J.H. Erkko: Uskovainen. Eletty kertomus (Päivitetty 17.7.2015)

J.H. Erkon vuonna 1890 ilmestyneen novellin etukansi

Kirjailija J. H. Erkko on jäänyt kansakuntamme ”kaapin päälle” lähinnä runoilijana ja runojen pohjalta sävellettyjen suosittujen laulujen sanoittajana. Erkko kirjoitti runokokoelmien lisäksi runsaasti näytelmiä. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului myös suorasanaista kerrontaa, muun muassa muutamia novelleja.

Uskovainen-teoksen mainos Päivälehdessä 16.12.1890

Erkko kuvasi Karjalan kannakselle 1860-luvun lopulla levinnyttä lestadiolaisuutta kirjassaan Uskovainen. Eletty kertomus, joka ilmestyi vuonna 1890 Matti Kurikan kustantamana Viipurissa.  Edellisenä vuonna oli ilmestynyt niin ikään viipurilaisen kirjailijan Jac Ahrenbergin romaani hihhuleita, joten Kannakselle levinnyt lestadiolaisuus sai lyhyessä ajassa jo toisen kaunokirjallisen kuvauksen. Tiettävästi ensimmäinen lestadiolaisuuden suorasanainen kuvaus oli liminkalaissyntyisen kansakoulunopettaja Juhana Kokon Kölliskö, joka ilmestyi vuonna 1886. On syytä tässä yhteydessä mainita lisäksi Unto Seppäsen Myllytarinoihin sisältyvä Vasaran Matti ja hänen seläntakainen Ullansa, jossa kirjailija kertoo Savitaipaleella sattuneesta traagisesta lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan ampumisesta.


J.H. Erkon kirjan päähenkilö on lestadiolaissaarnaajanakin esiintyvä Paavo Holppa. Holpan elämäkaareen sisältyvät useat uskonnolliset kaudet, joissa hän kosketuksessa herännäisyyteen, renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen. Hän kierteli saarnamatkoilla lestadiolaisten keskuudessa Laatokan Karjalassa ja Uudellakirkolla. Holppa sortui kuitenkin välillä usein ryyppykierteiseen, tappeluihin ja rikosten poluille. Jouduttuaan vankilaan Viipurissa ”vääräuskoisuudestaan”, Holppa vastasi vankilanpäällikön kysymykseen Onko sinussa hihhulia? pilkkamielessä: Siitä on kaksi vuotta, kun minä Viipurissa ostin potun hihhuliviinaa.

Erkon novelli perustuu hänen suorittamaansa Paavo Holpan haastatteluun. Tämän Erkko toteaa vastineessaan Uudessa Suomettaressa 13.1.1891. Hän oli joutunut lehdessä nimimerkki N.N.:n voimakkaan kritiikin kohteeksi. Kyseinen nimimerkki halusi oikaista novellissa kuvattujen Uudenkirkon tapahtumien kulkua, jotka hänen mielestään oli kirjassa kerrottu väärin. Erkon novellista kuvastuu kirjailijan myötäymmärrys kansan syvien rivien keskuudessa syntynyttä uskonnollista liikehdintää kohtaa. Sen sijaan papiston toiminta ei Erkolta moraalisia pisteitä juurikaan saa. Tämä ei jäänyt papistolta huomaamatta. Elis Bergroth tyrmäsi kirjan Vartija-lehdessä seuraavin sanoin: Holpan Paavon — ja miksei samasta syystä hra Erkon — oikea luonne tässä kertomuksessa tulee näkyviin. Jos hra Erkko kui­tenkin aikoo tähän suuntaan vastedes jatkaa kirjailijatointaan, niin tässä maassa ihmisten kunnia ei maksa paljon, sillä kyllähän niitä ”elettyjä kertomuksia" voi saada se, joka vaan hennoo käyttää kynäänsä hyvien tai huonojen kertojain valheellisia roskajuttuja julkaisemaan. Se röyhkeys, jolla hra Erkko kohteli Uudenkirkon papin (Uusi Suometar 13.1.1891)  puolustajaa, todistaa, ettei hän käsitä tai tahdo käsittää minne moinen käytös johdattaa. Tahdon julki­sesti panna vastalauseeni tämmöistä menettelyä vastaan.  

Tarkoituksenani on esitellä jatkossa Erkon kirjasta tehtyä lehtiarvosteluja sekä kirjan ja siitä tehtyjen arvostelujen synnyttämää polemiikkia.  Ensimmäisenä Santeri Ingamanin kirjoittama myönteinen arvio Päivälehdessä 3.12.1890.

Novellin kertoja Paavo Holppa, jonka oikea nimi oli ilmeisesti Paavo Holopainen, kuoli Kurkijoella vuonna 1896. J.H. Erkon kirjoittama kirja löytyy nykyisin myös verkosta

 

Sanomalehti Ilmarisen ensimmäinen numero ilmestyi 1.12.1874.
J.H. Erkko oli lehden toimittajana vuoteen 1876 saakka

Lestadiolaisuuden vilkkainta leviämisaikaa Holpan toiminnan keskeisellä seudulla Uudellakirkolla olivat vuodet 1883 - 1884. Tällöin syntyneissä herätyksissä ilmeni lestadiolaisperinteelle vieraita piirteitä. Nimittäin Tarkkalan kylässä asunut 15-vuotias Helena Vesterinen saarnasi horrostilassa kuusi viikkoa. Horrossaarnaaminen paljastui lopulta huijaukseksi. Horrossaarnaamista ei ole esiintynyt lestadiolaisuudessa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joista Uusikirkko lienee merkittävin. Tapahtuman kytkee aukottomasti lestadiolaisuuteen se, että pöytäkirjojen mukaan Helena Vesterisen piti saarnoissaan ”ylistää jumalisiksi niitä, jotka kuuluvat (lestadiolaissaarnaaja) Markus Saksin seuraan Jäppilässä”. Helena Vesterisen oli houkutellut horrossaarnaamiseen kuolemajärveläinen Maria Rumpunen (Koppelin Mari) yhden ruplan maksusta. Rumpusen tavoitteena oli ollut käännyttää horrossaarnaajatytön avulla koko kylä ”elävään uskoon”. Helena Vesterinen oli esiintynyt varsin uskottavasti, sillä hänen vanhempansa näyttävät täysin uskoneen tyttärensä saarnaamisen aitouteen. Samoihin aikoihin myös edellä mainittu ”saarnaaja” Holopainen kierteli Uudellakirkolla levittämässä lestadiolaisuutta saaden aikaan kielteisiä ilmiöitä. Pitäjässä syntyneen ”epäjärjestyksen takia Holopainen vangittiin ja hänet vietiin Viipurin lääninvankilaan.

Edellä mainittuihin tapahtumiin liittyen Markus Saksia, hänen isäänsä Juho Saksia ja muuta perhettä kiellettiin pitämästä seuroja vuonna 1884. Saksin perhettä syytettiin esiintyneistä lieveilmiöistä. Perheen katsottiin "vietelleen" muita seurakuntalaisia "väärään oppiin". Saksien lisäksi Nikodemus Kiesiä ja Vammelsuun kylässä asuneita renki Paavo Kokkoa ja hänen vaimoansa Maria Hinkkasta kiellettiin järjestämästä seuroja. Kiesiä kiellettiin lisäksi pitämästä opetuspuheita. Nikodemus Kiesi ilmoitti kuitenkin aikovansa jatkaa toimintaansa.

Johan Henrik Erkko

Johan Henrik Erkko (16.1.1849 Orimattila – 16.11.1906 Helsinki) oli suomalainen runoilija, novellisti, sanomalehtimies, aforistikko, näytelmäkirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Erkko oli suomalaisuusaatteen kannattaja ja vaikutti tarmokkaasti kansanvalistuksen piirissä tukien nuorisoseurojen, raittiusseurojen ja työväenyhdistysten perustamista ja toimintaa.
 
Johan Henrik Erkko tai J.H. Erkko, jossa muodossa hänen nimensä tuli tunnetuksi, valmistui vuonna 1872 Jyväskylän seminaarista kansakouluopettajaksi. Opettajana hän toimi Rokkalan tehtaan kansakoulun opettajana Johanneksessa vuosina 1872-74 sekä ns. Wilken alkeiskoulun opettajana Viipurissa vuosina 1874-92. Vuodesta 1884 Erkko toimi koulun johtajana. Hänen on kerrottu olleen hyvä ja pidetty opettaja, joka paneutui oppilaidensa kehitykseen huolella ja seurasi koulun jälkeenkin entisten oppilaidensa menestystä elämässä. Viipurissa asuessaan hän oli opetustyönsä ohella myös sanomalehtimies. Erkko toimitti lehtiä Ilmarinen (vuosina 1874 - 1876), Pikku Ilmiö (1880) ja Ilmiö (vuosina 1880 - 81). Lisäksi hän kuului Helsingissä ilmestyneen Päivälehden toimituskuntaan. Erkko käytti kirjoituksissaan lukuisan määrän eri nimimerkkejä, joita olivat mm. E., Eo, Erkko, Erkkonen, J.E., J.H.E., -rkk-.

Asuessaan Viipurissa nousi J.H. Erkko kaupungin keskeisten vaikuttajien joukkoon. Hän oli kaupungin seurapiireissä suosittu keskushenkilö. Lisäksi hän osallistui myös innokkaasti kaupungin kansallisiin rientoihin ja pyrki myös poliittiseen vaikuttamiseen toimittamansa sanomalehti Ilmarisen kautta. Lehdessään hän vaati mm. suomalaisen kauppakoulun perustamista Viipuriin. Erkko oli perustamassa muun muassa Viipurin Suomalaista lyseota (1879) ja kirjastoa, johon hän hankki miltei kaiken silloisen kotimaisen ja suomennetun kirjallisuuden. Eläkkeelle opetustoimesta Erkko jäi vuonna 1893 lähinnä kirjallisten ansioittensa perusteella. Käkisalmessa Erkko toimi raatimiehenä vuosina 1893 – 1894 sekä väkijuomien valmistuksen ja myynnin tarkastaja Tampereella vuosina 1896 – 1897.
J. H. Erkon esikoiskokoelma Runoelmia I ilmestyi vuonna 1870. Hänen vahvinta aluettaan olivat kansanlaulunomaiset, melodiset ja valoisat runot. Varsinkin alkuvuosien runous oli valoisaa. Erkon usko ihmisen kehityskykyyn säilyi kyllä läpi hänen elämänsä. Monet Erkon runoista ovat tulleet tunnetuiksi Oskar Merikannon sävellyksinä. Näitä ovat mm. Merellä, Murhelintu ja Jouluaatto (alkaa sanoin: No onkos tullut kesä). Muita sävellettyjä runoja esimerkiksi Kansalaislaulu (alkaa: Olet maamme armahin Suomenmaa, suomalainen kansansävel), Hämäläisten laulu (saksalainen kansansävel), Laulu Vuokselle (E.A. Hagfors) ja Työkansan marssi (Jean Sibelius). Erkko ei kuitenkaan ollut pelkästään laululyyrikko, vaan myös aaterunoilija. Hän valjasti runoutensa kansanvalistuksen ja monien, hyviksi kokeminensa pyrkimysten edistämiseen. J.H. Erkko pyrki seuraamaan uusia aatteellisia virtauksia ja tieteellisiä teorioita. Niinpä hän sovitti lyriikkaansa 1880-luvulla uuden realismin ohjelman mukaiseksi. Näytelmissään hän tulkitsi uusia aatteita havainnollisemmin ja pohti raamatullisissa ja kalevalaisissa kehyksissä yhteiskunnallisia ongelmia.

J.H. Erkko oli Suomen kirjailijaliiton perustajajäsen, ja toi sen puheenjohtajana vuosina 1902−1903. Hänelle myönnettiin kaksi merkittävää kirjallisuusalan palkintoa, toinen, Suomen Kirjallisuudenseuran palkinto vuonna 1896, sekä valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1899. Kirjailijaneläke hänelle myönnettiin vuonna 1906.

J.H. Erkon piirteet on kuvattu useisin hänen teostensa kanslehtiin

Erkko rakennutti vuonna 1902 itselleen Erkkola-nimisen taiteilijakodin Tuusulaan. Talon suunnitteli Pekka Halonen ja se rakennettiin Erkon toivomuksesta lähelle Syvälahden torppaa, jossa Aleksis Kivi oli viettänyt vuonna 1872 viimeiset elinkuukautensa veljensä Albert Stenvallin hoidossa. 

J.H.Erkko menehtyi  Helsingissä Eiran sairaalassa 16.11.1906. Hautajaisista 19.11. muodostui kansallinen surujuhla. Erkon arkkua olivat kantamassa hänen veljensä Eero Erkko sekä ystävänsä Juhani Aho, Pekka Halonen, Eino Leino, Oskari Merikanto, E. N. Setälä, K. A. Castrén ja Juho Lallukka.