Vuoden 1918 muistomerkki Savitaipaleella

Savitaipale 1918-muistomerkki Kirkonmäen kupeessa

Polkupyöräretkeni 30.8.2015 kohteena oli jälleen Savitaipale, jonka keskustaajamasta löytyi lisää kuvattavaa.  Kirkonmäen kupeessa, Keskustien ja Peltoinlahdentien välisen jalankulkureitin varrella seisoo marraskuussa viime vuonna pystytetty muistomerkki. Patsas on pystytetty vuoden 1918 vapaussodan / kansalaissodan yhteisen sovinnon tunnukseksi 11.10.2014. Muistomerkissä lukee teksti:

Savitaipale 1918

Soikoot
sanat sovinnon
tiellä taiston tauonneen.

Muistomerkin pystyttäneiden järjestöjen ja tahojen nimet löytyvät
graniittipaaden jalustasta.

Muistomerkki on Savitaipaleen graniittia, tehty samasta graniitista kuin Savitaiapaleen nykyinen kirkko.  Patsaan on valmistanut Sorvikivi Oy. Graniittipaasi on 3,35 metriä korkea ja painaa lähes 7000 kiloa.  Muistomerkin tarkoituksena on muistuttaa Savitaipaleella sekä vuoden 1918 traagista tapahtumista että myöhemmin löytyneestä yhteisestä sovinnosta.

Hankkeen organisoi Lappeenrannassa toimiva Vapaussodan ja itsenäisyyden perinneyhdistys, mutta patsas toteutettiin kuitenkin paikallisin voimin.  Toimikunta suunnitteli Savitaipaleella toimivan Sorvikivi Oy:n toimitusjohtajan Eero Vainikan kanssa muistomerkin, jossa yhteen liitetyt kädet ovat sovinnon merkkinä. Edellä mainitun Vapaussodan ja itsenäisyyden perinneyhdistyksen lisäksi mukana hankkeessa olivat Savitaipaleen kunta ja seurakunta, Maanpuolustuksen kannatussäätiö, Vapaussodan Perinneliitto, Kymen läänin Maanpuolustusyhdistys ja Sorvikivi Oy. Kuten edellä olevista hankkeen tukijoiden listasta näkyy, taustalla olivat lähinnä valkoista perintöä vaalivat yhdistykset. Niinpä jäinkin patsaan äärellä seisoessani miettimään, miksi vasemmistolaistaustaisten säätiöiden ja yhdistysten nimet puuttuvat listasta.

Luumäen lenkki 2.8.2015

Luumäen kirkonmäelle rakennettiin seurakuntatalo vuonna 1920 Valkolan pitäjäntuvan hirsistä

Aurinkoisen sunnuntaiaamun pyörävaellukseni kohteeksi valitsin Luumäen - Taavetin-seudun. Reittinä oli Lappeenranta - Jurvala - Suo-Anttila - Luumäen kirkko - Taavetti- Jurvala - Lappeenranta. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli Kuutostien molemmin puolin levittäytyvä

"Elo tää juoksuhaudoissa on.." Salpa-aseman entisöityä
juoksuhautaa Luumäen Askolassa

Salpalinja, jonka virallinen nimi onkin kuulemma Salpa-asema. Kolusin Askolan salpa-asemassa puolustulinjan rakenteita aika pitkälle tien eteläpuolelle. Tien lähistöllä olevat miehistösuojat / -bunkkerit ovat lukossa. Merkityn polun varrella olevat infotaulut täydentävät hyvin näkö- ja elämyshavaintoja. Alueelta on raivattu risukko, joten siellä on helppo liikkua. Kun sitten siirtyy merkitystä polulta etelämmäs, Salpa-asemahan jatkuu aina Suomenlahteen saakka, alkaa löytyä myös pahoin pusikoituneita puolustusrakenteita. Niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että bunkkerien ovet ovat apposen auki, eli mikäli haluaa testata suljetun paikan kammoaan ja tutustua lepakoihin, ei kun sisään. Kannattaa ottaa kuitenkin taskulamput mukaan. Kuutostien pohjoispuolelle jää järven ja tien väliin vain melko kapea (parisataa metriä) mäenharjanne, joka laskee jyrkästi Kivijärven. Sitä rinnettä olisi ollut vihollisen lähes mahdoton nousta ylös.

Luumäen asema

Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki
vuodelta 1937 seisoo ruohokentän keskellä unohdettuna,
mutta ikihongan vartioimana

Salpalinjan jäätyä taakseni saavuin Jurvalaan, jossa käännyin Suo-Anttilan tielle (tie n:o 3842). Kävin tarkastamassa, missä kunnossa on Luumäen asema. Henkilöliikenne asemalle lakkasi 21.5.1988 ja käyttämättömyys ja huoltamattomuus näkyvät selvästi asemarakennusten kunnossa. Komea asemarakennus ja sen vieressä seisovat kaksi muuta rakennusta ansaitsisivat toisenlaisen kohtelun. Aseman rakennukset ovat siirtyneet Senaatti-kiinteistöjen omistukseen vuonna 2014. Asemarakennuksia ei ole suojeltu millään tavalla, joten niiden kohtalo on täysin auki.

Asemarakennuksen takana, sen itäpuolella, seisoo komea muistomerkki ruohottuneella jalustalla. Kävin kuvaamassa senkin. Kyseeessä on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä Oikeustaistelun muistomerkki.  Se pystytettiin Luumäen asemalle vuonna 1937. Muistomerkkiä  siirrettiin 14 metriä kauemmas radasta vuonna 2009 ratatöiden takia. Uuden Kuutostie-linjauksen vuoksi on esitetty sen siirtämistä entisen käräjätalon vieressä olevalle tontille.

Tämän jälkeen kiersin ylimenosiltaa pitkin radan toiselle puolelle, jossa on laaja Nurminen Logisticsin terminaalialue. Avoimelle terminaalikentälle ajoi ukrainalainen rekka, jonka kuljettajan kanssa aloitin keskusteluni tervehdyksellä "Слава Україні! (= kunnia Ukrainalle)" Vastauksena kuului  "Героям слава! (= kunnia sankareille" Auto oli tullut Chernihivin (Чернігів) alueelta, joka on muuten vain muutamien kymmenien kilometrien päässä surullisen kuuluisasta Chornobylin (Чорнобиль) kaupungista.

Seuraavaksi kuvauspaikaksi ilmestyi tienviereen Kangasvarren koulu, joka koostuu useassa yhteydessä rakennetuista koulutiloista. Koulu on perustettu vuonna 1895, joten se juhlii /on juhlinut? tänä vuonna 120-vuotista taivaltaan. Tapasin koulun pihalla lasten kanssa pyöräilemässä olleen koulun entisen oppilaan.

Kangasvarren koulu

Kun juttelin tämän Moskovassa asuvan herran kanssa, huomasimme olevamme melkein sukulaisia. Molempien isoisät olivat palvelleet aikoinaan rautateillä Pietarissa Suomen asemalla. Minun isoisäni tuli salaa rajan yli takaisin Suomeen vallankumouksen jälkeen vuonna 1919, hänen isoisänsä vuonna 1918 virallista tietä ja luvallisesti.

Kangasvarren koulun jälkeen oli edessä pitkä taival Suo-Anttilan tietä Kirkkotien risteykseen asti. Suuntana oli Luumäen kirkko ja hautausmaa. Perehdyin hieman

Luumäen kirkko valmistui vuonna 1845

kirkkorakennuksen historiaankin. Vuonna 1833 valmistuneet kirkon piirustukset on tehty Carl Ludvig Engelin johtamassa Intendentinkonttorissa. Piirustukset laati Intendentinkonttorin konduktööri Anders Fredrik Granstedt, ja ne noudattivat Engelin vuonna 1824 suunnitteleman Alajärven kirkon piirustuksia. Luumäen kirkkoa pystytettiin vuosina 1843–1845 ja se vihittiin käyttöön 1845. Luumäen noin 1000-paikkainen kirkko on empiretyylinen keskeisesti korostettu sisäviisteinen (mitähän sekin tarkoittaa?) ristikirkko. Komeana seisoi 170-vuotias vanhus edelleen kiviaidan ympäröimänä kirkonmäellä. Kirkonmäen alueeseen kuuluu erottamattomasti tietysti myös vanha kellotapuli, joka on valmistunutt vuonna 1876.

Tie kirkonmäelle nousee hautausmaiden välistä. Kirkosta katsoen oikealla olevalla ns. vanhalla hautausmaalla on mm. presidentti

Elli ja Pehr Eivind Svinhufvudin hautamuistomerkki Luumäen
vanhalla hautausmaalla

P.E.Svinhufvudin ja hänen vaimonsa hautamuistomerkki sekä vuoden 1918 sisällissodassa kaatuneiden ja murhattujen valkoisten leijonamuistomerkki. Kirkkotien toisella puolella oleva Saksalan hautausmaa otettiin uudestaan käyttöön vuonna 1921. Paikalla oli ollut mahdollisesti kalmisto jo esikristillisellä ajalla. Hautaamista Saksalaan, jossa sijaitsi todennäköisesti myös Luumäen ensimmäinen kirkko suoritettiin aina 1730-luvulle saakka. Saksalan hautausmaalla sijaitsee viime sodissa kuolleiden sotilaiden sankarihautausmaa.

Luumäen sankarihautausmaan muistomerkk
i Saksalan hautausmaalla

Sankarihautausmaan muistomerkin on suunnitellut Ilmari Wirkkala.

Kirkomäen alueeseen kuuluu olennaisesti myös seurakuntatalo. Se on rakennettu vuonna 1920 puretun Valkolan pitäjäntuvan hirsistä. Kirkonmäki kohoaa eteläkarjalaisesta peltomaisemasta halliten näkymää kilometrien päähän. Hautausmaa näytti olevan erittäin hyvin hoidettu ja sieltä löytyy myös elämän peruskysymysten äärellä pysähtyvälle vierailijalle lukuisa määrä penkkejä. Niiltä voi elämän ja luonnon kauneutta ihasteleva kulkija antaa katseensa levätä alla lainehtivien peltovainioiden ja tummana kutsuvien metsäsaarekkeiden yli.

Taavetin Linnoituksessa on uudet opastaulut

Taavetin rautatieasema

Luumäen kirkonmäen tavoitteena oli Taavetti. Taavetin keskusta läpi pyöräillessäni vastaani kulki kansallispukuisia naisia. Pysäytin heistä kolme ja kyselin syytä juhla-asuun. Iloisesti Luumäen murteella tarinoivat rouvat kertoivat, että kyseessä oli kansallispukujen tuuletuspäivä, joka pidettiin Taavetin Linnoituksessa. Kaksi rouvista oli tehnyt Luumäen kansallispukunsa itse, kolmas oli tilannut muinaiskarjalaisen kansallispuvun Helmi Vuorelma Oy:ltä. Kauniita olivat rouvat hienoissa kansallispuvuissaan. 

Kiertelin haastatteluhetken jälkeen Linnoituksen vallit  pariinkin kertaan ja otin uusia kuvia, sillä aikaisemman käyntini (maaliskuu 2015) jälkeen oli alueen opastaulut uusittu. Lisäksi edellisellä käynnilläni jouduin paikoin kahlaamaan syvässä lumessa.

Seuraavaksi siirryin kuvaamaan Taavetin asemarakennusta. Henkilöliikenne tällä asemalla on lakkautettu lähes yhdeksän vuotta sitten, eli 3.9.2006. Taavetin 1. rautatieasema valmistui jo vuonna 1870. Se korvattiin uudella jugend-tyylisellä rakennuksella vuonna 1905. Komea oli tämäkin asemarakennus, eikä yhtä harmittavan lähellä rautatiekiskoja kuin Luumäen asema. Toivottavasti tämä rakennus saa jossakin vaiheessa siitä pieteetillä huolta pitävän uuden omistajan.

Taavetin aseman jälkeen oli edessä kotiinpaluu. Jätin tosin kertomastani "lenkkitarinasta" väliltä pois useita pysähdyksiä, mutta palaan niihin erillisten kirjoitusten muodossa. Kuutostien sivussa kulkevaa oivallista pyörätietä kulkiessani pysähdyin kuitenkin Kiurulassa sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkille, josta tuli siis uusi, päivitetty näkymä. Todella vaatimattomassa huolenpidossa oli muistomerkki ollut jälleen.

Sisällissodan viimeisen taistelun muistomerkki Luumäen Kiurulassa

 

Kaatuneiden lentäjien muistomerkki Ruokolahdella

 

Talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden lentäjien muistomerkki

Ruokolahti-vierailuni lopuksi 14.6.2015 kävelin kirkon takana siintävälle muistopaadelle. Kyseessä oli Ruokolahden Kirkonmäelle Kaakkois-Suomen Ilmasillan 10.8.1987 pystyttämä muistomerkki, joka seisoo Ruokolahden kirkkotarhan vieressä Salosaareen vievän tien varrella. Muistokivi on pystytetty talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden lentäjien muistoksi, ja sen on suunnitellut Olavi Veijalainen. Ruokolahden yllä käytiin talvisodan suurin ilmataistelu helmikuun 29. päivänä 1940.
Muistokiven laatassa lukee teksti:

Kunnia sodissa kaatuneille lentäjille,
jotka antoivat kalleimman uhrin isänmaamme vapauden puolesta. 
 

Kiven päällä seisova  risti on sodanaikainen lentäjätunnus.

TALVISODAN HÄVITTÄJÄTUKIKOHTA UKONSALMESSA

Talvisodan aikana maamme hävittäjälaivueet toimivat Karjalan kannaksen ja nykyisen Etelä-Karjalan lentokentiltä, mutta myös järvien jäädyttyä myös jäille perustetuilta kentiltä.

Yksi tällainen jääkenttä perustettiin vuoden jouluna 1939 Ruokolahdelle Ukonsalmeen. Tukikohdan johtopaikka sijaitsi Ruokolahden kunnantalon tiloissa ja koneiden seisontapaikat olivat Rasilan laivalaiturin ja sen vastapäätä olevan Mäntyniemen majan rannassa jäällä. Molemmissa kohteissa olivat saunat, joissa lentäjät lämmittelivät kovan pakkastalven aikana odotellessaan hälytys startteja.

Muistomerkin laatta

Hävittäjien tehtävänä oli ilmavalvontatietojen perusteella jäljittää ja tuhota vihollisen pommikoneita ja hävittäjiä. Koneet nousivat ja laskeutuivat Ukonsalmen jäälle käyttäen suksin varustettuja laskutelineitä. Mekaanikot pitivät koneet käyttökelpoisina kovassakin pakkaskelissä taivasalla. Yön ajaksi mekaanikot poistivat koneiden moottoriöljyt ja pitivät ne lämpöisinä avotulella kuumennettavissa astioissa. Koneiden päälle asetettiin suojakankaat, joiden sisäpuolelle ohjattiin puhalluslampuilla kuumaa ilmaa. Koneet tankattiin käsipumpuilla ja polttoaine tuotiin hevosten vetämässä reessä paikalle.

Helmikuun alkupäivinä 1940 Ukonsalmen jäätukikohdan päälliköksi tuli kapteeni Eino Luukkanen Värtsilästä siirtyneen hävittäjälaivueensa kanssa. Hänen laivueensa kuului 10 Fokker hävittäjää ja 11 Gladiator hävittäjää. Tukikohdan joukkoja alettiin kutsua Osasto Luukkaseksi.

 Ilmataistelu Ruokolahden yllä

Helmikuun viimeinen päivä 1940 valkeni aurinkoisena. Vihollisen ilmatoiminta alkoi vilkkaana. Viholliskoneiden etsintätehtäviä riitti heti aamuhämäristä alkaen. Luukkasen hävittäjäosasto palaili klo 08.30 onnistuneelta torjuntalennolta tukikohtaansa, kun venäläinen hävittäjäpartio ilmestyi yllättäen paikalle ja avasi tulen viimeisiä vielä ilmassa olevia koneitamme vastaan. Tässä taistelussa lakisuojauksessa ollut Gladiator-kone sai osuma. Alikersantti Pentti Kosola syöksyi osuman saaneen ja palavan koneensa kanssa Kaljaniemen selällä Kartsaaren kupeessa jäälle. Kosola ehti avata laskuvarjonsa, mutta se ei palavana pelastanut lentäjää.

Venäläiskoneet palasivat tukikohtaansa ja sieltä lähetettiin valmistelujen jälkeen hävittäjäosasto tuhoamaan Ukonsalmessa olevia suomalaiskoneita. Niinpä klo 11.40 Lempaalasta nousi ilmaan 23 viholliskonetta käsittävä osasto, jossa oli Polikarpov I-16 ja Polikarpov I-153 merkkisiä hävittäjiä. Osasto eteni kahtena osana, jotka lensivät lähekkäin eri korkeuksilla suojaten toisiaan. Suomen ilmavalvonta havaitsi ne ensi kerran klo 11.57 Karjalan kannaksella. Siitä alkaen niitä seurattiin koko lentoreitin ajan, mutta Ukonsalmeen viesti koneista tuli vasta kuuden minuutin viiveellä. Ilmavalvonta tulkitsi koneiden olevan pommittajia, koska ne käyttivät ensi kertaa siivissä olevia lisäpolttoainesäiliöitä.

Muistomerkin päällä seisoo sodanaikainen lentäjätunnus

Ukonsalmen tukikohdassa olleet suomalaiskoneet saivat starttikäskyn noin 12.05 ja ilmaan nousivat Fokkerit, koska niitä käytettiin ensisijaisesti pommittajia vastaan. Tietävälän ilmavalvonta-asema havaitsi vasta 12.07, että viholliskoneet olivatkin hävittäjiä. Kun tämä tieto ehti sitten Ukonsalmen tukikohtaan, olivat viholliskoneet jo hyvin lähellä. Vasta nyt saivat Gladiatorit starttikäskyn. Niinpä viimeiset koneet olivat vielä nousukiidossa, kun ilmataistelu alkoi. Vuoksenniskan ilmavalvonta-asema ilmoitti sen tapahtuneen klo 12.13.

Ilmataistelu tapahtui Ukonsalmen ja Kaukopään yllä. Suomalaiskoneista ammuttiin alas viisi konetta. Venäläiskoneista tiputettiin kolme konetta. Vääpeli J Tolkin Gladiator ammuttiin nousukiidossa Haapaselän jäälle. Tolkki selvisi tapahtumasta mustelmilla. Yksi venäläinen kone ammuttiin alas Matikkalan mäkeen ja sen ohjaaja kuoli. Tanskalainen vapaaehtoislentäjä luutnantti C. Kristensen putosi osumasta Gladiator koneella Kaljaniemen selälle jäälle ja kuoli. Lähelle nykyisen patotien mantereenpuoleista rantaa putosi venäläisen luutnatti  Volohovitshin I-16 kone. Hän pelastui laskuvarjolla ja jäi Kaukopään tehtaan alueella vangiksi. Luutnantti Halme menehtyi saatuaan luodin päähänsä ja pudottuaan Gladiator koneineen Kaukopään tehtaan Patotien pään lähellä sijainneelle puuvarastolle. Lisäksi kuolleen tanskalaislentäjän veli luutnatti P. Kristensen sai osuman ja pelastautui laskuvarjolla Harakan sahalle palovammoja saaneena. Palava Gladiator sytytti lautataapelit tuleen. Vääpeli Liljan Gladiator ammuttiin alas Tainionkosken Tipanmäkeen ja lentäjä pelastui myös laskuvarjolla. Fokkereista tuhoutui vain yksi, luutnantti Huhanantin ohjamaa kone. Se putosi Itä- Siitolaan kuten myös venäläinen luutnatti Jefimovin I -16. Molempien koneiden lentäjät saivat surmansa..

Taistelu oli ohi  klo 12.27. Suomalaisten tappiot olivat suurimmat yhdelle päivälle sattuneet talvisodan aikana. Koska Ukonsalmen tukikohta oli paljastunut, se purettiin illansuussa. Ilmataistelusta selvinneet koneet lensivät seuraavana aamuna Lemille, missä ne toimivat kirkonkylän rannassa Lahnajärven jäällä sodan loppuun saakka.

Ruokolahden piiskuupetäjä

Ruokolahden piiskuupetäjä, taustalla siintää kuuluisa kellotapuli

Kesäkuun 20. päivänä Ruokolahdella tekemäni vaelluksen aluksi pysähdyin kauniilla ja kuuluisalla Kirkonmäellä.

Ruokolahden Kirkonmäellä seisoo vanhan hautausmaan laidassa iäkäs mänty, jonka on väitetty olleen rangaistuspuuna. Kirkkohan vastasi maallisen vallan ohella seurakuntalaistensa rankaisemisesta. Suurista rikkomuksista joutui jumalanpalveluksen ajaksi kirkkoon sijoitettuun häpeäpenkkiin. Sitä kutsuttiin myös mustaksi penkiksi, koska se maalattiin perinteisesti mustaksi. Häpeäpenkkiin tuomittiin useimmiten naisia, jonka takia sitä sanottiin joissakin seurakunnissa naistenpenkiksi tai huorapenkiksi.

Toinen keskeinen ja ankarampi häpeärangaistusmuoto oli jalkapuu. Se määrättiin vuonna 1687 hankittavaksi jokaiseen kirkkoon. Vuodesta 1765 alkaen jalkapuurangaistuksen saattoi sovittaa maksamalloa sakkoa.. Jalkapuurangaistuksen valvomien ja jalkapuun hoitaminen kuuluivat unilukkarin tehtäviin. Jalkapuussa istuttiin joko kirkonmäellä tai kirkon eteisessä ennen jumalanpalveluksen alkua, jotta seurakuntalaiset näkisivät synnintekijän häpeän.. Häpeärangaistukset kiellettiin vuonna 1848 ja julkinen kirkkorangaistus kumottiin vuonna 1864. Uusi, liberaalimpi kirkkolaki astui voimaan 1.7.1870. Jalkapuurangaistuksen tilalle tulivat kirkko kirkkoneuvoston edessä annettu varoitus, saarnatuolista annetut nuhteet ja sakkorangaistukset.

Ruokolahdella, kuten muuallakin,  häpeärangaistukset pantiin täytäntöön sunnuntaisin, kun kirkkomäellä  oli runsaasti kansaa koolla. Tuomittu sidottiin käsistään puuhun kiinni. Hänen piti olla siinä määrätty aika tiellä kulkevien katseltavana ja pilkattavana. Myös raipparangaistukset pantiin käytäntöön rangaistuspaaluna toimivan petäjän äärellä. Männyn kuoressa oli joskus aikaisemmin nähtävissä jälkiä siteistä, joilla tuomitut sidottiin puuhun kiinni.

Viimeisenä rangaistuspiiskurina oli Ruokolahdella Nyman-niminen romanimies. Hänet valittiin virkaansa vuonna 1870.

Vanhaa petäjää katsellessani pohdin sitä, kuinka todella nöyryyttävä rangaistusmuoto häpeä-/piiskuupetäjä on ollut. Kauas on tultu niistä päivistä. Nykysinhän julkaistaan vain todella vakaviin rikoksiin syyllistyneiden nimet.

Ruokolahden kotiseutumuseo

Ruokolahden kotiseutumuseo toimii entisessä lainajyvästörakennuksessa

Ruokolahden kierrokseen jatkoa:
Ruokolahden Kirkonmäen ehdottomiin nähtävyyksiin kuuluu kellotapulin ohella. Kotiseutumuseo on perustettu vuonna 1955 lainajyvästörakennukseen. Rakennus pystytettiin vuonna 1861. Rakennuksen urakoijana oli urakkamies Antti Enlund ja se valmistui kesäkuun 25. päivänä 1861. Rakennuksen tarkastuskatselmukseen valittiin vallesmanni Ristelius, maanviljelijä Lojander, herastuomari Nenonen, kirkomiehet Pohjalainen ja Hupli sekä talonpoika Tuomas Hietanen. Vaikka tarkastuksessa huomattiin useita puutteita, muunmuassa katto oli tehty huonosti, rakennus hyväksyttiin. Hyvin on tämä lainajyvästö taistellut ajan hammasta vastaan.

Komea on tämäkin rakennus Ruokolahden kirkonmäellä

Pitäjänmakasiini oli tehtävässään aina vuoteen 1936 saakka. Tämän jälkeen sinne alettiin kerätä maamiesseuran aloitteesta museotarkoituksiin vanhaa esineistöä. Vuonna 1947 aikoi manttaalikunta myydä rakennuksen kuitenkin liike - ja asuintaloksi. Tässä vaiheessa asiaan puuttui tilanomistaja ja kotiseutumies Eino Pätilä. Hän kirjoitti  manttaalikunnan puheenjohtajalle Aapo Kokkoselle ja esitti rakennuksen säilyttämistä kotiseutumuseoksi. Myyntihanke tyssäsi. Heinäkuussa 1947 perustettu Ruokolahti-seura ajoi vahvasti kotiseutumuseon perustamista. Ratkaisu asiaan saatiin vuonna 1954, kun manttaalikunta möi rakennuksen kunnalle, joka puolestaan luovutti sen Ruokolahti-seuralle museokäyttöön. Syyskuussa vuonna 1955 pääsivät sadat vierailija enimmästä kertaa tutustumaan museoon kotiseutujuhlien yhteydessä.

Museossa on esillä yhteensä noin 2000 esinettä kolmessa eri kerroksessa. Alimmassa kerroksessa on kirkkomuseo-osasto, jojka sisältää aikasemmista kirjoista talteen otettua esineistöä. Lisäksi ensimmäisessä kerroksessa on  Edelfelt-huone, joka sisältää Albert Edelfeltiin ja hänen kuluisaan tauluunsa liittyvää materiaalia. Lisäksi kerroksessa on vielä rahahuone, jossa on näytteillä Ruokolahden alueella käytössä olleita ja löydettyjä rahoja.  Toisessa kerroksessa on talousesineistöä sekä sotatapahtumista kertova vapauden huone. Kolmannessa kerroksessa on näytteillä luontaistalouden aikakauden esineistöä.

Museon vanhin esine on noin 5000 vuotta vanha piikivinen keihäänkärki. Se on löydetty Vanha-Vento-nimiseltä tilalta Kuopiolan kylästä vuonna 1935. Ruokolahden esinemuseo on eräs maamme parhaimmista makasiinimuseoista.

 
Kotiseutumuseon ensimmäisessä  kerroksessa on kirkkomuseo-osa, jossa on nykyisen kirkon edeltäjistä talteen otettua esineistöä ja sisustusta, mm. saarnastuoli, alttaritauluja ja - veistoksia ja urut. Ohessa kuvia museon tästä osasta.

Lääväkorven - Syväjärven reitti, Ruokolahti

Näkymä Syvänsalmenmäen kallioilta Syväjärven pohjoispäähän

Syvänjoen partaalla

Toissapäivänä, eli 14.6.2015, suuntasin eukkopitäjään eli Ruokolahdelle. Valitsin päivän urakaksi Lääväkorven - Syväjärven reitin kulkemisen. Sen pituus on 18 kilometriä. Ennen reitille menoa pyörähdin Albert Edelfeltin vuonna 1887 kuuluisaksi tekemällä kirkonmäellä, jonne saapui hämmästykseni tasaisena virtana autoja.  Väkeä alkoi olla paikalla kuin suviseuroissa. Kysyin paikalle saapuneelta "eukolta", mistä oli kysymys. Tänään oli kuulemma konfirmaatiosunnuntai.

Poikkesin myös komealle, vuonna 1752 valmistuneelle kellotapulille. Kirkonmäeltä suuntasin urheilukentän tienoille. Siellä en sitten enää hahmottanut tarkalleen, mistä luontopolku oikein menee. Urheilukentälle johtavan hiihtosillan kupeessa oli pari ruokolahtelaista "äijää" tupakalla ja aamukaljoilla. He huitoivat ystävällisesti lisäohjeita, joiden avulla nopeasti löytyikin sitten etsimäni polku.

Suolammen pinta kuplii sateessa

Syvänjoen Myllykosken alajuoksu

Tässä alkumetrejä

Lääväkorven reitin alkupää on erittäin helppoa maastoa. Reitillä varrella olevat metsät ovat pääosin kuusi- tai sekametsiä. Louhikoita, jyrkkiä rinteitä ja vuoria polulla on Syväjärven ympäristössä, sen itä-, länsi- ja pohjoispuolella. Paikoin rinteet ovat niin jyrkkiä, että puiden väliin on asetettu köysi, jotta kiipeäminen ja laskeutuminen onnistuisivat. Reitti ei ole siis sopiva pienten lasten tai huonokuntoisten aikuisten kuljettavaksi. Polku on merkitty erittäin hyvin maastoon. Opasviitat sen sijaan ovat jo vahvasti "ajan patinoimia". Reitin kohokohtia on Syväjärvelle sen pohjoispäässä avautuvat maisemat sekä Vasarin ja Syväjärven välissä oleva Myllykoski. Myllykoskella on laavu, vessat, nuotio ja grillipaikat sekä puuvarasto. Aikamoinen erämaa tuntui aukeavan heti Ruokolahden taajaman jälkeen, sillä reitin varrella en kuullut kertaakaan moottorisahan, moottoriveneen, en edes traktorin ääntä. Sen sijaan käet kukkuivat, kilpaa, uuttukyyhkyt kujertelivat, tiltaltit "äittelivät" ja peipposet ja laulurastaat musisoivat. Autoliikenteen pauhu alkoi lopulta kuulua lähestyessäni uudestaan Ruokolahden taajamaa.

Reitillä en törmännyt kovinkaan moneen kulkijaan. Kolme miestä tuli alkumatkasta (reitti kulki tuossa vaiheessa metsäautotiellä) hölkäten vastaan, mutta varsinaisia vaeltajia en reitillä tavannut. Sen sijaan miljoonat itikat pitivät minulle seuraa. En muista olleeni vastaavanalaisen murhanhimoisen itikka-armeijan hyökkäyksen kohteena sitten haman nuoruuteni Lapin-matkan. Patikoinnin alettuani pääsin melko pian nauttimaan myös kesäisestä sateesta. Vettä tuli aluksi vähän, mutta jossakin vaiheessa satoi jo kaatamalla. Monella vaelluksella hyviksi osoittautuneet vaelluskenkänikin vettyivät lopulta läpimäriksi. Sitä kuuluisaa leijonaakaan en matkalla havainnut. Leijonille sopivia luolia näkyi louhikoissa kyllä olevan riittävästi.

Vaellukseni suoritettuani perehdyin nyt oikein kunnolla Ruokolahden kirkonmäen maisemaan, rakennuksiin ja muistomerkkeihin. Niistä tuleekin jatkossa riittämään tarinaa.

Syvänsalmenmäen laki penkkeineen. Maisemat laelta peitti aika
tehokkaasti eteen kasvanut puusto

Myllykosken kuohuja

Myllykoskea

Myllykoskea sen päältä kuvattuna

Myllykosken laavu

Silta yli Syvänjoen virran Myllykosken niskassa

Leijonaluola?

Sateinen suolampi

Eksymisen vaaraa ei pitäisi polkujen risteyksissä olla

Tällaisia ajan patinoimia opastauluja löytyy reitin varrelta runsaasti

Ruokolahti - Rautjärvi vaellusreitin opastaulut ovat hyvässä kunnossa

Nuijamaan sankarihautausmaa

Nuijamaan kirkko ja sankarihautausmaa

Eilispäiväisen (17.5.2015) pyöräilyretken seuraava pysähdyspaikka Sormuskiven jälkeen oli Nuijamaan kirkon edustalla oleva muistokivi, sankarihautausmaa sekä hautausmaalla seisova vapaussodassa kuolleiden muistopaasi. Saavuin paikalle puolta tuntia ennen kaatuneiden muistopäivän tilaisuuden alkua. Pian parkkipaikalle kurvasikin pieni auto, josta astui ulos vanha mies. Menin hänen luokseen haastelemaan. Hän paljastui nuijamaalaiseksi 93-vuotiaaksi veteraaniksi, joka oli lähtenyt sotaa 19-vuotiaana. Veteraani kertoi olleensa lähes koko jatkosodan ajan Syvärin itäpuolella, Syvärin voimalaitoksen luona. Tilaisuuden alkamisajan lähestyessä kirkonmäelle saapui lisää autoja. Useat saapuivat takseilla.

Sankarihautausmaan muistokiveen on hakattu 158:n nuijamaalaisen sankarivainajan nimet

Sisällissodassa keväällä 1918 kaatuneiden valkoisten muistokivi

Niin paljon kun puhutaankin sekä juhlapuheissa ja mediassa veteraanien työn arvostamisesta ja kaatuneiden antaman uhrin kunnioittamisesta, se ei realisoidu juurikaan käytännöksi. Nimittäin kaatuneiden muistopäivän tilaisuus Nuijamaalla ei houkutellut paikalle muita kuin tuon ajan eläneitä ja kokeneita. Suurimmalla osalla paikalla olleista oli 70-vuoden ikäpaalu ylitetty jo ajat sitten. Kävelykepit olivat lähes kaikille tarpeellisia. Näytti siltä, että ainoastaan paikalle saapuneet armeijan edustajat (2), pappi sekä kaupunginvaltuutettu olivat vielä työelämässä. Meillä muilla on muka paljon tärkeämpää tekemistä, kuin käydä sankarivainajia muistelemassa.

Nuijamaan kirkon edustalla olevan parkkialueen /  aukion laitaan ovat Nuijamaan sotaveteraanit sekä reservialiupseerit pystyttäneet muistomerkin Vapaalle isänmaalle. Se, mikä tämän muistomerkin historia on, ei ole tiedossani. Aukion toisella puolella sijaitsevalle Nuijamaan hautausmaalle on haudattu yhteensä 158 sankarivainajaa. Sankarihaudalla on muistomerkki, johon on hakattu kaikkien talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden nuijamaalaisten sankarivainajien nimet. Heidän nimensä löytyvät myös verkkosivuilta.

 

Valkoisten muistokiven kaatuneiden nimet lähikuvassa

Hautausmaalta löytyy siis myös keväällä 1918 sisällissodassa kuolleiden valkoisten sotilaiden muistopaasi. Se pystytettiin vuonna 1920. Siihen on kirjattu kolmen kaatuneen soturin nimet.

Nuijamaan sotaveteraanien ja reservinaliupseerien pystyttämä muistomerkki Vapaalle isänmaalle

Nuijamaan Sormuskivi

Nuijamaan Sormuskivi

Tämänpäiväiseksi (17.5.2015) pyöräilyreittini ääripisteeksi valitsin Nuijamaan. Pyöräilin sinne vanhaa Viipurintietä Rapattilan kautta. Viimeksimainitussa kylässä kuvasin edesmenneen kyläkoulun. Saavuttuani Nuijamaalle pysähdyin ensiksi Sormuskivelle. Se sijaitsee Kirkolle vievän Tassiantien varressa. Sormuskiven takana sijaistevat vanhan kansakoulun rakennekset ja tien vastakkaisella puolella lähempänä kirkkoa entinen pitäjäntupa, joka on nykyisin yksityisasuntona.

Keskeisellä paikalla kirkonmäellä sijaitsevasta Sormuskivestä on monta tarinaa. Yhden tarinan mukaan olisi ratsastaja aikoinaan kiivennyt vedonlyönnin takia hevosineen kiven päälle Tämä tapahtui kapeita kierreportaita pitkin. Ylösmeno onnistui, mutta paluussa ilmeni ongelmia. Hevonen ei nimittäin päässyt laskeutumaan kierreportaita alas. Ongelma ratkaistiin asettamalla pitkiä riukuja kiven viereen. Alle asetettiin vielä heiniä pehmikkeiksi ja loimiin kääritty hevonen laskettiin kyljellään alas. Tarinan mukaan kiven päälle johtaneet raput poistettiin tämän jälkeen.

Sormuskiven infotaulu

Toisen tarinan mukaan kiven päältä olisi löytynyt ihmiskäsi. Kun nälkävuosien aikana ihmisiä kuoli paljon nälkään, olisi perimätiedon mukaan lintu tarrannut kuolleen käteen, koska siinä kimalsi sormus. Käsi irtosi jo mädänneestä ruumiista, mutta jäi kiven päälle, kun lintu ei saanutkaan sitä irti sormesta. Tämä tarina on antanut nimen Sormuskivelle.

Rakkaalla kivellä on siis monta tarinaa. Yhden mukaan kiven päällä olisi ollut Saimaan kanavan rakentamisen aikaan jonkinlainen paviljonki tai huvimaja. Siellä pidettiin työmaan herroille kahvi- ja punssikestejä. Kivi on yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista ja nykyisin se on suojelukohde. Kun Nuijamaan miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin talvisodan kynnyksellä 13.10.1939, kokoontumispaikkana oli Sormuskivi.

Nuijamaan miesten talvisotaanlähdön muistolaatta