Automba, Minnesota (Päivitetty 11.7.2015)

Automba, Minnesota 1916. Siirtokansan Kalenteri 1970

Minnesota pohjois-osissa on monia alueita, joissa merkittävällä osalla asukkaista on juuret Suomessa. Yksi tälläinen alue on Automba township, Carlton Countyssa. Joskus alueella on sijainnut myös pieni, suomalaisten pystyttämä ja asuttama kauppalakin. Keräsin sen vaiheista koostetta vuonna 1990 ilmestyneestä Daniel Reedin kirjasta Automba. A Study of a Finnish Timber Boomtown sekä vuosina 1970 ja 1972 Siirtokansan Kalenterissa olleista Calvin Rengon kirjoittamista lyhyistä artikkeleista.  Yritin eräänä heinäkuisena iltana muutama vuosi sitten etsiä merkkejä kauppalasta, mutta pimentynyt ilta teki aikomuksesta lopun.

Automban kauppalan rakentaminen alkoi vuonna 1910. Silloin alueelle valmistuivat Heikki Knuutilan ja Kalle Hekkalan kauppaliikkeet. Samoihin aikoihin alueella oli käynnissä suuret metsätyömaat. Seudulla toi samaan aikaa jopa kolmekin sahalaitosta. Matt Reed aloitti hotellin pystyttämisen, mutta ennen kuin se ehti valmistua, William Mäki ja Charles Jokimäki ostivat sen ja perustivat rakennukseen sekatavara- ja ruokakaupan. Kylään nousi myös Einari ja Matti Rengon kauppaliike. Lisäksi Autombaan valmistui myös ravintola, jonka Arvid Niemi muutti myöhemmin myös kauppahuoneistoksi. Kylä eli vilkasta elämää, puutavaraa välitettiin ja liiketoiminta kukoisti.

Lokakuussa vuonna 1918 riehunut suunnaton metsäpalo Pohjois-Minnesotassa hävitti tämänkin kylän kuitenkin maan tasalle. Täydellinen tuho ei kuitenkaan asukkaita lannistanut, vaan kylä rakennuksineen pystyttiin uudelleen. Metsätyömaita riitti vielä parinkymmenen vuoden ajaksi, jonka jälkeen kylän toiminta vähitellen hiipui. 1970-luvun alussa asukkaita oli enää kaksi kappaletta.

Automban apostolisluterilainen kirkko, Siirtokansan Kalenteri 1972

Automban apostolisluterilainen kirkko

Ainoa koskaan Automban alueelle rakennettu kirkko oli noin vuonna 1915 pystytetty apostolisluterilainen kirkko. Se kohosi Mäen risteykseen (Maki crossroads, SE 1/4 of section 22 R21N, T47N). Seurakunta rekisteröitiin 14.5.1917 nimellä Finnish Apostolic Lutheran Church of the Town of Automba. Perustajina olivat Andrew Perälä, John Rengo, Oscar Ketola, William Jokimäki, Alex Mattson, Chas Liimatainen, Levi Johnson, Matt Rengo ja John Karlson.

Ennen kirkon pystyttämistä seurakuntalaiset olivat kokoontuneet kodeissa seuroihin ja lauluseuroihin. Kokouspaikkoina olivat varsinkin John Rengon ja Art Jokimäen kodit. Huoneet täyttyivät vieraista, joille tarjottiin aina sekä ruokaa että kahvia. Kylän lapset kokoontuivat uteliaisuudesta seuramaan ikkunoista seuramenoa. Eräs vanhus muisteli seuroja, joissa Robert Kratari tempautui uskonnolliseen kiihkoon niin, että hän huusi ja hyppi tuolistaan toiselle puolelle olohuonetta. Vuoden 1918 suuren metsäpalon aikana muutamat seudun asukkaat olivat hakeneet turvaa kynnetyltä peltoalueelta. He näkivät, kuinka kirkko oli vielä säästynyt tulipalolta. Tuossa vaiheessa ruohopalo lähestyi kirkkoa. Vaikka he olisivat voineet suhteellisen helposti pysäyttää palon, olivat nämä liian peloissaan ja väsyneitä taisteltuaan liekkejä ja kuumuutta vastaan koko päivän. Niinpä Automban kirkko paloi heidän istuessa ja katsellessa onnettomuutta uupuneina. Vuonna 1920 paikalle pystytettiin uusi kirkko.

Saarnaaja Matti Reedin vaimo Edna, John Järvenpään tytär, piti muiden uudisasukkaiden tavoin huolen siitä, että sunnuntai oli lepopäivä. Ja kirkkomenoon oli ehdoton velvollisuus, mikäli paikkakunnalle oli saapunut pastori / saarnaaja.

Seurapuheita eivät apostolisluterilaiset saarnaajat valmistelleet. Apostolisluterilaiset uskoivat, että Jumala puhuu sananjulistajan suun kautta kuin ”kaunopuheinen puhuja”. Dan Reed muistelee,miten hänen isoisänsä Matt valmistautui saarnaansa Eagle Laken kirkossa. Isoisä ainoastaan selaili kymmenen minuuttia Raamattuaan löytääkseen sopivan kohdan, selvitteli kurkkuaan ja ääntänsä ja aloitti saarnan.

Sekä apostolisluterilainen kirkko että siellä pidetyt seurat / kirkonmenot olivat hyvin pelkistettyjä. Kirkon etuosassa oli iso pöytä, jonka edessä istui kaksi saarnaaja sekä alttarikaide ehtoollista varten. Etuosan oikeassa nurkassa oli lukkarinpenkki, josta miesryhmä johti laulua. Apostolisluterilaisen traditioon ei kuulunut musiikillinen säestys. Vasta viime vuosina kirkkoihin (tilanne n. vuonna 1970) on sallittu ja lahjoitettu urkuja häitä ja erikoistilanteita varten. Lukkarin penkissä istuvat miehet ilmoittivat veisatun virren numeron ja aloittivat laulun johon seurakunta yhtyy. Vain muutamat uudet laulut kuten ”The Old Rugged Cross” ja ”Jesus Loves Me” olivat onnistuneet murtautumaan muuten suomalaisen taustan omaavaan hymnitraditioon.

Kirkonmenoihin kuuluivat laulut, Isä meidän rukous, Herran siunaus, ja saarna, kaikki hyvin pelkistettyinä, ilman mitään liturgiaa. Kokouksia ei pidetty ainoastaan sunnuntaina, vaan niitä saatettiin pitää jopa kokonainen viikko. Seuroja oli usein kahdet päivässä, yhdet esimerkiksi klo 13.00 ja toiset illalla. Seuroihin sisältyi paljon myös muuta sosiaalista toimintaa, kuten ruokailuja keittiötiloissa ja vierailuja ystäväperheissä. Niinpä apostolisluterilaiset seurat ja kokoukset ovat samalla sekä jumalanpalvelusmenoja että sosiaalista kanssakäymistä

Apostolisluterilaiset saarnaajat matkustavat ahkerasti seuroja pitämässä kolmen osavaltion (Minnesota, Wisconsin ja Michigan) alueella. Seuroista ilmoiteltiin suomenkielisissä lehdissä kuten esimerkkisi Amerikan uutisissa. Matt Reed, joka toimi yli 30 vuotta saarnaajana / pastorina, toimitti viikon aikana useita kasteita, vihkimisiä ja hautauksia, jonka lisäksi hän saattoi olla viikon Ironwoodin alueella Michiganissa, seuraavalla viikolla Eagle Lakessa Minnesotassa ja sitä seuraavalla viikolla Menahgassa Minnesotassa. Melkein joka vuosi hän teki kaksi matkaa Chicagon alueelle, yhden Itärannikolle ja toisen Länsirannikolle. Kun Matt Reed oli nuorempi, hän saattoi pitää viisikin rippikoulua vuodessa kolmen edellämainitun osavaltion alueella. Konfirmoitavat saapuivat mailien päästä tähän viikon kestäneeseen rippikouluun

Vuoden 1970 tienoilla kirkko ei ollut enää aktiivisesti käytössä. Siinä pidettiin kirkonmenot vain kerran vuodessa. Tämä sen takia, että rakennus säilytti kirkon statuksen eikä siitä tarvinnut maksaa veroja. Toiminnan kuihtumisen taustalla olivat sukupolvien väliset ristiriidat. Vanhukset, Matt Reedin johdolla, kieltäytyivät muuttamasta seura- ym. traditioita. Heidän mielestään ”totisen Jumalan sanan” julistamista oli jatkettava. Lopulta konservatiivit seurakunnan jäsenet liittyivät Eagle Laken seurakuntaan ja käytännössä Automban seurakunta hävisi olemasta. Vuonna 1972 Siirtokansan Kalenterissa Calvin Rengo kertoi kirkon siirtyneen lopullisesti pois alkuperäisestä tehtävästään ja sitä pidettiin heinälatona. Hän pohdiskeli myös seurakunnan toiminnan loppumisen syitä seuraavasti:

Nuorillamme on omat ja ehkä erilaiset katsomukset tämän maailman menoon ja elämän tempoon nähden, eivätkä ehti tässä kiireellisessä maailman ajassa ajattelemaan niitä arvoja, joita saivat periä vanhemmiltaan ja esivanhemmiltaan. Näissäkin kuitenkin olisi paljon oppimista, jos hiljennyttäisiin hetkeksi noiden kysymysten eteen.

Ruokolahden vaellusreitti välillä Metsälampi, Haaroinsalmi, Valkiatlampi, Haapjärvi

Näkymä Vasari-nimiselle järvelle

Syntymäpäiväni kunniaksi tein tähänastisen elämäni pisimmän päivävaelluksen, jälleen kerran Ruokolahden erämaametsissä. Aloitin sen piiskuupetäjän ääreltä, josta ajoin autolla Syväsalontielle Metsälammen rannalle, josta löytyi sopiva paikka auton pysäköintiin. Jätin autoni jyrkän mäen alle ja siirryin sitten Ruokolahden -

Soliseva Mustaoja Aholammen ja Vasarin välissä

Rautjärven vaellusreitille. Tällä kertaa kuljin Metsälammen, Vasaran, Viljärvenmäen, Haaroinsalmen, Valkiatlammen ja Haapjärven kautta palaten takaisin Metsälammelle. Reittikartta löytyy täältä: http://www.ruokolahti.fi/loader.aspx… Vaellustani suosi erinomainen ilma. Lämmintä oli noin 20 astetta, aurinko paistoi, välillä oli kuitenkin pilvipoutaakin. Ensimmäisen kerran pysähdyin hetkeksi Aholammesta Vasariin laskevan Mustaojan levähdys- ja uimapaikalla, jossa puron soliseva koski soitti taustamusiikkia.

Tämän jälkeen matka jatkui pääosin metsätietä, kunnes reitti kääntyi jyrkkään nousuun Viljärvenmäelle. Mäki on entisen kaskiviljelyn ja myöhemmin peltoviljelynkin paikka. Nyt vahvasti metsittyneellä mäellä näkyvivät vielä paikoin uurtajien työn jäljet. Nimittäin mäen päällä kiersi kiviaita. Viimeiset vakituiset asukkaat, torpparit, poistuivat mäeltä vuonna 1910. Nyt mäen laki on metsätyömaan jäljiltä pahasti raiskiona, jonka keskellä kuitenkin upea kukkameri pehmensi muuten apeaa näkyä.

Viljärvenmäen infotaulua, taustalla "raiskattu" mäenlaki

Autioituneen maatilan pihapiiriä

Seuraavana tavoitteena oli Haaroinsalmen laavu. Matkan varrella oli erittäin komeitä kesämökkejä ja autiotiloja. Sitä pienessä mielessäni pohdin, miksi ihmiset jättävät hyväkuntoisiakin taloja navettoineeen, aittoineen ja muine huoltorakennuksineen mätänemään metsien keskelle. Haaroinsalmen laavu oli kyllä pieni pettymys. Paikka sinänsä oli komea, mutta laavu ja muut rakennukset olivat nähneet parhaat päivänsä. Haaroinsalmen laavu sijaitsee noin kilometrin pituisessa niemessä, jonka päällä kulkee harju.

Haaroitlammen laavu

Haaroinsalmen jälkeen seuraava kulminaatiopiste oli Valkiatlammen taukopaikka. Reitti kulki myös Mustakulkkulan kautta. Mustakulkkulasta onkin komeat näkymät Ylimmäinen-järvelle. Kovin on kiviset pellot olleet aikoinaan Mustakulkkulan isännillä. Raskaasta raivaustyöstä kertoivat kiviaidat, jotka kiersivät Mustakulkkulan mäkiä. Näillä tienoilla kulkiessani päivittelin ruokolahtelaisen metsän kasvukykyä. Polku kulki harjulla, jossa kasvoi pääosin mäntyä, mutta harjun vieressä kulkevassa notkossa ja sen rinteessä kasvoi erittäin tiheässä todella korkeaa kuusikkoa. Notkon pohjalta ei juuri valoa näkynyt. Kuuset kurkottelivat vieri vieressä ylväinä kohti aurinkoa. En muista juuri missään Suomessa nähneeni noin mahdottomaan tiheää ja korkeaa kuusikkoa. Mieleeni tuli Glacier National Parkin länsirinteillä Montanassa näkemäni kuusikko. Valkiatlammen taukopaikan penkit olivat jo osittain lahonneet ja muutenkin paikka näytti kaipaavan päivitystä.

Valkiatlampea ennen ja sen jälkeen reitti kulki pitkälti kuivassa maastossa ja mäntymetsissä. Matkan varrella oli kauniita erämaajärviä ja -lampia. Reittikartan mukaan Valkiatlammen jälkeen olisi pitänyt olla Haapjärven taukopaikka Pienen Haapjärven ja Keskimmäisen välissä. Minun silmiin ei sellaista kuitenkaan sattunut.

Matkan varrella tapahtui yksi paha harhautuminen, joka johtui erittäin sekavasta opastusmerkinnästä Suojärven länsipäässä. Oranssi merkintä johti nimittäin vanhaa tienpohjaa pitkin metsittyneen pihapiirin ohi Sikiöntielle. Tämän jälkeen opastus ohjasi jatkamaan Sikiöntietä eteenpäin, kunnes tulee haarauma, joka ohjasi oikealle. Niinpä käännyin oikealle ja kuljin erittän pahan ja laajan metsäraiskion läpi, kunnes tulin alueelle, josta siinti tutunnäköinen nyykähtänyt rakennus. Olin tehnyt lähes täydellisen ympyrän. Muuta selitystä en keksinyt, kuin että reittiä oli muutettu ja samalla jätetty vanha reititys. Seurauksena oli ylimääräisen mutkan lisäksi melkomoinen 
mieliharmi. Hakkuuaukearyteikössä ei ole kovin mukava kulkea. Loppumatka Vasarin rannalle ja Metsälammelle olikin tylsä taival, lähes kokonaan metsäautotietä.

Mökki erämaajärven rannalla

 Tämä taaempi lenkki Ruokolahden vaellusreitillä on selvästi vähemmän kuljettu kuin Lääväkorven - Syväjärven reitti. Paikoin polkua ei meinannut hahmottaa olleenkaan, niin vähän sitä oli kuljettu. Reitillä pitivät itikat liiankin ahkerasti seuraa. Itikoiden vuoksi pysähtyminen lepohetkeä varten ei tullut kuuloonkaan. Niinpä kävelin lenkin yhtäkyytiä alusta loppuun. Seurauksena nukkumista haitanneet kivut lonkissa, polvissa ja kantapojissa. Mutta siitä huolimatta, kannatti.

 

Reitilta hieman syrjässsä sattui silmiini luvaton kaatopaikka. Sinne oli joku tuonut pakastimet, tiskialtaan, akut ja monen moista muuta roinaa. Tämä on paitsi rikollista, myös tyhmää touhua. Samalla vaivalla pakastimet sun muut roinat olisi voinut viedä kierrätyspisteisiin.