Pillikinttujen hulinayritys

Vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa "Tähtisilmä"
nähtiin ensimmäistä kertaa ns. lättähattu, jossa
roolissa esiintyi nayttelijä Leo Jokela.

Aina 1950-luvun alkupuolelle saakka suomalaiset nuoret pukeutuivat kuin aikuiset. Erillinen nuorisokulttuuri alkoi Suomessa kukoistaa vasta 1950-luvun puolenvälin jälkeen. Hiljattain päättynyt sota-aika leimasi suomalaista yhteiskuntaa vielä 1950-luvulla monin tavoin. Jälleenrakennus, siirtoväen asuttaminen ja sotakorvausten maksaminen kuluttivat pitkään kansakunnan voimavaroja. Suomessa säännösteltiin yhä monia hyödykkeitä. Jos oli tarjonta niukkaa, samaa voitiin sanoa kuluttajien keskimääräisestä varakkuudestakin. Niinpä nuorisokulttuuri rantautui maahamme hieman viiveellä verrattuna useimpiin Euroopan maihin.

Etelä-Saimaa 27.9.1956

Yleinen ilmapiiri oli kuitenkin optimistinen, sillä monien sotavuosien jälkeen koittanut rauhan aika innosti. Elinolot helpottuivat vähitellen, töitä riitti kaikille, ja lapsia, niitä syntyi ennätysmääriä. Elintason nousi, mikä sai tulevaisuuden näyttämään valoisalta.

1950-luku oli kuitenkin pukeutumisessa melko ristiriitaista aikaa. Musiikissa, käyttäytymis- ja pukeutumistavoissa konservatismi kamppaili uusien vapaampien tuulahdusten kanssa. Nuorisomuodin esiinmarssi aiheutti vanhemman väen keskuudessa ns. lättähattukeskustelun. Tämä pukeutumistyyli oli saanut vaikutteita Ruotsista, Englannista ja Ranskasta. Siihen kuului mm. kapeat suorat housut puolitangossa, topatut hartiat, spittarit (teräväkärkiset miesten kengät), ja lättään lyöty lierihattu päässä. Mikäli päässä ei ollut hattua, hiusten piti olla tötteröllä. Lättähatut olivat ensimmäinen selvästi katukuvasta erottunut suomalainen nuorisokulttuuri. Se syntyi Helsingissä 1950-luvun alussa ja levisi vähitellen kaikkialle Etelä-Suomeen. Lättähatut olivat pääasiassa työväenluokkaisia nuoria, jotka kuuntelivat Yhdysvalloista levittäytyvää rock and roll -musiikkia. Lättähattujen pukeutumis- ja musiikkikulttuurissa näkyi selvästi jo nuorison kapina vanhempia sukupolvia ja yleistä sovinnaisuutta vastaan.

Sanomalehdissä ei tälle nuorisokulttuurille riittänyt ymmärrystä. Hyvän kuvan lehdistön pilkallisesta asenteesta saa Etelä-Saimaan artikkelista 27.9.1956. "Vanhan" mieltä lämmittivät varsinkin sanat "pillikinttu" ja "vihellysmissi".

Suomen kansalaisuuden saaminen

Kansan Työ 9.8.1955

Selaillessani Kansan Työ-lehden vuoden 1955 vuosikertaa, kiinnitti huomioni uutinen Suomen kansalaisuutta hakeneista  ja saaneista. Heitä oli uutisen mukaan ollut VAIN 3392 henkilöä kymmenen vuoden jaksolla vuosina 1945 - 1954. Vuonna 1945 AINOASTAAN YKSI vierasmaalainen sai maamme kansalaisuuden. Eipä näytä siis Suomen kansalaisuuden hankkiminen olleen suuressakaan huudossa. Tosin sen saaminen oli todella vaikeaa. Hakemukseen piti liittää kotikunnasta saatu todistus. Asiaa käsitteli kunnan / kaupunginvaltuusto, joka ei yleensä puoltanut hakemusta, jos oli vähänkin epäilyä siitä, ettei henkilö pystynyt omalla työllään elättämään itseään ja perhettään. Esimerkisi Lappeenrannan kaupunginvaltuusto jakoi runsaasti kielteisiä lausuntoja 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla kansalaisuutta hakeneista entisistä tsaarin Venäjän kansalaisista, vaikka nämä olivat asuneet maasssa vallankumouksesta lähtien. Kielteinen lausunto annettiin myös venäläisen emigranttiperheen pojasta, joka oli päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon, koska hänen vanhempansa olivat vähävaraisia eikä opiskelijalla myöskään ollut varoja.


Tänään tilanne on aivan toinen. Lähes kahdeksantuhatta ulkomaan kansalaista sai Suomen kansalaisuuden vuonna 2015. Tänäkin päivänä kansalaisuuden saamisen ehtona on se, että hakija kykenee elättämään itsensä. Lausuntoa ei kuitenkaan pyydetä enää kunnan- ja kaupunginvaltuustoilta. Onneksi, sillä käytäntö vaihtelisi paikkakunnittain reilusti.

Ilmeisesti koko itsenäisen Suomen olemassolon aikana suurin kansalaisuutta hakeneiden ja saaneiden ryhmä on ollut Venäjän / Neuvostoliiton kansalaiset. Viime vuosina kaksoiskansalaisten määrä on kasvanut voimakkaasti. Tilaston mukaan maassamme on esim. noin 26 000 sekä Suomen että Venäjän kansalisuuden omaavaa henkilöä.

Paavo Rintala: Rikas ja köyhä

Tutkimusaiheeni lestadiolaisuus on ollut aika ajoin kiitettävästi esillä myös kaunokirjallisuudessa. Vaikka liikettä on pääosin käsitelty kirjoissa arvostavasti, monet lestadiolaiset eivät ole teoksista pitäneet. Tässä aikalaisdokumentti otsikolla KIRJALLISUUSARVOSTELUSTA vuodelta 1956. Kyseessä on vanhoillislestadiolaisten äänenkannattajan Päivämiehen pääkirjoitus. Se on kytköksissä kirjailija Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneeseen läpimurtoromaaniin RIKAS JA KÖYHÄ. Romaanissa Rintala kuvaa nuoren miehen vaiheita Helsingissä ja Oulussa 1950-luvun alussa. Lisäksi se on kuvaus lestadiolaisuudesta Oulussa. Kuvaukset ovat - nykylukijan silmin - asiallisia.

Kirjailija Paavo Rintalan elämäntyöstä löytyvät mahtavat sivustot täältä

Paavo Rintala joutui kosketuksiin vanhoillislestadiolaisuuden kanssa Oulussa. Hän kävi aktiivisesti seuroissa Oulun Rauhanyhdistyksellä, mutta irtautui liikkeestä ennen ylioppilaaksi kirjoittamistaan. Uudelleen kosketuksiin hän tuli lestadiolaisuuden kanssa 1990-luvulla. Sen seurauksena hän siirtyi ajan rajan tuolle puolelle vuonna 1999 siinä uskonkäsityksessä, johon hän oli luottanut nuoruusvuosinaan. Tässä ote hänen muistokirjoituksestaan Päivämies-lehdessä:

-----------------------------------------------------------------------
Holma Marja ja Toivo, Hyry Maija ja Antti: Paavo Rintalan muistolle Päivämies n:o 50-51/15.12.1999.
Kirjailija Paavo Rintala nukkui vanhurskasten lepoon 8.8.1999 Kirkkonummella. Hän oli syntynyt Viipurissa 20.9.1930…Hänen vanhempansa olivat maatalousteknikko Otto Adiel Rintala ja sairaanhoitaja Aino Amalia Nikula. Paavo Rintalan lapsuudenkoti oli Karjalassa Antreassa . Kun talvisota alkoi, hän joutui lähtemään äitinsä kanssa evakkoon. Isä ja eno kaatuivat rintamalla aivan talvisodan viimeisissä taisteluissa. Näistä tapahtumista hän on kirjoittanut teoksessaan Nahkapeitturien linjalla 1976…
------------------------------------------------------------------------------------

Ja tässä lupaamani pääkirjoitus, jossa Rintalan teos, jota tosin ei mainita nimeltä, ei saa muuta kuin haukut:

Oulu 19.1.1956

Proosakirjallisuutemme on voinut viime vuosina merkitä tililleen eräitä suuren maailmankin taholla tunnustettuja voittoja. On todella tapahtunut jotakin, kun viimeisellä viisivuotiskaudella ainakin kolme suomalaista proosa-tuotetta on noussut best seller-luetteloon maailman kirjallisuusmarkkinoilla.

Mutta tämä kertomakirjallisuuden yksityisten tuotteiden voittama menekki ei sinänsä vielä sana mitään kaunokirjallisuutemme yleistasosta nykyään. Ja aivan ilmeinen erehdys tapahtuu, jos noiden muutamien menekkikirjojen ja yleisen kirjallisuusarvostelun pohjalla yritetään luoda käsitystä kaunokirjallisuutemme yleisestä tasosta. On näet jo aivan julkinen salaisuus se, että sanomalehdistömme kirjallisuusarvostelijat ovat viime aikoina langenneet kehumaan ja suosittelemaan suoranaista roskaa.

Eräät viime joulumarkkinoille ehätetyt kotimaiset romaanit, joista muudan kiinnosti m.m. siksi, että se oli nuoren kirjailijan järjestyksessä toinen proosatuote, saivat kustannusyhtiöitten näkyvissä mainoksissa samoin kuin lehdistön kirjallisuusarvosteluissa niin valtavan suosion rummutuksen, että ostava yleisö suorastaan johdettiin tarttumaan noihin tekeleisiin. Annettiin ymmärtää, että noissakin tuotteissa kaunokirjallisuutemme elää nousukauttaan, sitä samaa, jota eräät sodanjälkeiset kertojamme ovat edustaneet.

Totuus on kuitenkin osoittautunut täysin toiseksi. Lukijakuntaa on aivan selvästi huiputettu, sillä perin useat m.m. edellä viitatun tekeleen lukijat ovat, tuntien siveellistä suuttumusta kirjan edustaman alhaisen eetillisen tason ja sensaatiota tavoittelevan valheellisuuden vuoksi, laskeneet inhoten sen kädestään ihmetellen kustantajaa, joka on moisen roskan julkaisemisella rohjennut liata nimeään. Olemme varta vasten tiedustelleet eräiltä huomatuilta esteetikoilta, näkevätkö he jotain arvokasta tai edes julkaisemisen arvoista tuollaisessa romaanissa. Heidän vastauksensa on ollut masentunut pään pudistus. Eräs totesi tekeleen "paljastuksiin pyrkiväksi rikosromaaniksi kaunokir- jallisissa pukimissa, missä kirjailija paljastaa henkensä köyhyyden innoittavalla tavalla."

Asiasta voitaisiin sanoa paljonkin, mutta se ei ole tässä yhteydessä tarpeen. Toteamme vain sen, että huomattavakin kustannusyhtiö, jonka tulisi ja jolla: olisivat mahdollisuudet estää kirjallisen kulttuurimme yleisen tason aleneminen, voi langeta mammonan saalistukseen halvimman tyypin sensaatiota, valheparjausta hyväkseen käyttäen. Mutta ovatko lehdistön kirjallisuusarvostelijat, joiden tulisi olla lukevan yleisömme palvelevia oppaita nimenomaan halvan seulonnassa erilleen todella arvokkaasta, hoitaneet tehtävänsä oikealla tavalla, elleivät ole rohkeasti paljastaneet tuota puijausta?

Mammonismi voi olla esim. opiskelurahoja kipeästi kaipaavalle nuorelle kirjailijalle väkevä ja langettava houkutus. Sensaatioillahan nykyisin lyödään mynttiä. Mutta kirjallisuusarvostelijan ei sovi ryhtyä tällaisen yrityksen yhtiökumppaniksi, sillä niin menetellenkin on enemmän kuin itse tuo kirjailija syyllinen taidekirjallisuutta tuolla tiellä varmasti kohtaavaan vararikkoon. Vai ovatko kirjallisuutemme apurahat maassamme jo niin riittoisia, ettei, kirjailijan tarvitsekaan enää tuntea vastuuta työnsä sisällöllisestä eikä sanonnallisesta tasosta!

Kirjallisuus luo kulttuuria samalla kun se itsekin siitä elää. Siksi on sen arvosteleminen vaativaa ja vastuunalaista työtä