Aikaisemmin olen kirjoittanut useita artikkeleita (ja kaivanut historian hämärästä), joissa kohtaavat kaksi kiihkeitäkin tunteita viime aikoina herättänyttä aihetta, lestadiolaisuus ja Venäjä. Alla linkit näihin kirjoituksiin
- Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 1
- Lestadiolaisuus Venäjällä, osa 2
- Karjalainen marttyyri
- D. Bernhard Wennberg: Muistelmia Uhtualta ja Norja...
- "Hihhuleista" Pietarissa
Tällä kertaa artikkelin aiheena on Venäjän viranomaisten huolestuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuuden leviämisestä, ensin Suomeen ja sittemmin Venäjälle.
Kuopion hiippakunnan piispa Robert Valentin Frosterus joutui selvittämään kenraalikuvernööri Mensckoffille lestadiolaisten toimintaa 1850-luvulla |
Lestadiolaisuus
joutui Venäjän viranomaisten tutkinnan ja huomion kohteeksi ensimmäisen kerran
vuonna 1852, kun Norjan Kautokeinossa
herätykseen tulleet lappalaiset pahoinpitelivät paikallisen nimismiehen ja
kauppiaan hengiltä. Kun tieto tapahtumasta saavutti Tukholman, raportoi
Venäjän diplomaattinen edustaja Freytag Loringhöven siitä Pietariin
ulkoasiainministeri Nesselrodelle. Kirjelmässä kuvattiin Kautokeinon
tapahtumien lisäksi herätykseen liittyneiden olevan väkivaltaisia, ja
kokousten muodostuvan usein orgioiksi. Loringhöven esitti huolensa liikkeen
leviämisestä Suomen puolelle, elleivät viranomaiset ryhdy tarvittaviin
toimenpiteisiin.[2] Tukholmasta saapunut kirje herätti Venäjän
ulkoministeriön mielenkiinnon. Se kääntyi salaisella tiedustelulla Suomen
kenraalikuvernöörin puoleen. Kenraalikuvernööri Menschikoff vaati selvitystä
Oulun läänin kuvernööriltä. Myös Kuopion hiippakunnan piispalle tiedotettiin
asiasta, jotta papisto voisi ryhtyä ehkäisytoimenpiteisiin. Sekä maaherra A.
Lavonius että piispa Robert Valentin Frosterus (1795 - 1884) kertoivat lähettämissään
kirjeissä tapahtumista Norjassa sekä lestadiolaisuudesta Lapissa. Vaikka
herätykseen liittyneitä moitittiin suvaitsemattomuudesta sekä huudosta ja tanssista kirkoissa, he saivat
kiitosta viinan hylkäämisestä sekä siveellisestä elämästä. Niin Lavonius kuin
Frosteruskin olettivat herätyksen vähitellen rauhoittuvan. Frosterus totesi lisäksi,
ettei herätyksiin liity mitään poliittista. Saadut selvitykset lienevät
tyydyttäneet kenraalikuvernööriä. Hän
pyysi kuitenkin joulukuussa 1853 Oulun läänin kuvernööriä ryhtymään salaisiin
toimenpiteisiin, jotta ruotsalaiset talonpojat eivät pääsisi levittämään
vahingollisia oppeja Suomen puolelle.[3]
Lehtori Bruno Boxström organisoi Sortavalan evankelisen seuran toimesta rajantakaisen Karjalan evankelioimista |
Uudestaan
lestadiolaisuus oli Venäjän viranomaisten huolen kohteena 1900-luvun alussa.
Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiaintoimituskunta sai 19.11.1909
vastattavakseen lestadiolaisuutta koskevan tiedustelun. Sen takana oli Venäjän
sisäministeriön ulkomaisten uskontunnustusten kirkollisasiainosasto, joka oli
lähettänyt Suomen kenraalikuvernöörin kanslialle kirjelmän, jossa se pyysi
tietoja Suomessa levinneen hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta.
Kenraalikuvernöörin kanslia lähetti kirjelmän edelleen kirkollistoimikunnalle lähempää
toimenpidettä varten. Toimituskunta kääntyi puolestaan 24.11.1909
tekemällään päätöksellä Tuomiokapitulin puoleen. Sen oli toimitettava
senaattiin saatavissa olevat tietonsa hihhulisuunnasta.[4]
Selvityspyyntö
oli todennäköisesti ortodoksisen Karjalan veljeskunnan pyrkimys torjua
protestanttinen Karjalan lähetys. Karjalan lähetystä organisoi innokkaasti
Sortavalan evankelinen seura lehtori Bruno Boxströmin johdolla. Boxströmin
kuningasajatus oli rajantakaisen Karjalan evankelioiminen, jota varten
perustettiin erityinen "Karjalan ystävien" toimintaryhmä.
Evankelioimisohjelma kumpusi suomalaiskansallisesta innostuksesta ja
uskonnollisesta tavoitteenasettelusta. Ortodoksisen kirkon puolelta ryhdyttiin
nopeasti vastatoimenpiteisiin, ja vuonna 1907 perustettiin edellä mainittu
Karjalan veljeskunta, joka toimi molemmin puolin Suomen ja Venäjän rajaa.
Veljeskunta pyrki estämään ortodoksien luopumisen kirkostaan korostamalla
ortodoksian liittymistä venäjän kieleen ja toisaalta suomalaisuuden
yhteenkuuluvuutta luterilaisuuden kanssa. Venäläistämistyön johtoon nousi
pappismunkki Kiprian, jonka ansiosta suomalainen Karjalan lähetys oli
kielteisesti esillä venäläisessä lehdistössä. Aunuksessa ja Muurmannin
rannikolla oli protestanttisista ryhmistä ainoastaan lestadiolaisuudella vankka
ote. Vytegran lestadiolaisyhteisö oli syntynyt jo 1880-luvun puolivälissä. Myös Petroskoissa oli herätyslikkeelä kannatusta. Tämä selittää viranomaisten mielenkiinnon, sillä ilmeisesti pelättiin
protestanttisuuden leviämistä lestadiolaisuuden muodostamien sillanpääasemien
avulla.[5]
Uutinen lestadiolaisten innokkaasta toiminnasta Vytegrassa, Aunuksen kuvernementissa. Laatokka 14.4.1885. |
Ortodoksisen papiston
huoli lestadiolaisten ja vähitellen myös muiden protestanttisten suuntien
vaikutusvallan kasvusta ei ollut aiheeton. Lestadiolaiset herätykset
venäläisten keskuudessa Pietarissa ja sen ympäristössä olivat alkaneet
perimätiedon mukaan vuosina 1897 - 1898. Tällöin tsaari oli mahdollisesti jopa
henkilökohtaisesti kosketuksissa lestadiolaistuneiden venäläisten kanssa.[6] Myös Karjalan ystävien ja lestadiolaisuuden
väliltä löytyy yhteys. Kun Karjalan ystävät lähettivät Britannian
raamattuseuran palkkaaman venäläisen lähetin matkalle Itä-Karjalaan, he
värväsivät hänen tulkikseen Aunuksen Vytegrasta (Vytegra on nykyisin Vologdan kuvernementissa. Äänisjärven eteläpuolella sijaitseva kaupunki kuului vuonna 1922 laukkautettuun Aunuksen kuvernementtiin) kotoisin olleen Aleksanteri
Järvenpään. Tämä kuului lestadiolaiseen
uusheräykseen. Järvenpää kuvasi matkaansa yksityiskohtaisesti uusheräynneiden Kolkuttajan
Lähetyssanomissa. Siinä Järvenpää kertoo joutuneensa Aunuksessa maaherran
käskystä virkavallan tutkittavaksi. Kolme vuotta aikaisemmin lähettämässään
kirjeessä hän valittaa lestadiolaisten vaikeita oloja huolimatta vuonna 1905
annetusta uskonnonvapaudesta:
Onhan täällä paljon rauhaa kaipaavia
sieluja, mutta näin ahtaissa oloissa ei vielä ole mi- tään toivoa, että semmoisellekaan saisi vapaasti saarnata
evankeliumia. Sillä kun hallitsija julisti
uskonnon vapauden, niin papisto kohta keksi uuden lakipykälän, joka raskaan
rangaistuksen uhalla kieltää ketään
viekoittelemasta "oikeauskoisia" muihin uskontoihin.”
Kirjeessään
Aleksanteri Järvenpää kertoo nimeltä mainiten parista lestadiolaisuuteen
kääntyneestä venäläisestä.[7]
Lisäksi niissä inkeriläiskylissä, joissa lestadiolaisuus oli saanut vankan
kannatuksen, liikkeeseen liittyi osa suomalaisten keskuudessa asuneista
venäläisistä ortodokseista. Tyypillinen esimerkki tällaisesta kehityksestä oli
Pietarin kupeessa sijainnut Lahden kylä.[8] Myös muilta lestadiolaisuuden
leviämisalueilta löytyy esimerkkejä uskonnollisen yhteisön luomasta paineesta
yhtenäiseen uskonnonharjoitukseen, jolloin kirkkokuntara-jatkaan eivät
muodostuneet esteeksi herätysten leviämiselle. Tämän tyyppisestä kehityksestä
on tietoja Muurmannin rannikolta ja Pohjois-Amerikasta.[9]
Kuopion hiippakunnan
tuomiokapituli antoi lestadiolaisille mahdollisuuden oman selityksen
antamiseen. Tuomiorovasti Elias Lönnrot kääntyi kahden oululaisen
lestadiolaisen johtomiehen puoleen. ”Vanhoillisten” edustaja, kapteeni John
Ryselin kieltäytyi tarjotusta tehtävästä. Uusheräyksen edustajaksi Lönnrot
valitsi kirjailija, toimittaja ja kirjakauppias J. F. Hellmanin. Hellman esitti
vastineessaan lyhyen katsauksen lestadiolaisuuden historiaan, laajan
selvityksen liikkeen hajaannuksista, sekä totesi lestadiolaisuuden opin
perustuvan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Hän kertoii liikkeen
tuoneen paheiden poistajana, raittiuden ja siveellisyyden edustajana
"suurta siunausta".[10]
1960-luvulla palanut komea vytegralainen kirkko. Kuvan on ottanut vuonna 1909 Sergey Prokudin-Gorsky |
Tuomiokapitulin lausunnon
laati asessori J. A. Mannermaa. Hän lähinnä tiivisti ja systematisoi Hellmannin
laatimaa kuvausta. Mannermaa kertoi liikkeen levinneen kaikkialle Lappiin,
jossakin määrin Pohjanmaalle ja "eteläisempiin seutuihin". Mannermaa
totesi lestadiolaisuuden olevan ennen kaikkea maallikkoliike. Omana
korostuksenaan hän toi esille sen, että lestadiolaisuus oli Suomessa aina
esiintynyt kuuliaisena maan laeille ja yhteiskuntajärjestykselle. Lisäksi hän
totesi vanhoillisen suunnan "vikana" olevan jyrkän ja tuomitsevan
hengen toisella tavalla uskovia kohtaan, vaikka ulkonaisesti tämä suunta
esiintyi rauhallisesti. Lestadiolaisuuden leviämisestä ulkomaille, esimerkiksi
Venäjälle, Mannermaa ei maininnut mitään. Hän ei selvityksessään maininnut
lainkaan lähinnä Etelä-Suomessa esiintynyttä esikoislestadiolaisuutta. Tuomiokapituli päätti lausunnostaan 21.12.1909, ja kirkollistoimituskunta
vastaanotti sen 27.12. 1909. Kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri Niilo
Karilas lähetti selvityksen edelleen kenraalikuvernöörille 30.12. 1909.
Epäselvää on, johtiko selvitys toimenpiteisiin Venäjän sisäministeriössä.[11]
Näkymä Vytegraan vuodelta 1909. Kuvan on ottanut Sergey Prokudin-Gorsky |
Uusheräyksen toiminta
Venäjällä aiheutti siinä määrin epäluuloja, että kirkollistoimikunta kehotti
haaraosastoa keskeyttämään toimintansa. Muussa tapauksessa koko SLLH:n toiminta
uhattiin lopettaa. Saarnaaja Jaakko Huotarin matka Aunukseen oli epäluulojen
takia keskeytynyt samoihin aikoihin. Vytegralaiselle uusheränneelle Renne
Pulkkiselle lähetettiin venäjänkielinen todistus haaraosaston päämääristä ja
toiminnasta väärinkäsitysten ehkäisemiseksi. Viranomaisten epäluuloja herätti
varsinkin varojen keruu haaraosaston hyväksi. Paikalliset uusheränneet
olivat olleet kolme kertaa viranomaisten kuulusteltavina. Lopulta nämä olivat
tyytyväisiä saamiinsa selvityksiin. He kehottivat paikallisia
uusheränneitä säilyttämään viralliset todistukset ”hyvässä tallessa” ja
näyttämään uudet keräyslistat aina poliisilla vahvistusta varten.[12]
Seuraavina vuosina uusheränneet olivat varovaisia toimiessaan Venäjällä.
Tarkkoja oltiin erityisesti venäjänkielisten lestadiolaisten toiminnasta
uutisoidessa. Kun Viipurissa pidettyyn SLLH:n ylimääräiseen kokoukseen 6. –
9.6. 1914 osallistui kansallisuudeltaan venäläisiä seuravieraita, poistettiin
maininta heistä Kolkuttajassa ilmestyneestä artikkelista.[13]
Muutama vuosi myöhemmin, tilanteen rauhoituttua, mainitaan heidän osallistumisensa uusheränneiden
kesäseuroihin ja kokouksiin jo avoimesti. Kolkuttajassa julkaistiin
ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisen lestadiolaissotilaan Aleksander
Schdanoffin kirjeitä pal-veluspaikoistaan.[14]
Kolkuttajan artikkelien mukaan venäjänkielisiä seuravieraita osallistui
Viipurin lisäksi vuonna 1910 pidettyyn Antrean ylimääräiseen kokoukseen sekä
vuonna 1916 Kotkassa pidettyyn ylimääräiseen kokoukseen ja kesäseuroihin.[15]
[1] Artikkeli perustuu pääosin Kaarlo Castrenin ja Hannu
Mustakallion artikkeleihin. Castrenin artikkeli Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän
viranomaisten pelon kohteena ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen
seuran vuosikirjassa 1933. Mustakallion artikkeli Lestadiolaisuus valtiollisena vaarana. Venäjän
sisäministeriön tiedustelu "hihhulilahkon opista ja sen toiminnan laadusta" vuodelta 1909.
Artikkeli ilmestyi Jorma Selovuoren toimittamassa professori Osmo Jussilan juhlakirjassa ...Vaikka voissa
paistais? vuonna 1998.
[2] Castren 1934, 140 – 142.
[3] Castren
1934, 142 – 148.
[4] Mustakallio
1998, 198 - 199.
[5] Kansanaho 1964, 21; Mustakallio 1998, 213 - 214.
[6] Venäjän lestadiolaisten keskuudessa
säilyneen perimätiedon mukaan 1800-luvun lopulla
alkaneita herätyksiä johtivat Nikolai Aleksejev ja Pjotr Schtyrikoff. Heistä Nikolai Aleksejev olisi tuon tiedon
mukaan ollut tsaarin hovin palveluksessa verhoilijana.
Hän oli puhutellut tsaaria: Nikolai Aleksejev sanoi tsaarille, että tsaari
tekisi parannuksen ja ottaisi
elävän uskon. Kun tsaari ei puhuttelusta huolimatta tehnyt parannusta, sanoi Nikolai Aleksejev tsaarille: "Sinun
valtakuntasi ei tule pysymään". Tsaarin hovin palveluksessa oli myös suomalaisia
lestadiolaisia. (MKK. Anastasia Kolgunovan hst.5.- 6.7.1996; Venäjän ns. vanhojen uskovaisten ryhmähaastattelu
1.7.1996).
[7] Kolk. 12/1907, 94 – 96; Kolkuttajan
Lähetyssanomat 1 /1910, 7 – 11.
[8] Lahti-niminen kylä irtaantui vuonna 1923
omaksi seurakunnakseen Pietarin Pyhän Marian
seurakunnasta. Seurakunnassa oli vuonna 1925 noin 700 jäsentä (Jääskeläinen 1982, 258).Vaikka kylän
väestöstä osa oli alunperin venäläistä alkuperää, he olivat pitkälle
assimiloituneet kylän pääväestöön eli inkeriläisiin. Venäläiset olivat ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta kävivät
luterilaisessa kirkossa ja monet omaksuivat myös suomenkielisen
pääväestön uskonnolliset näkemykset. Useat kansallisuudeltaan venäläiset olivat sulautuneet inkeriläisväestöön
niin, että he olivat kadottaneet kunnollisen
venäjänkielen taidon. Lestadiolaisuudesta tuli mahdollisesti jo 1880-luvulla
kylän uskonnollisen
elämän pääilmenemismuoto. Vaikka herätysliikkeeseen liittyikin todennäköisesti vähemmistö kylän
väestöstä, tuli herätysliikkeen hyväksymistä uskonnollisista ja yhteiskunnallisista normeista koko
kyläyhteisön normeja:"Kirkossa kävivät
kaikki lahtoiset. Jotka oikein uskovaisia, eivät käyneet teattereissa,
elokuvissa, tansseissa. Jotka
vähemmän uskovaisia - kuitenkin uskovaisia - kävivät kirkossa ja seuroissa,
mutta saattoivat käydä joskus myös
elokuvissa ja teattereissa. Hyvän esimerkin lestadiolaisuuden luomasta normistosta koko kyläyhteisölle
antoi suhtautuminen alkoholiin: Kylässä kolme
ihmistä, jotka ryyppäsivät. Heitä halveksittiin ja he tekivät sen salaa. (Erna
Morozin hst. 24.10.1994); Lahden
kylässä asui useita lestadiolaisia saarnaajia, joista tunnetaan nimeltä Juhani Laihinen ("Lahen
Vanja", 1853-1936), Fredrik Soittonen (k. 1931) ja Pekka Marin (1849-1918). Heistä Fredrik Soittonen toimi
Pietarin Pyhän Marian, Lahden,
Siestarjoen ja Valkeasaaren seurakunnissa seurakunnanhoitajana vallankumouksen jälkeen, kun miltei koko Inkerin
papisto oli paennut Suomeen (Raittila 1967, n:o 230; Erna Morozin hst.
24.10.1994; SL 11/1921, 12/1922, 184; 2/1925, 23-24; 6/1991, 160-161; Jääskeläinen 1980, 332, 349, 504; Jääskeläinen
1982, 258, 263, 265, 267;
OMA. Laestadiana 10. Ef:37. Luettelo Pietarin seudun lestadiolaisista saarnaajista).
[9] Onnela 1975, 103; Raittila 1982, 54 -55.
Muurmannin rannikolla lestadiolaisuudella oli
vallankumoukseen saakka vahva ote. Uusheräyksen lähetit Juho Pyörre ja Matti Junttila tekivät alueelle
saarnamatkan kevättalvella 1914. Seuroja pidettiin Vaitolahdessa, Kervannossa, Pummangissa, Muotkavuonon kylissä ja
Aleksandrovskin seudulla Tyyvän, Maaningan, Bresnoin, Bjelon ja Aleksandrovskin kylissä. (Kolk. 9/1914, 183 - 188).
[10] Mustakallio 1998, 215 – 216.
[11] Mustakallio 1998, 216 - 217.
[12] OMA. Laestadiana 10. Da: 2. 16.11.1910
Antti Pulkkiselle; 10.12.1911 Renne Pulkkiselle;
23.12. 1911 Jaakko Huotarille; Ea:2. Jaakko Huotari 29.1.1911; Renne Pulkkinen 12.2.1911.
[13] OMA. Laestadiana 2 Cd: 1. Ylim. ylkok. 6 –
9.6.1914.
[14] Kolk 8/1915, 150 – 151; 10/1915, 181 –
183; 19/1915, 335 – 336.
[15] Kolk 8/1915, 150 – 151; 16/1916, 357 –
376.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti