Sukuhistoriaa - Juho Matikaisen nuottatappelu

Kansalliskirjaston digitalisoitu lehtiarkisto on oivallinen lähde historiasta kiinnostuneelle. Uukuniemen Matikaisista (vaimoni suku) löytyy lehdistä kuitenkin yllättävän vähän materiaalia. Pitäjän syrjäinen sijainti on luultavasti yksi selittävä tekijä. Toinen lienee se, että Matikaiset näyttävät olleen hyvin rauhallista ja tasaista elämää viettävää väkeä, eivätkä olleet käräjätuvan tuttuja, kuten Juho Pekanpoika Matikaisen 95-vuotispäiväkirjoituksessa todettiin. Mutta Juho pääsi kuin pääsikin kerran sanomalehden palstoille ilmeisesti nuotanvedossa syntyneestä kärhämästä oheisella tarinalla [Artikkeli julkaistiin Viipurissa ilmestyneessä Ilmarinen-lehdessä (59/24.7.1878): ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Pilkka-runoilija Jaakko Erikäinen.
Uukuniemen pitäjäässä Niukkalan kylässä Howilan talossa on eläkemies Jaakko Erikäinen (1) , jolle on sallittu saada runolahjoja. Hän on nyt noin 60 wuotinen wanha poika ja on pitkin ikäänsä sepitellyt pilkka- ja iwa-runoja paikkakuntansa seikoista ja tapahtumista, mitkä jollakin tawalla owat tawallisuudesta poikkeewia. Näkö- ja kuulo-aistimet owat nyt Jaakolla jotenkin heikot, mutta muisti näyttää tawattoman tarkalle. Hän ei ole kirjoituksen taitawa, waan on hattunsa alla hautonut ja päässään pysyttänyt monta monituista runoa; kuitenki sanoo hän monta laulua mielestänsä menneen ahawan ajeltawaksi. Äskettäin olin tilaisuudessa kuulla hänen laulujansa, joita hän lurittelee wanhalla runonuotilla. Runot, miten jo mainitsin, owat paraastaan pilkkarunoja, wälistä kertomarunon tapasia, eiwätkä aineeltaan ulotu juuri oman kylän piiriä ulommaksi. Usein on syrjäisen waikea seurata niissä ajatuksen juoksua syystä, kun hän mainitsee samaa henkilöä milloin paljaalla ristimänimellä, milloin taas sukunimellä, wälistä taas kylän kesken käytetyillä „liika"- ja „haukkuma"-nimillä. Tämä seikka se juuri tekee runot kyläläisten mielestä sitä sukkelimmiksi ja näppärimmiksi, eikä tosiaan wakawinkaan parta woi olla nauruun myhähtämättä, kun „Jaakko jatkawi sanoja, runoloita rullaltansa." Pilkka niissä on sangen pistäwää laatua, eikä aseitten käyttäjä walitse hienompia wälikappaleita, waan laskee oikein nahkaan sattuwia sanoja. Wanhaa runomittaa käyttää hän wirheettömästi, waikka ei liene ikänään kuullut runojalkoja, säkeitä eikä muita runo-opillisia sanoja mainittawan. Pari runoa kirjoitin häneltä; toinen on uuden uutukainen, toinen wanha watturainen. Sitä paitsi kuuntelin hänen laulawan pitkän runon poikain perässä pyöriwistä tytöistä. Uudemmat runot tuntuiwat mielestäni runollisemmilta, mutta lienee niitä waikea julkaista — asianomaisten wuoksi. Saakoon tässä sijansa näytteeksi muutamia loppusäkeitä hänen „Nuotta tappelu“-runostaan, joka on noin 30 wuotta sitte tehty. Perin pohjin kerrottuaan tappelun syyt ja waiheet päättyy runo näin:

T
Juho joutuwi kotiinsa, Matikainen (2) manterelle, Käs' on paisettui pahasti, Käski kääriä kolohon. Ukko ei osannut syödä, Lusikalla luihotella, Toinen syötti, toinen juotti, Toinen kuletti — — —. Kello seinällä sanowi, Tuntiloita toimittawi; Juohtui mielehen Juholle: Noin on käynyt mun käteeni, Porahtanut porkan*) warsi, Monta kertoa makiisti. — Sasu kaswoi kalwosehen, Wirhi wanhalla i'ällä, Jot' ei huolisi hopeiseen, Panna ruplahan parihin. Sitä lyytä**) löngötteli, Kaikki wiikkoa kaheksan, Koko syksyn syrjällähän. Tule ukko oppimahan, Matikainen malttamahan, Noin sie nuottoa wetele, Sowinnossa solkottele, — Enpä ukkoja opeta, Enkä wanhoja waroita, Olkohon opiksi muille, Nuoremmille nuhteheksi, Jott' ei tappelu tapoja, Mainittaisi meidän maassa. O. W. (3)
*) Ase, jolla kaloja karkotetaan nuotan perään.
**) Lyytä = myöten.
***) Ruttoon = äkisti


Tarinassa kuvattu Juho Matikainen eli pitkän elämän ylittäen 95 vuoden merkkipaalun. Hän menehtyi 97-vuotiaana 25.8.1939 kotonaan Uukuniemen Niukkalassa. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 1. Uukuniemen Niukkala n:o 5. Hovila. Tilalla asuivat vuosina 1870–1879 Olof Johansson Berg (s. 1805) vaimonsa Beata Johansdotter Berg (s.1807), heidän vävynsä Petter Johansson Hälvä (s.1844) ja tyttärensä Beata Olofsdotter Berg (s.1843), heidän kuuromykkä tyttärensä Anna Olofsdotter Berg (s.1834) sekä syytingillä sisarenpoika Jakob Pettersson Eerikäinen.Jakob Petterin/Pekanpoika Eerikäisen (2.2.1822-23.4.1890) vanhemmat olivat Sikopohjasta kotoisin ollut Petter Eerikäinen (1794–1836) ja syytinkiläisenä miehensä kuoleman jälkeen Hovilassa asunut Anna Johansdotter Berg (1796–1862). Jaakko Eerikäinen näyttää olleen ahkera ehtoollisella kävijä ja kinkereille osallistuja.
2. Runossa kuvattu Matikainen lienee ollut Juho (Juhan-setä) Pekanpoika Matikainen. Niukkalan tilalla numero 7/Luukko asuivat vuosina 1870-1879 syytinkiläisinä artikkelissa kuvatun Juhon vanhemmat Pekka (Petter) Juhonpoika Matikainen (11.10.1813-26.4.1889) ja Helena Juhontytär Kinnunen (12.6.1819-26.3.1892) sekä Juhon äitipuoli Anna Laurintytär Kuikka (21.1.1797-24.10.1877). Talollisena tilalla asui Pekka ja Helena Matikaisen (os. Kinnunen) lapsi Juho Pekanpoika Matikainen (22.4.1842-25.8.1939) ja hänen vaimonsa Helena Adamintytär Vainikainen (4.3.1841 Karttula – 27.1.1921), Juhon veli Matti Pekanpoika Matikainen (4.7.1851 – 13.5.1920 Viipurin maaseurakunta) ja hänen ensimmäinen vaimonsa Helen Kristiina Juhontytär Kainulainen (31.8.1862-6.2.1888), Juhon toinen veli Antti Pekanpoika Matikainen (22.2.1856 - 5.2.1938) ja hänen vaimonsa Maria Ollintytär Kokko (21.6.1852-17.3.1905) ja sisar Maria Lovisa Pekantytär Matikainen.(29.6.1859-2.8.1920), joka avioitui 13.6.1878 Olli Juhonpoika Kuikan (25.2.1848-13.12.1915 kanssa. Rippikirjassa on Pekka Juhonpoika Matikaisen kohdalla merkintä ”svagsynt=heikkonäköinen”, seuraavalla vuosikymmenellä merkinnät ”vähänäköinen, sokias ja tyrä”. Juho Pekanpoika Matikainen oli vihitty Muolaassa Karjalan kannaksella 12.11.1865 Helena Vainikaisen kanssa. Juho Matikainen oli oleskellut vuosina 1863–1865 Pietarissa, Muolaassa 1866–1868 ja Kivennavalla 1869–1871 ja uudelleen Pietarissa 1875. Niukkala no 7/Juhola siirtyi hänen omistukseensa vuonna 1872.
3. Nimimerkki O. W = Kansakoulunopettaja, runoilija, kääntäjä ja ahkera sanomalehtikirjoittaja Olof (Olli) Berg (1842–1917), joka käytti kirjoituksissaan nimimerkkejä O. W., O. Wrn, Olli Wuorinen, Olli A. Wuorinen ja Olli Vuorinen.

Uukuniemen siässynöistä

Kesällä 1908 oli useissa sanomalehdissä artikkeli, jossa kerrottiin Uukuniemellä olleista siässynöistä ja niiden tuhoamisista. Artikkeli perustui kirjoitukseen, joka oli ollut keväällä 1908 Suomen Museo-lehdessä.

Menneitten aikojen taikauskoa Karjalassa (Suomen Museosta.)

Koska Karjalaan aikaisin levisi kreikanuskoa, niin siihen maakuntaan jo vuosisatoja sitte rakennettiin sen uskon tunnustajia varten kirkkoja sekä säässynöitä eli kappelia. Näitten säässynäin ympärillä kasvoi puita ja semmoiseen metsikköön haudattiin kuolleita, jonkatähden sitä sanottiin kalmistoksi. Mutta sellaisissa paikoissa sekä kreikan- että lutherinuskoiset myöskin alkoivat toimittaa taikauskoisia temppuja. Sentähden Ruotsin alle jääneessä Karjalassa 1700-luvun keskivaiheilla papisto sekä kruununpalvelijat tahtoivat säässynöitä hävittää. Venäjän puolella rajaa myöskin oli sellaisia kappelia.

Niinpä Uukuniemellä jo silloin, kuin koko Suomi oli Ruotsin vallan alaisena, oli ollut säässynä Kummun kylässä. Sen Uukuniemen lutherilainen kirkkoherra Fabian Nirkko antoi polttaa. Mutta ison vihan aikana rakennettiin uusi kappeli, jonka joka seinä oli sylen pituinen, ja joku venäläinen sotilas oli sinne myöhemmin tuonut pyhän Eljaksen vanhan kuvan. Koska samassa kylässä sitte rajanvartijoina oli pari venäläistä sotamiestä ja lähellä oli yksi venäjänuskoinen talonisäntä, niin joskus oli korjattu tämän säässynän kattoa, mutta ovet oli niin huonossa kunnossa, että paimenet ynnä muut sinne juoksivat.

Eräs Olavi Metso, joka oli lutherilainen Mensuvaaran kylästä, kävi jouluna v. 1756 Uukuniemen kirkossa, läksi sieltä ystävien luo Kummun kylään käymään ja poltti siellä toisena joulupäivänä säässynän. Vartijaväen kersantit heti otti hänet kiinni, kovin kourin häntä piteli, sekä toimitti hänet Viipurin kuvernementtikansliaan ja kihlakunnanoikeus tutki asiaa. Metso, joka oli 40 vuoden vanha ja joteniin taitava uskonsa opissa, sanoi tehneensä tekonsa sentähden, että tuomiokapituli viimeksi toimitetun seurakunnantarkastuksen jälkeen oli kehoittanut peräti hävittämään kaikkia uhripaikkoja. Niitä oli tämä säässynäkin ollut, mutta Metso itsekään ei suinkaan ollut taikauskosta vapaa. Hän kertoi oikeuden edessä, että ensin kreikanuskoiset ja sitte myöskin lutherilaiset olivat tässä paikassa uhranneet. Sitä tekivät varsinkin Yrjön päivänä (23 p. Huhtik.) jolloin karja ensi kerran pääsi ulos. Silloin menivät olutputeli mukana säässynään, tämä siellä tyhjennettiin, rahoja uhrattiin ja pieniä vaksikyntteliä sytytettiin, että lehmät ja hevoset menestyisivät ja ihmiset pysyisivät terveinä. Hän itse oli kolme vuotta sitte ollut viikonpäivät päästään sekava sentähden, että hän sen säässynän ohi kulkiessaan ei ollut mitään uhrannut. Olivathan muut sellaisesta uhrinlaiminlyömisestä kuolleetkin. Naapurikylänkin, Niukkalan, asukkaat toimittivat siinä paikassa uhria, ettei karhu kaataisi karjaa j.n.e.

Metso oikeudelle kertoi toisestakin hävittämästänsä säässynästä ja luuli, että sen polttaminen oli tuottanut onnea. Hänen kotikylässään, Mensunvaarassa, oli seisonut vanha säässynä jo silloin, kuin Pontus de la Gardie Ruotsille valloitti Karjalan. Samaan paikkaan sitte rakennettiin uusi semmoinen ja siinä uhrattiin varsinkin Yrjön, Katharinan ja Eljaksen päivinä. Sinne vietiin ensimmäistä olutta, ensimmäistä maitoa, jota saatiin poikineesta lehmästä, y. m. Sytytettiin myöskin vaksikyntteliä ja uhrattiin 1 tahi puoli kopekkaa. Eräs vaimo ei ollut vienyt sinne maitoa ja tuli sentähden sangen sairaaksi.

Noin 20 vuotta sitte joku sytytti säässynän palamaan, mutta kyläläiset peloissaan taas rakensivat uuden. Metson noin 10 vuoden vanha veli Erik sitte oli säässynän uhrirahoista ottanut muutamia riunoja, mutta tuli toisesta lantiostaan niin kipeäksi, ettei päässyt astumaan, Varastetut rahat hän sitte vei kirkkoherralle köyhille annettavaksi. Jonkun vuoden kuluttua hän vaivaisena ryömi säässynän luo ja tämän Olavin kanssa sytytti säässynän sekä kaatoi ja poltti suuret hongat sen ympäriltä. Tämä tehtiin kirkkoherran käskystä ja nyt tuli kylä onnelliseksi. Metsikön sijalle perattiin peltoa. Jossakin talossa siinä kylässä oli ollut 1—2 kituvaa lehmää, mutta nyt oli 9 lypsävää ja ihmiset olivat kaikki terveinä. Nämät asiat oikeudelle todistivat todenperäisiksi kirkkoherra Wastin, nimismies Åberg ja lautakunta. Oikeus vapautti Metson, mutta sakotti muita, jotka olivat uhranneet.
J. M. Salenius.

Herra-Olli

Uukuniemen pitäjäjuhlilla kesällä 2022 oli minulla ilo ”tutustua” tähän herraan, joka seisoo Uukuniemen pitäjäntuvan edessä. Hän on varmaankin pitäjän tunnetuin ”Herra”. Kyseessä on Matti ja Katriina (os. Kuutin) Pitkäsen poika Olli Pitkänen (15.11.1887 – 4.3.1970).

Uukuniemen Niukkalassa asunut Olli elätti itsensä kalastuksella, tekemällä pärekoreja, metsätöillä, kuorimalla propseja ja veistämällä parruja. Liikanimi "Herra-Olli" oli hankittu siten, että Olli oli kerran käyttänyt tansseissa taktiikka, jolla pääsi ensimmäisenä pokkaamaan haluamaansa tanssipartneria. Soittajat kuuluttivat tanssien aikana seuraavan, ilmeisesti aikaisemman tuntemattoman kappaleen. Tällöin Olli oli sanonut miesjoukossa kovalla äänellä, että tuommoista ei nyt tanssi kyllä kuin herrat. Muut miehet jäivät tätä ihmettelemään, mutta Olli kiirehti ensimmäisenä daamia hakemaan. Tämän episodin jälkeen hänet tunnettiin Herra-Ollina.

Herra-Ollin kerrotaan olleen niitä ihmisiä, jolla ei toisista ollut koskaan pahaa sanottavaa. Hänellä oli 1940- ja 1950-luvuilla gramofoni, jonka kanssa hän kierteli pyhäisin taloissa mieliharrastuksensa kortinpeluun ohessa. Joku luonnehti häntä huolettomaksi veijariksi, josta tuli ilmeinen legenda jo eläessään. Pitäjäntuvan eteen Herra-Olli ilmestyi vuonna 2009 Olavi Kaskela veistämänä ja lahjoittamana.

Uukuniemen laivaonnettomuuden seuraukset

Laivaonnettomuuden uhrien nimitaulu

Kirjoitin aiemmin syksyllä blogiini Uukuniemen Pyhäjärvellä vuoden 1903 elokuussa tapahtuneesta traagisesta höyryvene "Ainon" laivaonnettomuudesta. Lupasin palata myöhemmin asiaan kertoen, mitä tuo onnettomuus merkitsi sen uhreille, heidän omaisilleen ja onnettomuudesta vastuussa olleille. Lehtiuutisista kokoamani teksti ei varmasti pysty kunnolla kuvaamaan sitä surua, tuskaa, epätoivoa, vihaa ja - syyllisyyttä, jota tapahtumassa mukana olleet ja menehtyneiden omaiset tunsivat. Ehkä tämä kuitenkin antanee edes kalpean aavistuksen siitä, mitä he olivat läpikäyneet. Lehtiartikkeleissa selviää myös ne syyt, jotka tutkimuksen mukaan johtivat onnettomuuteen. Oikeuskäsittelyssä tapahtuma oli tammikuussa 1904.

Uhrien nostaminen järvestä

Vajaa kolme tuntia onnettomuuden tapahtumisen jälkeen, noin kello viiden maissa, saapui tapahtumapaikalle nimismies Raassina ja aloitti uhrien naaraustyön. Hänellä oli vaikeuksia saada siihen kuitenkaan apua, sillä monella paikalla olleella oli taikauskoisia pelkoja kuolleita kohtaan.  Monet miehet ilmoittivat, etteivät he uskalla koskea kuolleeseen.  Vasta uhkauksilla hän sai joitakin miehiä tarttumaan naarausköyteen. Lehtiuutisen mukaan ”osattiin kyllä vaikeroida ja valittaa, mutta ei ryhdytty vetämään kuolleita omaisia ylös vedestä”. Erään artikkelin mukaan, jotkut omaiset osoittivat jopa välinpitämättömyyttä omaisiaan kohtaan. Kun nimismies pyysi erästä talollista, jolta hukkui kaksi lasta, mukaan naaraustyöhön, tämä vastasi: ”Ei jouda, kun on ainoa mies talossa, pitää mennä pellolle.” Sunnuntai-iltana saatiin ylös jo kolme uhria. Sitten naaraustyö oli pakko lopettaa pimenemisen vuoksi. Maanantaina oli loputkin uhrit saatu nostetuksi ylös ”päivälliseen mennessä”. Kaikki olivat hukkuneet samaan paikkaan. Seppä Taneli Loposella oli vielä vedestä nostettaessa veitsi kädessään. Hän oli ollut ilmeisesti onnettomuushetkellä syömässä eväitään.

Hukkuneet

Seppä Taneli Laapotti ja hänen vaimonsa Katri Uukuniemen Mensuvaaran kylästä. Onnettomuus iski pahiten Laapotin perheeseen, sillä heiltä jäi orvoksi seitsemän lasta. Vanhin oli 11-vuotias ja nuori vuoden vanha. Lisäksi seppä Laapotin vanha, sokea ja hoitoapua tarvitse äiti jäi nyt ilman poikansa tuomaa turvaa.
Talollinen Antti Saharinen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maijastina Kirmanen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Raassina Latvasyrjän kylästä.
Renki Antti Ryynänen Latvasyrjän kylästä. Häneltä oli kuollut äiti kaksi vuotta aikaisemmin, isä vuotta aikaisemmin, helmikuussa perheen turvaksi jäänyt vanhin veli. Perheeseen jäin Antin kuoleman jälkeen hänen 18-vuotias sisarensa huolehtimaan kolmesta alaikäisestä sisaruksestaan.
Nuorukainen Olli Fabritius Latvasyrjän kylästä.
Nuorukainen Adolf Pakarinen Latvasyrjän kylästä.
Talollisen tytär Maria Hämäläinen Latvasyrjän kylästä.
Leski Maria Toivonen (os. Pölönen) Uukuniemen Ännikänniemen kylästä.
Talollisen poika Antti Pölönen ja hänen sisarensa Hilja Pölönen Ännikänniemen kylästä.
Räätäli Herman Pesonen Ännikänniemen kylästä.
Talollinen Juhana Härkänen Ristlahden kylästä.
Talollisen poika Herman Rautiainen Uukuniemen Markkinasaaren kylästä.
Loismies Antti Koho Sortavalan Kuokkaniemen kylästä (muistomerkissä sukunimi on muodossa Kohonen jaa kotikylä Otsoinen).

Räätäli Juho Tolkki Jaakkiman Reuskulan kylästä (muistomerkissä etunimenä on Antti).
Renki August Hirvonen Kiteen Närsäkkälän kylästä. (Tätä nimeä ei ole muistomerkissä).
Muistomerkissä on lisäksi 20.6.1898 syntynyt Ida Maria Repo Sortavalan Rautalahdesta

Lehtiuutiset nimeävät kaksi pahiten loukkaantunutta. Vaikeimmin loukkaantui 21-vuotias talollisen tytär Augusta Pölönen Uukuniemen Latvasyrjän kylästä. Hän jäi putoavan katon ja laidan väliin. Hänen päänsä ruhjoutui pahasti ohimoiden kohdalta ja toinen silmä pullistui ulos. Uukuniemeläiselle Alina Lemiselle tuli vammoja rintakehään ja kylkiluita meni poikki.

Merenkulun tarkastajan onnettomuusraportti

Onnettomuutta saapui tukimaan merenkulun tarkastaja Th. Hjelt. Hän löysi aluksen lukuisia virheitä aluksen lastaamisessa. Tutkimuksissa kävi ilmi, että sekä itse alus että sen vetämä lotja olivat reilussa ylilastissa.  Laivaan sai ottaa vain 56 matkustajaa, mutta heitä oli siinä onnettomuushetkellä 75. Lotjaan, jonka tarkastaja totesi vankkarakenteiseksi ja hyväkuntoiseksi sallittiin 100 matkustajaa. Kohtalokkaalla matkalla siinä oli kuitenkin 208 matkustajaa. Lisäksi aluksen päällikkö oli sallinut 100 matkustajan nousemisen hentojen rautatankojen varaan rakennetun katoksen päälle.

Tarkastajan kritiikkiä sai myös laivamiehistön toiminta heti onnettomuuden tapahduttua.  He menettivät Hjeltin käsityksen mukaan mielenmalttinsa. Laivan koneet pysäytettiin, mutta sen annettiin kulkea kymmenisen minuuttia eteenpäin. Laivan päällikkö selitti syyksi sen, ettei hän uskaltanut ottaa alukseen enää lisälastia, koska laiva oli jo valmiiksi ylilastissa.   Edes pelastusrenkaita, joita aluksessa oli riittävä määrä, ei heitetty veteen joutuneille. Laivan päällikköä Hjelt arvosteli siitä, että tämä oli antanut lotjan ohjaustehtävän siihen tottumattomalle miehelle. Tarkastajan mukaan onnettomuuden perussyy oli sen päällikön kokemattomuus. Lopuksi hän kielsi maanviljelijä Pöllästä toimimasta enää höyryvene Ainon päällikkönä. Aino olikin ollut vilkkaasti liikenteessä pian onnettomuuden jälkeen mm.  hautajaisvieraita Ännikänniemestä kirkolle 23.8.1903 järjestettyihin onnettomuuden uhrien hautajaisiin.

Oikeudenkäynti

Onnettomuutta käsiteltiin Uukuniemen kihlakunnanoikeudessa 18.1.1904 koko päivä. Oikeus tuomitsi laivan päällikön talollinen H. Pölläsen 200 markan sakkoon, koska hän oli ottanut laivaan liikaa matkustajia ja käyttänyt matkustajien kuljettamiseen siihen sopimatonta proomua. Samasta syystä tuomittiin laivan omistajat, sortavalalaiset Nikolai ja Konstantin Siitoin, koska he olivat hyväksyneet Pölläsen toiminnan.  Sen sijaan oikeus katsoi, etteivät edellä mainitut olleet aiheuttaneet itse onnettomuutta. Sen mielestä onnettomuuteen syyllisiä olivat ”etupäässä” matkustajat. Lisäksi kyse oli oikeuden mielestä pikemminkin tapaturmasta, kuin että se olisi syntynyt jonkun tuottamana. Oikeutta eivät siis uhrit ja heidän omaisensa ainakaan alimmasta oikeusasteesta saaneet.

Huhut Pyhäjärven laivaonnettomuudesta saavuttavat Sortavalan

Sanomalehti Laatokan toimittaja kertoi artikkelissaan 19.8.1903, miten hän hankki tietoa Pyhäjärvellä tapahtuneesta laivaonnettomuudesta. Artikkeli on oiva aikalaiskuvaus siitä, millaista toimittajan työ oli 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Tieto onnettomuudesta lähimpään kaupunkiiin, Sortavalaan, ei saapunut kännykkäviesteinä, uutislähetyksinä tai viranomaistiedotteina, vaan se kiiri epämääräisenä huhuna. Huhun selvittämiseksi toimittajan oli lähdettävä itse paikalle, ensin junalla ja loppumatka, parisenkymmentä kilometriä, polkupyörällä. Kirjoitin toimittajan uutisartikkelin alkuosan, eli kuvauksen matkasta onnettomuuspaikalle, pääosin puhtaaksi. Ollos hyvä:

Viime maanantaina alkoi tänne saapua surullisia tietoja Uukuniemeltä. Siellä kerrottiin viime sunnuntaina tapahtuneen laivaonnettomuuden, jossa olisi muka 17 henkeä vajonnut Ahtolan syliin ja monen monta sen lisäksi loukkaantunut. Ja kohta sen perästä tuotiin täkäläiselle sairashuoneelle loukkaantuneita, jotka vakuuttivat onnettomuuden pettämättömän todeksi. Samalla tiesi huhu kertoa, että ainakin 26 henkeä olisi varmasti saanut surmansa. En mitenkään saattanut olla lähtemättä paikalle asiasta tarkempaa selkoa ottamaan. Polkupyörä oli kunnossa, juna lähti klo 4 aikaan, ja niin olin matkalla onnettomuuspaikalle.

Huhu tapahtumasta oli jo kaikkien tiedossa. Matkustaessani junalla Jaakkimaan kuulin siitä jokaisessa piirissä keskusteltavan. Uhrien luku nousi täällä jo 30:ksi ja Jaakkiman asemalla tiedettiin niitä olleen kokonaista 40. Jaakkimasta nousin pyörälle ja aloin polkea Uukunientä kohti. Yhdeksän kilometrin päässä olevassa Merilän kylässä tapasin ensimmäisen henkilön, nuorenlaisen pojan, joka itse oli ollut tapahtumassa mukana. Oli. Tämä oli ollut lähtiessä proomun katolla, mutta vähän ennen luhistumista oli lähtenyt kokkaan eväitään syömään. ”Sanoin kertomaton oli ollut se surkeus, mitä siellä sai nähdä. Ei toki meidän pitäjästä hukkunut kuin 40 henkeä, mutta miten paljon lieneekään hukkunut muualta, Jaakkimasta, Sortavalasta y.m.” Näin hän kertoi totuudessaan, ja näytti siltä, että hän varmasti uskoi onnettomuuden niin suureksi. Ja niin uskoin minäkin ja painasin pyöräni yhä kiivaampaan vauhtiin. En enää malttanut puhutella vastaantulijoitakaan.  Pääsin vihdoin illanhämyssä Uukuniemen kirkolle ja oli siis tilaisuudessa ottamaan lähemmin selkoa siiitä.