D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norjasta

Oskari Heikki Jussila julkaisi kesäkuussa 1922 Siionin Lähetyslehdessä  artikkelin Karjalainen marttyyri. Artikkelissa kerrottiin uhtualaisen Timo Tikanowin kuolemasta bolsevikkien käsissä. Artikkeli sai Uhtualla 1880-luvulla asuneen D. Bernhard Wennbergin muistelemaan lokakuussa samana vuonna Siionin Lähetyslehdessä vainon aikoja Vienan Karjalassa. Hän yli yksi niistä miehistä, jotka vangittiin Uhtualla uskontonsa vuoksi.  Artikkelissaan hän kirjoitti myös kokemuksistaan Norjassa sekä kotiseudullaan Vehmaalla.

  

 Monen vaivain kautta ja wastuksen läpi täytyy Herran seuraajain kulkea. Monen on pitänyt werellänsäkin uskonsa todistaa. Niin olen lukenut tässä Siionin Lähetyslehdessä erään Karjalan marttyyrin, Timo Tikanowin kärsimisestä, kuinka hänen piti werensä antaa Herransa ja Wapahtajansa tunnustamisen tähden Uhtualla.  Hän oli minulle sangen rakas weli ja wielä rippi-isänä, joka ensi kerran todisti minulle syntein anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä ja weressä. Minä sain siitä elämän ja tunnon rauhan uskon kautta. Olin Uhtualla siinä wainossa, kun siellä uskon tähden wainottiin Jeesuksen uskon tunnustajia. Meitä wietiin kuusi miestä Wienan Kemin linnaan, kolme suomalaista ja kolme karjalaista. Karjalaiset oliwat Timo Tikanow, Aleksi Pällijeff1 ja Kristo Mauronen, ja suomalaiset Kaarle Tauriainen, Johan Erland Wennberg ja minä. Meitä tutkittiin ensin kolme päiwää ennen kuin lähetettiin Kemin wankilaan. Siellä saimme olla kolme päiwää waille kymmenen wiikkoa. Sinne sattui tulemaan Pietarista eräs tarkastusmies, joka tuli myös linnaan tarkastukselle. Hän näki wankipassistamme, mistä asiasta meidät oli wangittu. Hän kuulusteli meitä, ihmetteli, pudisti päätänsä ja sanoi: ”Uskon tähden ei ole enää lupa ketään wangita.” Sitten hän käski meidän istua ja istui itse keskellemme ja puhutteli meitä tulkin kautta, jolle hän waroitti, että on tulkittawa täsmälleen kaikki hänen sanansa. Ja niin hän kyseli meiltä paljon ja tarkoin uskostamme. Kuultuaan kaiken hän ihmetteli kuinka meidät oli woitu tuomita ja sanoi heti Pietariin palattuaan menewänsä keisarin luo pyytämään meille wapautusta. Wiikon päästä meidät wapautettiin. Tuomari, joka meitä kuulusteli, oli mennyt karkuun. Wielä kolmen wuoden perästäkään kukaan ei tiennyt hänestä, minne hän oli joutunut.

Vesisaaren vanha rukouhuonen nykyasussaan. Rakennus on suojeltu.

Palattuamme Uhtuaan, ihmetteli wenäläinen pappi, joka oli ollut pahin päällekantajamme, millä tawalla me olimme päässeet pois wankilasta. Sen kuultuaan koetti hän pitkät ajat waroa, ettemme saisi tilaisuutta päästä hänen puheilleen. Kun kuitenkin sittemmin kohtasimme hänet, niin kyllä me Jumalan sanan terweellisellä suolalla suolasimme hänet. Kyllä se kirweli sen mätähaawoja ja kauan se pakeni meitä sen jälkeen, kun sattui yhteen. Eiwät olleet Karjalan weljet laiskoja totuuden ilmoittamisessa.

Olin Uhtuassa kahdeksan wuotta rakennustöissä. Sentähden olisi hauska saada tietoa muista Karjalan uskowaisista, wieläkö siellä on senaikaisia kristityitä ketään elossa. Siitä on jo aikaa lähes 40 vuotta. Sieltä tulin Kuusamoon ja olin siellä neljä wuotta. Käwin joka wuosi Norjassa kalanpyynnissä.

Saarnaaja Kalle Helisten (1848 – 1915) Kemijärveltä. Kalle
Helisten teki usein saarna- ja työmatkoja kotiseudultaan
Itä-Ruijaan ja Petsamoon

Yhtenä talwena wein mukanani Norjaan Pekkalan Kallen2 eli Kalle Helisteen ja weli Jankkilan3. Se oli silloin, kun eräs saarnaaja4 sekoitti kristityt Pummangissa [kylä Petsamossa], Wuoreijassa ja Wesisaaressa5. Mutta Jumala korjasi hywin asiat. Kun weljet oliwat pitäneet muutaman selityksen, alkoi parannuksen ääniä kuulumaan, ja kaikille tuli jälleen yhdenkaltainen usko ja yksi sydän seurakuntaan Pummangissa. Neljän päiwän perästä mentiin Wuoreijaan.  Mentyämme kristittyjen seurapaikkaan kohtasimme saman eriseuraisen puhumassa. Hän lopetti heti puheensa ja meni pois.  Kyllä Pekkalan Kalle ja Jankkila koettiwat saada hänet wiipymään, waan ei se jäänyt kuulemaan heitä. Se meni Wesisaareen, johon mekin menimme kolmen päiwän perästä. Sieltä weljet palasiwat läpi Lapinmaan kotia ja hywän jäljen he tekiwät joka paikassa. Kaikki asiat tuliwat jälleen hywäksi, kristityt pääsiwät jälleen wapaiksi. Suurella sydämen ilolla he kiittiwät Jumalaa ewankeliumia kuultuaan ja rukoilivat wielä toisiltaan anteeksi rikoksiaan.

Saarnaaja Johan Grøn (Viheriä, 13.3.1842 - 21.11.1920)
Pykeijasta (Bugøynes), Etelä-Varangista Ruijasta

Kun sitten palasin pitkältä matkaltani kotia Wehmaalle, puhuin sielläkin uskon asiasta ja parannuksen tarpeellisuudesta. Kielikellot ”ämmät” kanteliwat päälleni kirkkoherralle niin, ettei hän päästänyt minua käymään ehtoollisella. Pani aiwan pystyn minulle eteen, ettei sellainen saa Herran ehtoollista. Sanoin, että Jeesukseen uskowillehan ehtoollinen kuuluukin eikä uskottomille. Sitten jälestä hän käsketti minut pappilaan ja siellä tutkittiin kolme tuntia Raamattua ja tunnustuskirjoja. Ei hän kyennyt minua mustaamaan wääräoppiseksi, waikka kaikin woimin koetti.

Näistä muistoista olisi paljon kirjoittamista, mutta en kykene, sillä wiisi wuotta sitten sain halwauksen. Sentähden jouduin tänne kunnantalolle. Tahdoin wain kirjoittaa, jos joku tietäisi onko Karjalassa äskettäin marttyyrikruunun saaneen weli Timo Tikanowin waimo tai muita Uhtuan kristityitä wielä elossa.  Uskomassa olen , että syntini owat anteeksi annetut kalliissa sowintoweressä. Täällä saan jumalattomain joukossa kärsiä kaikenlaista pilkkaa ja kirousta. Rakas Jumala näkee hywäksi koetella minua monella tawalla. Mutta Hän rakastaa sitä, jota Hän kurittaa. Hän korjasi minut rakkaudessaan  ja armossaan synnin palweluksesta. Paljon olemme Jumalan Karitsalle maksaneet, sillä olemme Hänen wiattoman werensä hinta. Ahkeroimme nyt tässä armossa waeltaa pannen pois synnin, joka meihin aina tarttuu ja antaen anteeksi, niin kuin Jumalakin on meille anteeksi antanut. Hän ei muistele rikoksiamme, jotka Hän on unhoittanut. Anna taiwaallinen Isä kastetta kuiwille sieluille, että nuoretkin istutukset kaswaisiwat Herran yrttitarhassa siksi kun elonkorjuu tulee. Wahwistakoon Herra meitä kaikkia, mutta erittäin niitä, jotka työtä tekewät Hänen elowainiollaan. kantakaa minuakin heikkoa anteeksiantawaisella sydämellä.

Jumalan rauhaa.

Heikko weljenne D. Bernhard Wennberg

Oulunkylä, kunnankoti 11.7.1922

  -----

Lähdeviitteet:

1. Aleksi Pällijeffin sukulainen Feodor N. Pälli(jeff) painatti Oulussa vuonna 1923 lehtisen nimeltä Viena-Karjalasta uskonvainonajoilta vv. 1879 – 99. 8 uskovaisen kärsimystarina. Siinä kerrottiin vuoden 1879 tapahtumista sekä vuosina 1889 ja 1899 tapahtuneista uusista pidätyksistä ja viranomaisten toimenpiteistä lestadiolaisuutta vastaan.
2. Kyseessä oli talollinen Kaarle Helisten (Pekkala), joka oli syntynyt 30.4.1848 Kemijärvellä. Kalle Helisten toimi saarnaajana 1870-luvulta alkaen liikkuen ensin saarnamatkoilla Kemijärvellä ja Sallassa, sitten Kuusamossa 1880-luvulta alkaen ja 1890-luvulta lähtien myös Etelä-Suomessa ja Pohjois-Norjassa. Hän oli Koillis-Pohjanmaan ”valtasaarnaajia” 1800-luvun lopulta alkaen ja oli hajaannusten jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden tunnetuimpia saarnaajia. Kalle Helisten puhui vuosikokousseuroissa  1907-1909 ja 1912. Häntä pyydettiin saarnamatkalle Amerikkaan vuonna 1908, mutta matka estyi lääkärintodistuksen perusteella. Kalle Helisten oli vanhoillisten edustajana lestadiolaisryhmien epäonnistuneessa sovintokokouksessa vuonna 1911. Kalle Helistenin vaellus päättyi17.9.1915.
3. Wennbergin mainitsema Jankkila on mitä ilmeisemmin talollinen  Jaakko Heikki Jankkila Kemijärven Vuostimosta. Myös hänen saarnatoimintansa alkoi 1870-luvulla ja saarnamatkat suuntautuivat 1880-luvulta alkaen ensin Kuusamoon, sitten myös Oulun ympäristöön, Kemijokivarteen ja 1890-luvulla aina Helsinkiin saakka. Hän teki kaksi saarnamatkaa myös Ruijaan ja Muurmannin rannikolle Venäjällä. Lestadiolaisuuden hajaannuksessa Jankkila liittyi uusheräykseen. Hänen elämäntaipaleensa päättyi 1.3.1921.
4. Wennberg viittaa mahdollisesti saarnaaja  Juho Viheriän  (myöh. Johan Grön) Ruijassa aiheuttamiin selkkauksiin. Juho Viheriä oli syntynyt 13.3.1842 Iissä ja muutti Kittilän kautta vuonna 1866 Etelä-Varangin Pykeijan (Bugöynes) kylään, jossa avioitui ja vietti lopun elämänsä. Hänet mainitaan ns. kylmän hypyn tuojana Kittilään ja Vesisaareen. Juho Viheriä kuoli 21.11.1920.
5. Lestadiolaisuus levisi erittäin nopeasti muuttoliikkeen mukana monille paikkakunnille Pohjois-Norjaan. Vesisaaren herätys saavutti jo vuosina 1860 – 1861.  Vesisaaren lestadiolaisen kristillisyyden alkuvaiheista on norjalainen opettaja  ja saarnaaja Ananias Brune kirjoittanut norjalaisessa vuosikirjassa Norvegia Sacra XIV, 1934 (sivut 41 – 85) laajan artikkelin: Den levende kristendom i Vadsö. Den såkallte laestadianske menighet i Vadsö.