"Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty." Larin Paraske lapsenlapsensa kuvaamana

Larin Paraske

Vanhoja sanomalehtiä selailemalla löytää historiasta ja kulttuurista kiinnostunut silloin tällöin todellisia helmiä. Tässä yhtenä esimerkkinä kaksi Etelä-Saimaa-lehdessä 1970-luvulla ilmestynyttä  inkeriläissyntyisen runonlaulaja Larin Parasken lapsenlapsen Maria Litmasen haastattelua. Haastateltava oli syntynyt Metsäpirtin Lapanaisten kylässä vuonna 1899, avioitunut ja muuttanut Viipuriin, josta siirtyi vuonna 1944 Lauritsalaan. Poimin molemmista haastatteluista joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Maria Litmanen

Toisen, 2.11.1974 ilmestyneen, on kirjoittanut toimittaja Jaakko Mäntylä. Siinä hän toteaa haastateltavasta:
Keskustelutoveriltani, jonka piirteissä on hyvin paljon Larin Paraskea, suoltuu pehmeästi karjalainen haasti liikoja kyselemättä.

Maria Litmanen, joka oli vain viisivuotias mummonsa kuollessa vuonna 1904, muisti vielä hyvin mummonsa kotimökin:

Mummon mökin toisessa päässä oli aitta ja toisessa vaatimaton asuinhuone. Sen yhdessä nurkassa oli suuri leivinuuni, jonka jatkona oli sänky. Yhdellä seinällä oli pitkä pöytä puupenkkien ympäröimänä. Tupaan ja aittaan johti harva, laudoista tehty eteinen.

Larin Paraske on haudattu Raudun Palkealan kreikkalaiskatoliseen hautausmaahan. Hänen haudalleen pystyttivät sikäläiset järjestöt muistokiven. Larin Paraskella on muistopatsas myös Helsingissä. Hän muistetaan ja kunnioitetaan, mutta silloin kun hän olisi tarvinnut apua, hänelle käännettiin selkä, toteaa Maria Litmanen

Haastateltava muistelee, miten hän joitakin vuosia aikaisemmin oli vierailemassa lastensa luona Helsingissä.

Silloin oli arvokkaan näköinen ryhmä laskemassa seppeleitä, pitämässä puheita ja laulamassa Larin Parasken muistopatsaalla. Minäkin ostin kukkakimpun ja menin joukon jatkoksi. Kun viralliset kukkalaitteet oli laskettu, sanat sanottu ja laulut laulettu, huomautti muuan silinterihattu vähättelevässä sävyssä: Viekäähän nyt tekin ne kukkanne ja lähdetään pois. Kävelin kadun reunasta patsaalle ja sanoin: Mummoni muistoa kunnioittaen. Ja ettepäs usko poikaseni, miten ilmeet muuttuivat ja sanat notkistuivat. Minulle kumarrettiin kuin keisarinnalle ja vietiin hienoista hienoimpaan ravintolaan.

Toinen Maria Litmasen haastattelu löytyi päivämäärällä 18.10.1979 otsikolla

Mummoni loilotuksia ei kylällä ymmärretty

Edes Larin Parasken omat lapset eivät ymmärtäneet äitinsä lahjoja: Mammani ei yhtään huolinut mummoni lauluista. Jos me lapset niitä joskus tapailtiin, mamma sanoi, että suu kiinni, ottakaa virsikirja ja laulakaa siitä.

Metsäpirtin Vaskelan kylässä eivät muutkaan aikalaiset osanneet arvostaa Larin Parasken taitajan lahjoja. Kyläläiset pitivät mummoa pilkkanaan. Kuka näitä Larin Parasken loilotuksia kuuntelee, nämä sanoivat. He pitivät näitä lauluja jotenkin ala-arvoisina.

Mummo asui vanhuuden päivinään kilometrin päässä Maria Litmasen lapsuudenkodista naimattoman Nadesta-tyttärensä kanssa yhden huoneen mökissä. Larin Paraske hankki Litmasen muistin mukaan elantonsa kehräämällä ja neulomalla kyläläisille. Maria ja muut perheen lapset vierailivat mummon pienessä mökissä kerran viikossa. Lastenlastensa kuullen Larin Paraske lauleli lastenlauluja, sillä muita laulujahan ei silloin arvostettu.

Aikuisuuden kynnyksellä mummon lahjat valkenivat Maria Litmaselle, kun hän sai käsiinsä Larin Parasken kootut runot ja elämäkerran. Silloin tuli mieleen, että voi, voi, mitä se mummo olisikaan opettanut, jos olisi saanut elää.

80-vuotispäivähaastattelussa tuli Marialle ensimmäisenä mieleen mummonsa laulamista säkeistä tämä:

Mie kun laululle lassein,
virren työlle työskentelen,
mie laulan yheksän yötä,
päivät laulan pääksytysten.