1900-luku - sivistyksen ja edistyksen riemuvoitto?

Kuvan lähde: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

1950-luvulla syntyneenä ehdin elää lähes puolet vuosisadasta, jonka aikana ihmisten elämä mullistui radikaalisti uusien keksintöjen, sivistystason nousun, liikenteen ja tiedonvälityksen mullistumisen, kohonneen elintason ja lääketieteen kehityksen seurauksena. Tämä positiivisen kehityksen musertavat - ainakin minun vaakakupissani - ne lukemattomat kansanmurhat, joita 1900-luvulla tehtiin. Tiennäyttäjinä olivat turkkilaiset, jotka tuhosivat kokonaisen kulttuurin ja sen edustajat ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tuhansia vuosia nykyisen Turkin itäosissa vaikuttanut kansa ja sen kaupungit, kylät, kirkot, koulut ja luostarit tuhottiin kahdessa vuodessa. Viime kuukausina on tiedotusvälineissä usein ollut esillä kaksi kaupunkia nykyisen Syyrian itäosan kurdialueilta. Kyseiset kaupungit, Ras El Ain ja Deir Eil Zor, muodostuivat satojentuhansien armenialaisten hautapaikoiksi. Silloin lukemattomat hautakummut, luurangot ja petoeläinten maasta kaivamat ruumiinosat täyttivät noiden seutujen tienoot.

Sain illalla päätökseen Grigoris Balakianin kirjan "Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914 - 1916". Tämä järkyttävä aikalaiskuvaus kertoo siitä, että kokonaiset kansat on mahdollista manipuloida suorittamaan hirvittäviä veriorgioita, kunhan niiden oikeutus verhotaan isänmaallisuuden ja oikean uskonnon puolustamisen kaapuun. Kirja oli niin järistyttävä kokemus, että se palasi yöstä toisen uniini.

Armenialaisten kansamurha oli ikään esinäytös seuraavien vuosien kansanmurhille. Muiden valtioiden toimettomuus (tai armenialaisten häikäilemätön hyväksikäyttö) ja varsinkin Turkin silloisen liittolaisen Saksan passiivinen hyväksyntä kansanmurhalle ovat pöyristyttävää luettavaa. Lisäksi Turkin päästäminen hirmuteoista ilman sen kunnollista jälkipuintia edesauttoivat vastaavan toimintamallin hiljaista hyväksymistä muualla.

Vastaavaan projektiin ryhtyi "Isä Aurinkoinen" vuosina 1932-1934. Tätä ukrainalaisia kohdannutta kansanmurhaa (Holodomor) on muisteltu näinä päivinä. Stalin oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi murhatöissään. Uhrimäärästä on esitetty toisistaan suurestikin poikkeavia arvioita. Pienin arvio on kolme miljoonaa, suurin 14 miljoonaa. Myöhemmin Stalinin etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat monet muut vähemmistöt kuten suomalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit. Stalinin Neuvostoliittoa seurasivat kansanmurhaajina natsien johtajat kuudella miljoonalla juutalaisuhrilla. Itä- ja Keski-Euroopan juutalaisten tuhoamisen seurauksena katosi, samalla tavalla kuin Armeniassa, ikivanha, rikas ja omintakeinen kulttuuri ja kieli (jiddish) lähes kokonaan. Kansanmurhat, etniset puhdistukset ja väestönvaihdot eivät suinkaan loppuneet 2. maailmansotaan. Olemme nähneet niitä senkin jälkeen Kamputseassa, Ruandassa, Myanmarissa ja nyt väestönvaihdot Pohjois-Syyriassa. Valitettavasti/luultavasti todistamme niitä jatkossakin.

Tässä linkki sivustolle, joka kertoo ukrainalaisten kansanmurhasta vuosina 1932 - 1934

Kristittyjen kansanmurhat Turkin Diyarbakırin maakunnassa vuosina 1894 – 1896 (osa 3)

Verilöylyt Tur Abdinissa

Tur Abdinin alue sijaitsee Turkin, Syyrian ja Irakin rajojen yhtymäkohdassa

Mardin, samannimisen piirikunnan (turkkilainen nimitys on sanjak) pääkaupunki ja suurin kaupunki säästyi niiltä verilöylyiltä, jotka aiheutettiin muille Diyarbakırin piirikunnille. Monet sen muslimivaikuttajista olivat innokkaita suojelemaan omia etujaan ja halusivat ylläpitää suvaitsevaista kuvaa kaupungistaan. Kaupungille oli ominaista myös se, että muslimien ja kristittyjen asuinalueet olivat sekaisin, mikä teki vaikeaksi heidän erottamisensa toisistaan. Muslimit ymmärsivät, että ulkopuolisten joukkojen tulo johtaisi kaupungin kaikkien asukkaiden umpimähkäiseen verilöylyyn. Ensimmäiset valtausta yrittäneet kurdi(jouko)t saapuivat kaupunkiin 9. marraskuuta tullen Ain Sinjan kylästä, jonka he olivat tuhonneet. Paikalliset muslimijoukot nousivat vastarintaan ja ajoivat heidät pois. Sitten kuvernööri järjesti kaupungin puolustuksen ja jakoi aseita myös kristityn väestön keskuuteen. Myös kurdien kaksi seuraavaa yritystä murtautua kaupunkiin epäonnistui. Vasta marraskuun lopulla antoi Diyarbakırin kuvernööri vihdoin määräyksen kirkkojen suojelemiseksi, vaikkakin ilmapiiri pysyi kireänä aina kevääseen 1896 saakka.

Tur Abdinin assyarialaiset kylät ja luostarit

Huolimatta Mardinin kristittyjen saamasta suojelusta naapurissa olleet kylät Tur Abdinissa kokivat toisenlaisen kohtalon. Tell Armenin kylä ryöstettiin kokonaan ja poltettiin, ja sen kirkko tuhoutui osittain. Al-Kulye, jonka väestö koostui noin 2000 jakobiittikristitystä, tuhottiin ja poltettiin ja noin 50 sen asukasta tapettiin. Myös Banabiliin hyökättiin ja se tuhottiin. Sen sijaan al-Mansurye selvisi saatuaan tukea läheisistä kylistä. Qalaat Maran kylä, jakobiitti-patriarkan asuinpaikka, hylättiin kurdien hyökkäyksen jälkeen. Sen asukkaat etsivät turvaa Saffronin luostarista, jonne he järjestivät puolustuksensa ja kykenivät vastustamaan kurdien hyökkäyksiä viiden päivän ajan. Aikaisemmin mainitsemani syyrialaiskatolinen pappi Isaac Armalet antaa kaksi erilaista versiota ottomaanien

Kirkko Mardinissa

armeijan roolista [vainoissa]: Ensimmäisessä [versiossa] armeijan kerrotaan auttaneen kurdeja hyökkäämään luostariin tappaen 70 assyrialaista. Kuvernööri lähetti sitten 30 sotilasta, jotka seurasivat piiritettyjä [takaisin] kyliinsä ja tarjosivat heille suojelua. Toisessa versiossa, joka on virallisen selvityksen kanssa yhtenevä, kurdit hyökkäsivät luostariin yksin. Mutasarrif (Ottomaanivaltiossa hallinnollinen elin) lähetti joukkoja, jotka vaativat kurdeja vetäytymään. Kun nämä eivät tehneet niin, ottomaanien joukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja tappoivat 80 miestä.

Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jezirehin kaupunki Tur Abdinin itäpuolella pysyi rauhallisena ja turvallisena verilöylyjen aikana, mutta Midyatin ympärillä sijaitsevat kylät eivät säästyneet tuhoilta ja murhilta. Dominikaanmunkki isä Gallant kertoo todistaneensa näkymiä tuhosta kulkiessaan näillä alueilla vuonna 1896.

Myös Mardinin piikunnan assyrialainen väestö väheni voimakkaasti joukkomurhien jälkeen. Kuitenkin ennen ensimmäistä maailmansotaa arvioitiin, että kristityt muodostivat noin kaksi viidesosaa alueen 200 000 asukkaasta. Alueen assyrialaiset joutuivat uudelleen hyökkäysten ja vainojen kohteeksi 1 . maailmansodan aikana, mutta palaan siihen myöhemmin.

Video Mor Hananyon luostarista:

Muistoja DDR:stä

Eilen tuli kuluneeksi 30 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Dramaattiset tapahtumat Keski-Euroopassa inspiroivat silloin allekirjoittaneen suuntaamaan perheeni kanssa kiertämään kuukauden ajan tapahtumapaikoilla.  Yhtenä päämääränäni oli Berliini. Eilen illalla oli Yle:n radio 1:ssä monituntinen ohjelma, jonne sai soittaa DDR-muistoistaan. Kuuntelin koko ohjelman ja mietin samalla, olisiko omissa muistoissani jotakin kertomista. En kuitenkaan soittanut ohjelmaan, mutta muistelin kokemiani paperille.

Ostalgisia näkymiä itäsaksalaisilta
teiltä. Autokanta koostui vielä Ladoista
ja Trabanteista

Berliinin muuri oli ollut murtuneena jo yli puoli vuotta, kun aloitimme matkamme. Virallisesti DDR oli kuitenkin edelleen olemassa. Lopullisesti Länsi- ja Itä-Saksan yhdistyminen tapahtui vasta 3. lokakuuta 1990. Saavuimme DDR:n alueelle kesäkuun toisella viikolla Baijerista Autobahn numero yhdeksää pitkin. Itäsaksalaiset rajavartijat seisoivat vielä rajalla kopeissaan, mutta minkäänlaista rajakontrollia ei enää ollut. Seuraavaksi suuntasimme Eisennachin kaupunkiin, jonne oli tarkoitus pysähtyä ainakin vuorokaudeksi. Siirtyessämme autobahnalta paikallisteille törmäsimme pian "itämaiseen" todellisuuteen. Paikallinen tienparannusporukka oli laskenut uuden bitumi/asfalttipinnan entisen päälle. Mikään ei ilmoittanut etukäteen autoilijoita tästä uudesta bitumimassauksesta, eikä ajoväylää oltu millään tavalla rajattu. Niinpä köröttelimme muiden kanssa kuuman bitumimassan päällä, kunnes pääsimme kukin vuorotellen sitä levittävän koneen ohi. Tulipahan auton pohja kunnolla suojatuksi.

Eisennach sijaitsee pienessä laaksossa. Saavuimme kello neljän jälkeen, jolloin kaupungin kaduilla ja teillä oli liikenteessä tuhansia Trabantteja ja Wartburgeja. Oli tyyni ja lämmin sää ja ilma seisoi kattilamaisessa laaksossa. Pakokaasun katku oli niin tukahduttava, että päätimme saman tien ajaa kaupungista pois. Suomalaiseen ilmanalaan tottuneelle oli ylivoimaista jäädä pahanhajuiseen Lutherin syntymäkaupunkiin.

Itä-Saksan ja Länsi-Saksan raja kesäkuussa 1990 Wannseen leirintäalueen vieressä. Meidän majoituspaikkamme oli parikymmentä metriä kuvassa näkyvästä tytöstä oikealle.

Kaikissa Berliiniin vievän autobahnan eritasoliittymissä oli vartiotornit, mutta näytti siltä, ettei niissä ollut enää vartijoita. Berliinissä suuntasimme Wannseehen, jossa sijaitsi leirintäalue, joka näyttää edelleen olevan vastaavassa tehtävässä. Leirintäalue oli Itä-Saksaan pistävällä kapealla ulokkeella ja se oli kolmelta suunnalta DDR:n ympäröimä. Paikka oli täpötäynnä ja asuntovaunuja, asuntoautoja ja telttoja oli jokaikisessä paikassa, minne niitä vain oli saatu survotuksi. Näytti, että puoli Eurooppaa oli sinne suunnannut. Yhtään suomalaista en tosin paikalla havainnut. Lähes kaikki haastattamani kertoivat olevansa läntisen Saksan alueelta ja saapuneet tutustumaan vasta avautuneeseen Itä-Berliiniin ja Saksan itäiseen alueeseen.

Kolme lappeenrantalaista tutustumassa Berliinin muuriin
kesäkuussa 1990

Leirintäalue rajautui rajaan, jonka merkit olivat vielä hyvin näkyvissä. Olihan se edelleen vielä virallisesti olemassa. Kävimme naapuriin majoittuneen saksalaismiehen kanssa siihen  perusteellisesti tutustumassa. Rajalla oli ollut korkea betonitolppien varassa seisova piikkilanka-aita, jossa oli ollut myös jännite. Nyt virrat oli  poissa ja aita oli yhdestä kohtaa revitty alas. Siitä oli nyt avattu hiekkatie Itä-Saksan puolelle.  Aidan takana oli ehkä noin 30 metrin levyinen hiekkakenttä, jonka jälkeen hiekkamaahan oli kaivettu arviolta pari metriä syvä ja muutaman metrin levyinen hauta pysäyttämään mahdolliset länteen pyrkivät ajoneuvot. Tämän takana hiekkakenttä jatkui 20 - 30 metriä. Hiekkakenttää oli harjattu niin, että siinä näkyivät varmasti jalanjäljet. Tämä hiekkakenttäalue oli ollut aikaisemmin myös miinoitettu. Hiekkakentällä kulki itäsaksalaisten rajavartioiden kontrollitie, jossa aika ajoin kulkivat vartijoiden Gazit. Kontrollitien takana oli vielä ehkä 50 metrin levyinen hiekkainen avoin alue, jonka jälkeen aukeni sitten metsä. Muutaman sadan metrin välein rajalla seisoi vartiotorneja, joissa näyttivät konekiväärit olevan vielä paikoillaan, vaikka kuri oli jo täysin höltynyt.

Polenmarkt Potzdamer Platzin tienoilla. Ylemmässä
kuvassa näkyy Bellevue Tower, joka purettiin 1993.

Vietimme Berliinissä kaikkiaan kolme päivää. Muuri oli vielä pääosin purkamatta. Kaupungin keskusta vilisi puolalaisia turistibusseja. Liikuimme Wannseestä paikallisjunalla kaupungin keskustaan. Kävimme mm. muurilla, Tiergartenissa, Potzdamer Platzilla sekä Itä-Berliinin puolella. Kaupungin keskustaan, muurin kupeeseen, oli muodostunut epämääräinen telttakylä. Potzdamer Platzin seudulla olleella kentällä oli Polenmarkt, tuhansien, pääosin Puolasta tulleiden rihkamanmyyjien markkinat. He olivat levittäneet nyssykkänsä maahan ja me varakkaammat länsieurooppalaiset kiertelimme niitä tutkiskelemassa. Vahinko vain, etten itse ostanut mitään. Tiergartenin läpi kulkevat tiet olivat täynnä puolalaisia busseja. Niiden matkustajat söivät eväitään puiston penkeillä ja kiviaidoilla. Tarpeensa he tekivät puistoon, joka olikin paikoin erittäin siivottomassa kunnossa.

Ikimuistoinen kokemus!

Armenialainen Golgata

Toisen maailmansodan aikana natsien hallitsema Saksa pyrki määrätietoisesti tuhoamaan hallitsemiltaan alueilta yhden etnisen ja uskonnollisen vähemmistön eli juutalaiset.  Saksalaiset eivät tässä hirvittävässä rikoksessa kaikkea ihmisyyttä vastaan olleet kuitenkaan edelläkävijöitä. Myös aikaisempien vuosisatojen aikana oli eri puolilla maailmaa tapahtunut laajoja joukkosurmia ja etnisiä puhdistuksia. Mikä saksalaisten suorittamasta holokaustista teki erilaisen aikaisempiin verrattuna, oli kansanmurhien tehokkuus, suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys. Tässä tehokkuudessa, suunnitelmallisuudessa ja järjestelmällisyydessä saksalaiset eivät olleet sittenkään ensimmäisiä. Samanlaiseen järjestelmälliseen kansanmurhaan ryhdyttiin ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sen kohteena olivat kristityt armenialaiset. Sen uhriluvuksi on arvioitu puolitoista miljoonaa. Tehokkuudessa turkkilaiset olivat saksalaisten veroisia. Vainojen ja murhien seurauksena Turkin alueella asunut runsas, hyvinvoipa ja kulttuuriltaan rikas armenialaisyhteisö oli tuhoutunut. Eloon jääneet olivat paenneet naapurimaihin. Monet heistä jatkoivat pakomatkaansa uudelle mantereelle ja läntiseen Eurooppaan.

Grigoris Balakian

Kansanmurhan aikana ja pian sen jälkeen ilmestyi lukuisia silminnäkijäkuvauksia hirmuteoista. Niiden saama huomio ei kuitenkaan koskaan noussut lähellekään sille tasolle, minkä juutalaisten tuhoaminen sai. Useat aikalaiskuvaukset ovat saaneet huomiota vasta 2000-luvulla. Yksi merkittävimmistä tapahtumat kokeneista kirjoittajista on armenialainen pappismunkki Grigoris Balakian (1876 - 1934). Balakianin kaksiosainen kuvaus armenialaisten kansanmurhasta ilmestyi armeniaksi vuonna 1922. Teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2009. Se on ensimmäinen suomeksi käännetty omiin kokemuksiin perustuva kuvaus yhtä rikasta kulttuuria kohdanneesta tragediasta.
Teoksen suomenkielinen versio, joka sisältää Serafim Seppälä ansiokkaan esipuheen ja englanninkielisen version toimittaja Peter Balakianin johdannon.

Tässä lainausta Peter Balakianin tekstistä:

[Grigoris Balakian] kutsuu lukijan mukaan rukouksiinsa ja painajaisiinsa, kuoleman kyllästämään piinattuun tietoisuuteensa, joka  on täynnä tapettuja lapsia, naisten ja tyttöjen raiskauksia ja sukuelinten silpomisia, niitylle jätettyjä ruumiita, joukkohautojen kumpuja kilometri kilometrien jälkeen, vehnäpeltoja joille sato mätänee (koska viljelijät on murhattu), harhailevia orpoja ja hirmuteoista kertovia katulapsia - ne ahdistavat häntä niin, että hän joutuu miettimään ankarasti löytääkseen niiden kuvaamiseen  oikeat sanat. Ne viitoittavat hänen matkansa painajasimaisen maiseman, ja silti hän kaikkien näiden kauhujen keskellä pysyy huomiokykyisenä tarkkailijana.

Kristittyjen kansanmurhat Turkin Diyarbakırin maakunnassa vuosina 1894 – 1896 (osa 2)

Kristittyjen kansanmurhia Turkissa esittävä taulu 1890-luvulta

Verilöyly Diyarbakırin kaupungissa 1.-3. marraskuuta 1895

Joukkomurhia edeltäneet tapahtumat

[Diyarbakirin] kuvernööriksi nimitettiin 4. lokakuuta 1895 Mehmed Enis Pasha, virkamies, josta kaupungin kristityt eivät pitäneet johtuen hänen väitetystä roolistaan Mardinin (kaupunki Itä-Turkissa) tulipalossa, joka tuhosi kristittyjen omistamat kaupat.  Maaherra yritti pakottaa kristittyjen merkkihenkilöt ja yhteisölliset johtajat allekirjoittamaan kiitossähkeen Konstantinopolille hänen nimityksestään. Tämä aiheutti armenialaisten ja assyrialaisten taholta kiivaan reaktion. Armenialaiset sulkivat kauppansa, ihmiset protestoivat kirkoissaan, jumalanpalvelukset estettiin ja kirkonkelloja soitettiin taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä. 1200 ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, joka lähetettiin armenialaisten patriarkalle Istanbulissa. Siinä protestoitiin hänen antamaansa tukea kuvernöörille. Kaupungin assyrialainen piispa pakotettiin etsimään turvapaikkaa Ranskan konsulaatista. Mielenosoitukset jatkuivat, kunnes patriarkaatista saatiin vastaus kymmenen päivän kuluttua.

Sisäkuva assyrilaisten kirkosta Diyarbakirissa. Kirkko on kunnostettu vuosina
2004-2005

Armenialaisten protestointi aiheutti merkittävää tyytymättömyyttä muslimien keskuudessa. Tässä vaiheessa armeijan komentaja ilmoitti estäneensä kristittyjen kauppojen tuhoamisen. Ottomaanihallinnon suunnittelemien hallinnollisten uudistusten ilmoittaminen pahensi väkivaltaista tendenssiä ja pahaenteiset huhut muslimien suunnitelmista alkoivat levitä. Kuvernööri varoitti muslimeita kehottaen näitä pidättäytymään kristittyihin kohdistuvista hyökkäyksistä ja muistutti heitä siitä, että islam kielsi murhat. Hänen virkaanasettajaisissaan 31. lokakuuta ei kuitenkaan kukaan kristittyjen yhteisöjohtajista ollut läsnä.

Kansanmurhan käynnistyminen ja tapahtumien kulku

Verilöylyt alkoivat Diyarbakırin kaupungissa 1. marraskuuta 1895 sen jälkeen, kun tuntemattomat henkilöt ampuivat laukauksia keskustan Suuren Moskeijan ("Ulu Cami") ulkopuolella keskipäivän muslimirukouksen aikana. Ranskan konsuli Meyrier saaman raportin mukaan poliisi ampui ensin rukouksen aikana ohi kulkeneen kaldealaisen (assyrialainen), kun taas ottomaanien asiakirjoissa kerrottiin, että assyrialaiset olivat alkaneet ampua, kun muslimit rukoilivat. Muslimit alkoivat heti hyökätä lähistöllä olleita armenialaisia vastaan ja pian väkivalta kääntyi kaikkia kristittyjä vastaan ja levisi ympäri kaupunkia. Sitten muslimit aloittivat ryöstelyn ja heidän joukossaan olivat mukana tavalliset siviilit ja hallituksen virkamiehet. Koko markkina-alue sytytettiin, palo riistäytyi pian käsistä ja se tuhosi satoja kauppoja ja työpajoja. Tulipalojen savu näkyi aina Erganiin, 55 km:n päähän. Ne kristityt, jotka eivät pystyneet ja ehtineet pakenemaan roskajoukkoja, ammuttiin.  Ensimmäisen päivän palojen ja ryöstelyn taloudellisten tappioiden arvioitiin olleen noin kaksi miljoonaa turkin puntaa.

Armenialaisten Pyhän Giregosin kirkko Diarbakirissa kunnostettiin vuosina 2009 -
2011. Kirkko oli pitkään hylättynä ja pahasti raunioitunut. Kirkkorakennus on
kärsinyt pahoin vuonna 2015 alkaneista uusista levottomuuksista.

Muslimien hyökkäykset kristittyjen asuttamissa lähiöissä alkoivat uudelleen seuraavana aamuna järjestelmällisesti: talot ryöstettiin ja poltettiin, miehet, naiset ja lapset tapettiin, tytöt kaapattiin ja käännytettiin islamiin. Ranskan varakonsuli kirjoitti, että viranomaisten oli suljettava kaupungin portit, koska he pelkäsivät kaupungin laitamille saapuneita kurdiheimoja, sillä nämä eivät olisi osanneet tehdä eroa muslimien ja kristittyjen välillä ryöstöretkillään. Jotkut kristityt kykenivät suojelemaan itseään harvoilla omistamillaan aseilla kapeilla, puolustettavissa olevilla kaduilla. Yli 3000 kristittyä kaikista uskontokunnista kokoontui kaupungin kapusiini-isien luostariin ja noin 1 500 oli Ranskan konsulaatin suojeluksessa. Tällöin väkijoukko kohdisti huomion Ranskan konsulaatin, jonka seiniä tulitettiin. Vaikka konsulaatti ei antautunut, sen sisällä pelättiin koko ajan sen valloittamisesta. Ranskan konsuli määräsi hänen vaimonsa ja lapsensa ammuttaviksi, jos niin kävisi. Konstantinopolin suurlähetystöön kyettiin lähettämään vain lyhyt avunpyyntö. Siinä todettiin: Koko kaupunki on tulen ja veren vallassa. Pelastakaa meidät!

Kartta armenialaisten prosentuaalisesta osuudesta Itä-Turkin väestöstä
vuodelta 1912

Diyarbakırin joukkomurhat jatkuivat vielä kolmanteen päivään asti, mutta päättyivät myöhemmin kuvernöörin julistukseen, että jokainen aseiden käytöstä kiinniotettu rangaistaan ankarasti. Ennen julistuksen antamista myös lainvalvontaviranomaiset olivat kuitenkin osallistuneet ryöstelyyn. Kaupungin ulkopuolella olleet kurdit  eivät tähän osallistuneet. Heitä oli 2500 kokoontuneena kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta heitä ei päästetty sisään.

Kaupungissa kuolleiden määrästä on erilaisia arvioita. Virallisessa ottomaanien maakuntahallituksen raportissa annettiin määräksi 480 kristittyä ja 130 muslimia. [Ranskan konsuli] Meyrier kuitenkin ilmoitti 1191 kristityn (1000 armenialaista ja 150 assyrialaista) ja 195 muslimin kuolemasta. Meyrier ilmoitti myös 2000 kadonneesta henkilöstä, mutta seuraavana vuonna Diyarbakıriin saapunut Ison-Britannian varakonsuli Hallward määritteli kristittyjen kuolonuhriksi noin 1000, mikä tarkoittaa, että kadonneet olivat pääosin säilyneet hengissä.  Kurdit sieppasivat mukaansa 155 naista. ”

Monet kristityt selvisivät murhista hengissä kääntymällä muslimiksi ”ase ohimolla”. Joidenkin tietojen mukaan noin 25 000 armenialaista kääntyi muslimiksi joukkomurhien aikana. Monet heistä palasivat kristinuskoon vainojakson jälkeen ja palasivat jälleen myös kotikyliinsä.

William Ainger Wigram vieraili alueella muutamaa vuotta myöhemmin ja oli todistamassa tuhoamisen jälkiä. Hänen mukaansa Diyarbakırin kaupungin assyrialaiset kärsivät vähemmän kuin heidän armenialaiset uskonveljensä, joidenka kaupunginosa oli yhä tuhottuna vielä kokonaan. Hän havaitsi myös voimakkaita kristittyjen vastaisia tunnelmia kaupungin muslimien keskuudessa.

Joukkomurhat Diyarbakirin itäpuolella

Saksalainen kartta Itä-Turkin väestön uskonnollisesta ja kansallisuusjakaumasta vuodelta 1896

Maaseudulla verilöylyt jatkuivat 46 päivää Diyarbakırin kaupungissa alkaneiden joukkomurhien jälkeen. 3000 armenialaisen ja assyrialaisen asuttamassa Sa'diyen kylässä turkkilaiset tappoivat ensin miehet, sitten naiset ja lopulta lapset. Ryhmä kyläläisiä yritti suojautua kirkkoon, mutta kurdit polttivat sen ja tappoivat sisällä olevat. Vain kolme henkilö säilyi hengissä piiloutumalla ruumiiden joukkoon.  Mayafaraqinissa (Silvan, Farkin), kaupungissa, jossa asui sekaisin 3000 kristittyä, armenialaisia, jakobiitti- ja protestanttikristittyjä, vain 15 säilyi hengissä joukkosurmasta, loput tapettiin samalla tavalla kuin mitä Sa'diyissa tapahtui. Assyrialainen Qarabashin kylä tuhoutui ja Qatarballissa 300 perheestä vain 4 ihmistä selvisi heistä. Suurin osa kyläläisistä poltettiin elävältä kirkossa, jonne he olivat kerääntyneet. Syyrialaiskatolinen pappi Isaac Armalet laski, että kymmenen muuta kylää poistui kokonaan kartalta ja niissä uhrien kokonaismäärä oli 4000.

Ristiriitaisia arvioita uhrien määrästä

Turkkilaistaustainen hollantilainen professori Uğur Ümit Üngör arvioi Diyarbakırin "syrjäisissä kylissä" tapettujen armenialaisten lukumääräksi 800 - 900. Meyrier arvioi, että maakunnassa oli ravitsemuksen ja suojan tarpeessa olevien kokonaismääräksi 50 000 ihmistä. Brittikonsuli Hallward arvioi luvun myöhemmin olevan 20 000 –30 000 (pois lukien Mardinin ja Palun seudut). Hallward antoi kodittomien lukumääräksi Silvanissa 10 000.

Kristittyjen kansanmurhat Turkin Diyarbakırin maakunnassa vuosina 1894 – 1896 (osa 1)

Kansamurhaa paennut armenialaisäiti lapsineen

Nimitystä Diyarbakırin verilöylyt käytetään joukkomurhista, jotka toteutettiin Ottomaanien valtakunnassa Diyarbakirin provinssissa/maakunnassa vuosina 1894–1896. Tapahtumat olivat osa ns.  Hamidian joukkomurhia, ja ne kohdistuivat provinssin kristittyyn väestöön, jotka olivat pääosin armenialaisia ja assyrialaisia.

Verilöylyt suunnattiin aluksi armenialaisia kohtaan, ja sitä lietsoivat ottomaanipoliitikot ja muslimipapisto. Armenialaisia syytettiin pyrkimyksistä ottomaanivaltion hajottamiseen. Ne muuttuivat pian yleiseksi kristinuskon vastaiseksi pogromiksi, jossa vainon kohteena olivat myös assyrialaiset.  Nykyarvioiden mukaan vuosina 1894–1996 tapettujen assyrialaisten kokonaismäärä oli noin 25 000.

Diyarbakirin maakunnan kartta vuodelta 1892

Taustaa

Itä-Turkissa 1880-luvulla vallinneet nälänhädät kiristivät eri kansanryhmien välejä. Kurdien ja arabien välillä oli yhteenottoja. Elokuussa 1888 kurdipäälliköt johtivat hyökkäyksiä Tur Abdin assyrialaisiin kyliin tappaen 18 asukasta. Kurdijoukot uudistivat hyökkäyksensä lokakuussa 1889 useisiin assyrialaisiin kyliin. Tällä kertaa noin neljäkymmentä assyrialaista menetti henkensä, joukossa myös naisia ja lapsia.

Tämän valokuvan on ottanut amerikkalainen valokuvaaja W. L. Schachtleben
1.11.1895 Turkin Erzerumissa. Hautausmaalle oli tuotu 30.10.1895 tehdyn
joukkosurman 321 uhria. Schachtlebenin mukaan silmien eteen avautui niin
hirvittävä näky, ettei se tule koskaan häipymään mielestä. Lähes kaikkien
vainajien ruumiit oli häväisty, revitty ja runneltu. Osa oli jopa nyljetty.

Ns. hamidialaiset (Hamidiye = pääosin kurdeista koostunut ratsuväki Ottomaanien valtakunnan itäosissa) joukkomurhat tapahtuivat vuonna 1894 – 1896.. Tällöin noin 4000 armenialaista Bitlisin maakunnasta kapinoi vaeltavia kurdiheimoja vastaan, jotka olivat tunkeutuneet armenialaisten asuttamille maille ja vaativat heiltä perinteisiä veroja. Armenialaiset kieltäytyivät verojen maksusta ja vaativat hallintoa suojelemaan heidän oikeuksiaan. Paikalliset viranomaiset ilmoittivat Turkin sulttaanille verokapinan suurena kapinana valtiovaltaa vastaan. Tähän sulttaani vastasi lähettämällä sitä kukistamaan ottomaanien armeijan, jota tukivat paikalliset kurdiheimot. Armenialaisten kapinallisten kanssa taistelevat kurdit laskeutuivat Sasonin (Sassoun) ja Talorin alueilla sijaitseviin armenialaisiin kyliin Muşin ja Silvanin välillä. Kylissä järjestettiin joukkomurhia ja monet niistä poltettiin. Tämä kansanmurhan seurauksena yli 7500 armenialaista kuoli. Uutiset kansanmurhasta kiirivät Eurooppaan ja johtivat Euroopan valtioiden väliintuloon Bitlisin provinssin kuvernööri Bahri Paşa erotettiin tammikuussa 1895 ja kolme eurooppalaista suurvaltaa - Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä ehdottivat sulttaani Abdul Hamid II: lle hänen hallintonsa uudistamista. Suurvallat toivoivat sulttaanin uudistavan kurdien asuttamien alueiden hallintoa ja ottavan hallintoon mukaan kristittyjä avustajia. Sulttaani ei kuitenkaan halunnut noudattaa eurooppalaisten suurvaltojen neuvoja. Samaan aikaan armenialaisten ja turkkilaisten välit kiristyivät muuallakin. Kun armenialaiset kokoontuivat Konstantinopolissa 30. syyskuuta 1895 pyytämään uudistusten nopeaa toteuttamista, vihaiset muslimijoukot hyökkäsivät kaupungin kristittyihin lähiöihin ja kaupunki joutui kaaokseen. Tätä Konstantinopolin joukkomurhaa seurasivat uudet yhteenotot muslimien ja armenialaisten välillä muillakin alueilla. Näissä yhteenotoissa menehtyi kristittyjä huomattavasti enemmän kuin muslimeja. Tämä johti länsimaisen painostuksen kasvamiseen, ja lopulta sulttaani antoi periksi.  Uudistusesitys annettiin lokakuussa 1895.

Suomeen uutiset kristittyjen joukkomurhista Itä-Turkissa saapuivat
marraskuun lopulla 1894.. Tässä uutinen Aamulehdestä 25.11.1894

Uudistuspyrkimykset kuitenkin vain pahensivat ottomaanvaltakunnan jo kiehumaan päässyttä ilmapiiriä. Muslimien ja kristittyjen epäluottamus oli saavuttanut ennennäkemättömän tason. Muslimeilla oli vääristynyt käsitys siitä, mitä Euroopan painostamat uudistukset tarkoittivat. Muslimit ajattelivat, että päämääränä oli Armenian kuningaskunnan perustaminen Euroopan valtioiden suojelemiseksi ja islamilaisen hallinnon lopettamiseksi. Muslimisiviilit alkoivat varustautua ja hankkivat suuria määriä aseita ja ammuksia myös Diyarbakirissa. Vaikutusvaltainen Zilanin kurdišeikki, jolla oli tärkeä rooli armenialaisten joukkomurhissa Sasunissa ja Musissa edellisenä vuonna, oli kaupungissa yllyttäen muslimeita kristittyjen kimppuun.  Samaan aikaan huhuttiin, että kaupungin ulkopuolella olevat kurdien heimojohtajat olivat luvanneet lähettää 10 000 kurditaistelijaa kostamaan. Diyarbakırin muslimijohtajat, jotka olivat menettäneet luottamuksensa sulttaaniin, sähköttivät hänelle, että 

Armenia valloitettiin verellä, se saadaan vain verellä.

Assyrialaiset - sukupolvesta toiseen vainottu vähemmistö

Assyrian lippu

Assyrialaiset seemiläinen etninen ryhmä, joka asuu neljän islamilaisen valtakunnan alueella eli Syyriassa, Turkissa, Irakissa ja Iranissa.  He mieltävät itsensä muinaisen suurvallan Assyrian alkuperäisiksi asukkaiksi.  Äidinkielenään he puhuvat arameaa/syyriaa. Assyrialaiset ovat uskonnoltaan kristittyjä, ja he kuuluvat kirkkokuntiin, joiden juuret ulottuvat noin 1900 vuotta taaksepäin. Maailmassa arvioidaan oleva nykyään yhteensä 3,3 miljoonaa assyrialaista.

Pyhän Marian  kirkko Tell Nasrissa Hasakan maakunnassa Koillis-Syyriassa vuonna 2012.

Asuinalueet

Assyrian kotimaan muodostavat heimoalueet ovat nykyisen Pohjois-Irakin Niiniven tasangot ja Dohukin kuvernementti, Kaakkois-Turkin Hakkarin ja Tur Abdin maakunnat, Luoteis-Iranin Urmian piirikunta ja Koillis-Syyrian Al-Hasakan kuvernementti. Suuri osa assyyrialaisista on muuttanut runsaan sadan vuoden aikana alueelta pois, Pohjois-Amerikkaan, muualle Lähi-idän alueelle, Australiaan, läntiseen Eurooppaan ja Venäjälle. Poismuuttoa laukaisivat useat verilöylyt ja kansanmurhat, jotka kohdistuivat assyrialaisiin heidän kotiseudullaan. Tunnetuimpia näistä ovat Diyarbakırin verilöylyt, armenialaisten ja assyrialaisten kansanmurha ensimmäisen maailmansodan aikana ja Simelen verilöyly Irakissa vuonna 1933. Uuden muuttoaallon käynnisti Iranin vallankumous vuonna 1979 ja kiihkokansallisten Ba'ath-puolueiden valtaannousu ja niiden harjoittama politiikka Irakissa ja Syyriassa. Viimeisimpänä sysäyksenä assyrialaisten emigraatioon on ollut Irakin ja Syyrian sisällissodat sekä ISIS:n nousu. ISIS sai haltuunsa laajoja alueita sekä Irakissa että Syyriassa ja tuhosi sieltä kaikki kristilliset kirkot ja tappoi lukuisia kristittyjä ja vapautti satoja vangiksi ostamiaan kristittyjä vasta lunnasrahojen maksun jälkeen .
 

Tell Nasrin Pyhän Marian kirkon rauniot. ISIS valtasi seudun ja räjäytti kirkon 2015.

Assyrialaisten uskonnollisuus

Assyrialaiset noudattavat enimmäkseen itä- ja länsiasssyrialaisia ​​kristinuskon liturgisia riittejä.  Itä-syyrialaisia riittejä harjoittaviin kirkkoihin kuuluvat Itä-Assyrian kirkko/Idän Pyhä Apostolinen Katolinen Assyrialainen kirkko (Holy Apostolic Catholic Assyrian Church of the East, kirkkokunnan sivut löytyvät täältä), Idän Ikiaikainen Pyhä Apostolinen Katolinen kirkko (Ancient Holy Apostolic Catholic Church of the East, lisätietoa löytyy mm. täältä:) ja Kaldean Katolinen Kirkko (Chaldean Catholic Church, lisätietoa on täällä). Kirkkokunnat käyttävät riiteissään klassista syyriaa, joka on itä-aramealainen murre. Kaldean Katoliseen kirkkoon kuului vuonna 2017 noin 630 000 jäsentä, Itä-Assyrian kirkkoon noin 320 000 jäsentä sekä Idän Ikiaikaiseen Pyhään Apostoliseen Katoliseen kirkkoon noin 70 00 jäsentä (tieto vuodelta 1968).

ISIS:n räjäyttämä Tell Tamrin kirkko Hasakan maakunnassa Koillis-Syyriassa.

 Edellisistä kirkoista poiketen Syyrian ortodoksinen kirkko ja Syyrian katolinen kirkko noudattavat länsisyyrialaisia riittejä. Nekin käyttävät klassista syyriaa liturgisena kielenään. Arviot Syyrian ortodoksiseen kirkkoon, jonka virallinen nimi on Syyrialainen Antiokian ja Koko Idän Ortodoksinen Patriarkaatti (Syriac Orthodox Patriarchate of Antioch and All the East, viralliset sivut täällä), kuuluvien määrästä vaihtelevat suuresti. Heidän lukumääränsä Syyrian, Turkin, Irakin ja Iranin alueilla lienee noin puoli miljoonaa. Sama verran heitä on muuttanut alueelta Eurooppaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Australiaan. Syyrialainen Katolinen Kirkko (Syriac Catholic Church) on kannattajamäärältään pienempi. Siihen kuuluu noin 200 000 henkeä. Kirkon riitit ovat samanlaisia kuin Syyrialaisessa Ortodoksisessa kirkossa, mutta Syyrialainen Katolinen kirkko on, kuten nimestäkin käy ilmi, täydessä yhdessä katolisen kirkon kanssa. Kirkkokunnan patriarkaatti on nykyisin Libanonissa Beirutissa. Kirkkokunnan sivut (arabiaksi) löytyvät täältä.

Saint Shmounin kirkko pienessä Tell Jamaalin kylässä, Khabour-joen laaksossa, alueella jossa assyrialaiset itsepuolustusjoukot ja kurdit ovat käyneet kiivaita taisteluja usean viime päivän aikana Turkin tukemia jihadisteja vastaan

Jatkoa seuraa...
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 1)
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 2)
Kristittyjen kansanmurhat Diyarbakirissa (osa 3)
Armenialainen Golgata