Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Luumäen Taavetin hautausmaalla

Vakaumuksensa puolesta 1918 kuolleiden muistomerkki Taavetin hautausmaalla
Muistomerkin pystytti Luumäen työväenyhdistys vuonna 1954 tai vuonna 1956

Kotiseutupyöräilyni kohteena oli 17.9.2017 oli Luumäki. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Taavetin hautausmaa. Joskus kiinnostus kotiseudun historiaan johdattaa vähemmän kunniakkaiden historian vaiheiden äärelle. Nekin ovat kuitenkin osa menneisyyttämme. Vuoden 1918 sisällisota oli Luumäellä monen muun eteläkarjalaisen pitäjän tavoin uskomattoman julma. Kunnan alueella tapahtui punaisten vallan aikana käsittämättömiä veritekoja, jotka voittajat kostivat tarpeettoman ja järjettömän raa’asti. Tästä muistuttamassa seisoo Taavetin hautausmaan  itäisessä pohjoisnurkassa vuonna 1954 (toisen tiedon mukaan vuonna 1956) pystytetty vakaumuksena puolesta kaatuneiden muistomerkki. Aloitteen muistomerkistä tekivät SKDL:n Luumäen paikallisosastot vuonna 1946.
 

Etelä-Karjalan Luumäki oli yksi vuoden 1918 sisällissodan ensimmäisistä taistelupaikoista, kun valkoiset kaappasivat Taavetissa punaiselle matkalla olleen aselastin tammikuun 19. päivä 1918. Punaiset lähettivät Lappeenrannasta yli 200 miestä käsittäneen rankaisuretkikunnan, joka joutui taisteluun jääkäri Lauri Pelkosen johtamien valkoisten kanssa. Taistelussa kaatuivat jääkäri Pelkonen sekä yksi punakaartilainen.  Aiheesta löytyy lisää täältä.

Huolimatta siitä, että Luumäen suojeluskuntaa kuului ainakin 260 miestä, kunta oli aluksi eräänlaisessa välitilassa. Punaisetkaan eivät saaneet oikein toimintaansa käyntiin. Pidettiinpä 3.2.1918 Joukolassa ”rauhankokous”, johon osallistui molemmilta osapuolilta toistasataa henkeä. Päätettiin pitää välirauhaa seuraavaan sunnuntaihin asti, jolloin oli aikomus pitää uusi kokous. Sitä ei koskaan pidetty, sillä 9.2. paikalliselle punakaartille oli jo toimitettu aseet ja se miehitti pitäjän kiväärimiehillään.  Koko pitäjä oli tiukasti punakaartin otteessa 15.2., kun noin 50-miehinen valkoisten joukko hyökkäsi Taavetin asemalle aikomuksenaan kaapata jälleen aselasti. Vartiomiehet huomasivat avonaisella pellolla hyökkääjät. Taistelusta tuli valkoisten verilöyly. Taavetin hangille jäi 11 valkoista, joista seitsemän luumäkeläisiä. Punaiset surmasivat osan hangille jääneistä haavoittuneista valkoisista. Lisäksi yksi kuoli sairaalassa ja yksi murhattiin myöhemmin. Kalevi Kumpulainen käyttää vuonna 1992 ilmestyneessä Luumäen historiassa aikakaudesta nimitystä Punainen painajainen.

Turvattomuus punaisten vallan alla olevassa Luumäen pitäjässä kohosi huippuunsa punaisten tappion häämöttäessä. Silloin vangittiin ja pääosin surmattiin kaikki käsiin saadut suojeluskuntalaiset. Punaisen terrorin uhriksi joutui 26 pitäjäläistä. Näistä 19 tai 20 surmasivat Kouvolassa paikalliset hirmutyöntekijät. Huhtikuussa surmattiin lisäksi omassa kunnassa 4 – 5 pitäjäläistä. Luumäen surullisiin ja järjettömiin tapahtumiin kuuluu myös 21.3.1918 Huopaistenvirralla suoritettu joukkosurma, jossa tapettiin kymmenen valkoista, joukossa kaksi nuorta naista. Henkilöt olivat pyrkimässä Haminasta pohjoiseen valkoisten hallussa oleville seuduille. Tässä murhatyössä tekijät olivat luumäkeläisiä.

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerki sijaitsee
edessä näkyvän Taavetin hautausmaan portin oikealla puolella

Luumäellä punaisten valta päättyi toukokuun alussa. Taavetin aseman valkoiset valtasivat toukokuun 1. ja 2. välisenä yönä. Luumäelle jääneitä punaisia kohtasi nopea ”tutkimus”, jota valkoiset kutsuivat myös lopputilitykseksi. Joitakin punaisia surmattiin kostoksi jo valloitusvaiheessa. Luumäellä kyseltiin ennen kaikkea niitä punaisia, jotka olivat olleet ampumassa ja pistämässä kuoliaaksi niitä valkoisia, jotka makasivat helmikuussa Taavetin pelloilla haavoittuneina. Pikaoikeus aloitti toimintansa nuorisoseuran talolla 9.5. Se tutki ja kuulusteli 246 henkilöä. Suurin osa vapautettiin heti. Alkupäivinä joka toinen sai kuolemantuomion, mutta pian tuomiota lievenivät. Ristin sai nimensä kohdalle kuulustelupöytäkirjaan 24 henkilöä. Ampumispaikkana oli oikeudenkäyntipaikan pohjoispuolella ollut vallinotko. Sieltä ruumiit rahdattiin lännemmäksi hiekkakankaalle. Osa siirrettiin aikanaan hautausmaalle. Luumäellä ja muualla arvioidaan ammutun yhteensä ainakin 69 punaista.

 Sotasurmat-sivuston mukaan sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyssä menehtyi 26 Luumäellä asunutta henkilöä. He olivat, yhtä lukuunottamatta (Kanttori Vilhem Repo), sodassa punaisten puolella. Huomattavasti luotettavamman kuvan saa hakemalla edellä mainitusta tietokannasta niiden menehtyneiden nimet, jotka olivat Luumäellä kirjoilla. Lukumäärä on pöyristyttävän suuri: 170. Menehtyneistä 37 oli valkoisten puolella ja 133 punaisten puolella.  Näistä 18 henkilön kuolinsyy on tuntematon, he ovat kadonneet tai heidät on julistettu jälkikäteen kuolleeksi.

Lakkautettujen kyläkoulujen kierros, osa 22: Kannuskosken koulu

Sepänmäen päällä Kannuskoskella kohoaa vuonna 2015 toimintansa lopettanut koulu

Koitar-lehdessä 9.9.1905 ollut uutinen
Lakkalan kansakoulun vihkiäisjuhlasta

Lakkautettujen kyläkoulujen kierroksella oli 20.9.2015 pysähdyspisteenä koulu, jonka lakkauttamisesta käytiin voimakasta kädenvääntöä vuosina 2013, 2014 ja 2015. Kyseessä on Luumäen ja Kouvolan kuntien rajalla, Kannuskosken kylässä sijaitseva koulu. Tuon koulun toiminta lakkasi kouluvuoden 2015 – 2016 alussa. Kun valtiovalta antoi vuonna 1898 kansakoulujen piirijakoasetuksen, Luumäen kunnassa oli toiminnassa kaksi kansakoulua, Taavetin / Marttilan ja Kangasvarren kansakoulut. Päätös piirijaosta saatiin aikaiseksi vuonna 1901 ja siinä kunta oli jaettu seitsemään kansakoulupiiriin. Edellä mainittujen lisäksi ne olivat Hirvikallion / kirkonkylän, Suoanttilan, Lakkalan, Ellolan ja Viuhkolan piirit.

Lakkalan / Kannuskosken kansakoulun toiminta alkoi vuonna 1905. Tosin jo 1890-luvulla Kannuskosken tehtaitten yhteydessä toimi koulu ja Kannuskosken osakeyhtiö ilmoitti laajentavansa sen yläkansakouluksi syksystä 1897 alkaen. Se toimi silloisen Valkealan kunnan alueella, jonka alueella myös suurin osa tehtaan työväestöstä asui. Valkealan historia ilmoittaa Kannuskosken kansakoulun käynnistämisvuodeksi vuoden 1896. Yritin löytää vuonna 1992 ilmestyneestä Luumäen historiasta tietoa siitä, milloin kansakoulurakennus Lakkalan / Kannuskosken koulupiirille valmistui, mutta en sitä nopealla etsimisellä löytänyt.

Sen sijaan vanhat lehtiarkistot avasivat asiaa enemmän. Valkelan kunnan puolella oli Kannuskosken kansakoulu toiminnassa ainakin vielä vuonna 1910. Luumäen kunnan puolella valmistui Lakkalan kansakoulu vuoden 1905 syksyksi. Koulu sijaitsi lehtiuutisen mukaan nahkuri A. Neuvosen maalla Mansikkamäki-nimisen ahon laidassa. Kansakoulu käynnistyi rakennuksessa 2.10.1905. Pikkulasten koulu oli toiminut rakennuksessa jo sitä ennen muutamia viikkoja. Koulurakennuksen vihkiäisiä oli vietetty jo kuukautta aikaisemmin eli 3.9.1905.

Satavuotisjuhlia vietettiin koulussa vuonna 2005

Koulurakennuksessa toimii päiväkoti

Noustessani pyörälläni Sepänmäkeä ylös Kannuskosken koululle totesin oppilaiden viimeisen muutaman sadan metrin matkan kulkeneen synkänjylhän kuusimetsän poikki. Voin hyvin kuvitella, miten sadat ja taas sadat pienet ja vähän isommat koululaiset ovat aikoinaan aamuhämärissä nousseet kuusikon keskellä pitkää mäkeä ylös. Raskasta nousua tarpoessa on mieltä painaneet lukemattomat läksyt ja tekemättömät kotitehtävät. Sitäkin innokkaammin on sitten kirmattu koulupäivän jälkeen mäkeä alas kauniina avautuvaan jokilaaksoon ja loppupäivän vapauteen.

Runsas sata vuotta toimittuaan varsin pieneksi supistunut koulu oli lakkautusuhan alla. Vuonna 2013 päätti Luumäen kunta jättää vielä kyläkoulun toimintaan. Syksyllä 2014 tilanne oli jo toinen. Kunta valmisteli 16 oppilasta käsittävän koulun lakkauttamista ja siirtämistä opiskelemaan Taavettiin. Perusteluina olivat kunnan taloudessa tarvittavat kustannussäästöt. Kylän asukkaiden mielestä olivat yli 30 kilometrin koulumatkat pienille koululaisille kohtuuttomia. Puolustustaistelussa kävi – niinkuin liian usein – huonosti. Lakkauttamispäätöstä ei kääntänyt sekään, että väestöennusteen mukaan olisi koulun oppilasmäärä kääntynyt kasvuun ja lähes tuplaantunut. Luumäen kunnanvaltuusto päätti lakkauttaa Kannuskosken koulun maaliskuun alussa pitämässään kokouksessa äänin 15 – 12. 

Vielä yksi kulmakuva koulurakennukseen

Myrän mutka Nuijamaalla (Päivitetty 13.3.2016)

Komean jylhä näkymä Myrän mutkan uloimmasta pussista
Pankanmäeltä, Myräntien varrelta

Saavumme My[y]rän kylään

Lauantaisen pyöräilyni kohteena oli 18.7.2015 itärajassamme oleva ns. Myrän mutka. Tuo Nuijamaan kirkolta itään kurkottava kuhmu on aina herättänyt Suomen itärajaa kartalta katsoessani mielessäni kysymyksiä. Miten tuo mutka on muodostunut ja mitä tuolla mutkassa on? Kiersin tällä kertaa reittiä Nuijamaa - Pohjola - Myrä - Hiiri - Parja - Kattelus - Kouvola - Ruokola - Kaarna - Kokkila - Nuijamaa. Myrän mutkan kylistä jäi kulkematta tällä kertaa Kontu. Otin matkalta joitakin kuvia, mm. Myrän kylässä olevasta pienestä muistomerkistä, kyläaukeista ja näkymän Pankanmäeltä, joka on Myrän mutkan kaukaisin kolkka. Hiljaiselta vaikuttivat kylätiet tämän pussin pohjalla. Muutamia kyläläisiä löysin kuitenkin juttukaveriksi Hiiren kylällä. He kertoilivat sotien jälkeen vielä 1950- ja 1960-luvuilla keränneensä metsistä sotilaskypäriä, pikakiväärin lippaita jne. Tykistökeskityksissä ja muissa sotatoimissa kaatuneiden suomalaisten kuolinpaikkoja löytyi silloin vielä  risteillä merkittyinä puiden kylkiin. Metsistä löytyy kuulemma vieläkin juoksuhaudan pätkiä ja konekivääripesäkkeitä.

Tuon Myrän kylän nimi on vuoden 1935 kartassa Myyrä ja kylässä oleva järvi Myyräjärvi, joten Hiiren ja Myyrän kylät rajautuivat toisiinsa. Myrä-sukunimen ja kylännimen alkuperästä löytyy perusteellinen selvitys täältä.

Hiiren tienhaara My[y]rän kylässä

Rajalinjan muotoutuminen Nuijamaalla

Moskovan rauhansopimuksessa 1940 vahvistettu rajalinja noudatteli pääosin Uudenkaupungin rauhan rajaa vuodelta 1721. Nuijamaan pinta-alasta ja sen väestön asuinalueista jäi yli puolet luovutetulle alueelle. Kirkonkylä jä rakennuksineen rajalinjalle, tosin tälle puolelle rajaa. Raja kulki linjalla Rapattila - Sorvali - Räihä - Myrä - Kontu. Lopullisesta rajalinjasta oli pitkään kuitenkin epätietoisuutta. Neuvostojoukot miehittivät 21.3.1940 lähes koko pitäjän alueen aina Suikkia, Kokkilaa ja Marttilaa myöten. Huhtikuussa tilanne jatkui epäselvänä. Lopulta kesäkuussa 1940 rajalinjaa saatiin sovittua ja Nuijamaan kirkonkyläkin palautui Suomelle. Niinpä kesäkuun 30. päivänä Nuijamaan  miehityksen jäljiltä huonoon kuntoon jääneeseen kirkkoon kokoontui parisataa nuijamaalaista talvisodan sankarivainajien siunaustilaisuuteen. Elokuussa 1940 viimeiset kontulaisetkin pääsivät palaamaan kotitaloihinsa

Rajalinjan epätietoisuuden syynä oli Moskovassa tehdyn rauhansopimuksen liitteenä olleen kartan suuri mittakaava (1: 1050 000). Se jätti tilaa runsaasti tulkinnoille. Suomalaiset saivat neuvostoliittolaisten  ehdotukset uudesta rajalinjasta Viipurissa 3.4.1940 uusine karttoineen (tällä kertaa mittasuhde oli 1: 100 000). Uusi rajalinja kulki kyseisessä ehdotuksessa mahdollisimman lännessä. Sen mukaan Nuijamaan kirkonkylä olisi kuulunut Neuvostoliitolle. Nuijamaan kirkonkylän ja monia muitakin kunnan alueita, pelasti rajasekakomitean suomalaisen puheenjohtajan, geodeetti Ilmari Bonsdorffin oivallus. Hänen ehdotuksessaan annettiin molempien maiden geodeeteille tehtäväksi määrittää teoreettinen rajaviiva , joka sitten olisi rajankäynnin peruste. Näin sovittiinkin, molempien maiden geodeetit suorittivat mittaukset ja rajalinja vedettiin sen mukaan Nuijamaan kirkonkylän kohdalla järven etelärannalle. Rajalinja jäi näin ollen huomattavasti idemmäksi ja etelämmäksi, kuin neuvostoliittolaisten antamassa ehdotuksessa. Sekä Nuijamaan kirkko että pappila ( Marko Tikan mukaan näin, mutta tuon ajan kartta väittää pappilan sijainneen muutama sata metriä rajalinjan väärällä puolella???) jäivät sen mukaan Suomen puolelle. Nuijamaalaisille iloisesta uutisesta kertoi oheinen Etelä-Saimaa-lehti kesäkuun 2 päivänä 1940.

Myrän mutkan synty

Myrän peltoaukeita

Hiiren kylätie

 Molempien maiden geodeettisten mittausten perusteella Enson teollisuusalue kuului reilusti Suomen alueelle. Ulkoasianministeri Vjatseslav Molotov oli ilmoittanut kuitenkin Suomen silloiselle Moskovan suurlähettiläälle Juho Kusti Paasikivelle 10.4.1940, että Enson asema ja tehdas jäävät Neuvostoliiton puolelle. Enson luovuttamisen estämiseksi suomalaiset tekivät lukuisia maanvaihtoehdotuksia, mutta neuvosto-osapuoli pysyi tinkimättömänä. Heille oli kuitenkin tapahtunut pieni huolimattomuus aikaisemmin. Enson kohdalla olisi pumppuasema vesitorneineen jäänyt Suomen puolelle. Niinpä Neuvostoliitto esitti aluevaihtoa. Suomi luovuttaa pari neliökilometriä lisää maata Ensosta, ja saa vastineeksi alueen jostakin muualta. Suomalaiset olisivat halunneet vastineeksi Koitajoen vartta Ilomantsista, mutta tähän Neuvostoliitto ei suostunut. Neuvostoliittolaiset tarjosivat palan maata Nuijamaalta. Alue oli 18 neliökilometrin laajuinen alue Nuijamaan kirkonkylän ja Konnun välistä. Paasikivi sai valtuudet sopia aluevaihdosta. Lopullinen rajalinjasopu syntyi kuitenkin vasta heinäkuussa 1940, kun Suomi sai vielä kahdeksan neliökilometria lisämaata Paavolan alueelta Nuijamaalta. Yritin karttojen avulla selvittää, missä tuo Paavolan alue tarkalleen on, mutta en siihen saanut selvyyttä. Paikalliset asiantuntijat, kertokaa blogistille, missä tuo alue sijaitsee?

Tiedustelu- ja kaukopartiomatkojen lähtöalue

Hiiren peltoaukeita

Itään pistävä Myrän alue muodostui välirauhan aikana suomalaisen tiedustelutoiminnan lähtöalueeksi. Seudun erämainen, louhikkoinen ja vaikeakulkuinen maasto selittänee maantieteellisen sijainnin lisäksi sen suosiota lähtöalueena. Esa Anttalan kuuluisaksi tulleen romaanin Hopeaa rajan takaa (josta tehtiin vuonna 1963 elokuva, pääosassa mm. Spede Pasanen) tapahtumat alkoivat juuri Myrältä 4.6.1941. Kolmimiehinen partio, Toivo Paavilainen, Urpo Lempiäinen (= kirjailija Esa Anttala, 1917 - 1977) ja Eugen (Ese) Wist lähtivät pitkälle hopeanhaku- ja tiedustelumatkalle. Miehet kävivät onnistuneesti hakemassa Wistin perheen kätketyt hopeat Uudenkirkon Rieskjärveltä, perheen kesämökin läheisyydestä.

Esa Anttalan kirjan kansi

Matka kesti 13 vuorokautta ja kilometrejä kertyi 245, melkoinen suoritus siis. Samoihin aikoihin lähti jälleen uusi partio Myrältä, kokeneet kivennapalaiset partiomiehet Ilmari Tolvanen ja Arvo Mörö. Myrän maasto oli tullut heille tutuksi kahdeksan tiedustelumatkan aikana edellisenä kesänä. Mörö ja Tolvanen palasivat onnistuneelta matkaltaan,  jälleen Myrän kautta,  viikon päästä. Myrän seutu koitui sekä Tolvasen että hopeanhakumatkalla mukana olleen Toivo Paavilaisen kohtaloksi. Nämä kaatuivat Myrän maastossa 19.7.1941. Tolvanen oli tuomassa partiotaan 19 päivän matkalta Länsi-Kannakselta.

Lähteet:
Kaino Rastas (1997): Salaista tiedustelua. osa VII. Rautulaisten Lehti 3/1997.
Marko Tikka (2008): Kanavan kansaa, rajan väkeä. Nuijamaan historia 1860 - 1989 (203 - 204)
Juha Pohjonen: (2008): Nuijamaan kirkonkylän pelastuminen. Teoksessa Kanavan kansaa, rajan väkeä (213 - 214)

Pahimmillaan Suomen itäraja olisi siirtynyt huomattavasti lännemmäksi Nuijamaan kohdalla, aina Ruokolan kylän reunaan