensa tässä asiassa jo toista vuotta sitä ennen.

Kun Laestadius v. 1857 julkaisi aikakauslehdessä Den Svenske Nykterhets-Härolden pitkän artikkelisarjan raittiuden vaikutuksesta syntyväisyyteen ja kuolleisuuteen, hän kertoi siinä paljon myös  heräysliikkeestä. Päästöavaimesta ei tässä­kään kertomuksessa ole mainittu mitään. Vielä suurempi ihme on,  että hän kirjeissään Wieselgrenille vuosina 1857—61 vaikenee aiheesta tyystin, vaikka kirjeissä muuten esiintyy varsin paljon avomielisiä tietoja Tornionjokilaakson herätysliikkeestä. Ei myöskään Laestadiuksen monista kirjelmistä tuomiokapitulille löydy mitään, joka ilmaisisi, että päästöavaimet olisi otettu käyttöön hänen johtamassaan herätysliikkeessä.[3]

Kaikki tämä vaitiolo ei kuitenkaan merkinnyt sitä, etteikö Laestadius koskaan olisi hyväksynyt koko päästöavaimen käyttöä.  Aivan varmasti hän hyväksyi, muttei nähnyt asiaa niin tärkeänä, että olisi nostanut sen esille kirjoituksissa ja kirjeenvaihdossaan. Missä vaiheessa äänellinen synninpäästö muuttui ehdottomaksi edellytykseksi herätysliikkeeseen liittymiselle? Seuraava ote Juhani Raattamaan saarnasta vuodelta 1897 herättää kysymyksen siitä, vaadittiinko ehdottomasti niinkin myöhään kuin 1890-luvun lopulla:

On Suomessa ollut tinka sen päältä, vaikuttaako luettu sana, että ihminen voi sen kautta tulla elävään uskoon saatetuksi, ja siihen olemme vastanneet, että sekä luetun että saarnatun sanan kautta autuaaksi tullaan. Pietarin sanat vaikuttivat, että ne, jotka sen kuulivat, saivat Pyhän Hengen. Meillä on tässä nyt Pietarin omat sanat kirjoitettuna. Eihän suinkaan tarvitse kukaan tämän päältä tingata, sillä täällä on nyt sekä saarna että kirjoitettu sana.[4]

Viimeaikoina on lestadiolaisuudessa keskusteltu henkilökohtaisen ripin asemasta erityisesti lasten hyväksikäytön yhteydessä. Herätysliike on vahvasti puolustanut rippisalaisuutta. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, ettei Laestadius ollut samalla kannalla vaan edellytti julkirippiä. Hänen mielestään salarippi päästi syntisen ja rikoksiin syyllistyneen liian vähällä.[5] Julkirippi olikin käytössä herätysten alkuvaiheessa. Siitä luovuttiin vähitellen 1870-luvulla, koska pahantekojen ja syntien julkinen luetteleminen aiheutti ongelmia ja riitoja. Julkiripin käyttöön tosin palattiin uudestaan 1900-luvun alussa narvalaisuudessa sekä vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvun ns. hoitokokouksissa.[6]

---

[1] Huutawan Ääni Korwessa 1906, 35. Armon vakuutusmuoto Jeesuksen nimessä ja veressä ei esiinny missään raamatunkäännösversiossa. ks. Mehto 2002, 63; Lohi 2002, 9.

[2] Leivo 2001, 107-118.

[3] Miettinen 1942, 266 – 267,

[4] SS 5/1897, 81-86.  Ks myös Raattamaan kirje P.O.Grapelle 17.10.1885.

[5] Lars Levi Laestadius: Hulluinhuonelainen § 932. Salaripistä ja siinä kerrottujen asioiden salaamisesta:

Lutherus tosin poisti salaripin käytännöstä, mutta se on vielä jälellä kirkkolaissa salaisen synnintunnustuksen nimellä, waikka maallinen laki waatii julkista synnintunnustusta rikolliselta. Tuomarin ahkeroiminen tarkoittaa juuri sitä, että hän saisi taiwutetuksi rikollisen rehelliseen tunnustukseen. Minkätähden on siis kirkkolaissa suotu kunnianperkeleelle suurempia oikeuksia, niin että syntisellä on sekin oikeus, että saapi wastaanottaa wakuutuksen syntein anteeksisaamisesta salaisen tunnustuksen nojalla, waikka hän on wielä perkeleen wallassa ja ehdollisessa synnissä? Hän ei suinkaan ole luopunut perkeleestä ja kaikesta hänen menostansa, kun ei tahdo tunnustaa syntejänsä julkisesti, waan salaisesti papille, joka on henkensä uhalla welwollinen salaamaan rikosta, waikka totuus waatii, että rikos on tulewa ilmi armon ajassa, kun se kaikessa tapauksessa täytyy tulla julki ijankaikkisuudessa. Yleinen laki on tässä kohden lähempänä ijankaikkisen oikeuden waatimuksia, kun se säätää, että se, joka salaa toisen rikoksen, hän on osallinen siinä. Mutta kirkkolain mukaan pappi on welwoitettu salaamaan toisen rikosta. Tämä ei ole mitään johdonmukaisuutta lain laadinnassa.

[6] Leivo 2001, 106.