Murhatun kauppiaan Heikki Pajarin muistokirjoitus (Wiipuri no 219/20.10.1900)

Edellisessä blogikirjoituksessani aiheenani oli Lappeen Tirilässä lokakuun puolivälissa vuonna 1900 tapahtunut kolmoismurha. Murha, jossa tekotapa oli erittäin raaka (murhavälineenä oli puntari), oli monimutkaisine ja värikkäine selvittelyineen ja oikeudenistuntoineen kolmen vuoden ajan lehtien uutisotsikoissa. Wiipuri-lehti julkaisi 20.10.1900 murhatun lestadiolaisen kauppiaspariskunnan hyvin tunteneen henkilön laatiman muistokirjoituksen. Vainajat kuvataan auttavaisina, rehellisinä ja vaatimattomina ihmisinä. Tuo kuva muodostui heistä myös minulle, tutustuessani lukuisiin aihetta koskeviin lehtikirjoituksiin ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin. Heikki ja Maria Pajarin (os. Tång) hautakivi seisoo edelleen hautausmaakäytäntöjen muutoksia uhmaten Lappeenrannan vanhalla hautausmaalla. Toivottavasti vielä pitkään.

Muistosanoja 

Lappeella tapahtuneessa kolmoismurhassa surmansa saaneesta H. Pajarista kirjoitetaan meille:

Ylhäisistä ihmisistä samme kyllä paljon kuulla puhuttavan heidän kuolemansa jälkeen. Näinä päivinä ovat sanomalehdet tienneet kertoa kamalasta kolmoismurhasta Lappeella, jonka kautta tuonelaan on mennyt alhaisia henkilöitä, mutta joiden joukossa kuitenkin oli yksi, - Heikki Pajari, jonka vaatimattomasta, mutta hyväätekevästä elämästä tahtoisin tässä jonkun sanan sanoa.

Vainaja oli kotoisin Kuivaniemen kappelista. Jo nuorena tuli hän palvelukseen Iihin kauppias Häggqvist-vainajalle, joka opittuaan hänet tuntemaan rehelliseksi ja jumalaapelkääväiseksi mieheksi, toimitti hänet kaupittelemaan lohia Helsinkiin. Nauttien verrattain suurta palkkaa ja harjoittaen suurinta säästäväisyyttä onnistui Pajarin jonkun ajan kuluttua saada kokoon niin paljon omaisuutta, että voi alottaa oman torikaupan. Lukemattomat helsinkiläiset vielä hyvin muistanevat tuon pienosen ja luotettavan miehen, jonka ammeesta parasta lohta saatiin.

Kauppa lienee myös hänelle kutakuinkin onnistunut, koska Pajari eräälle köyhälle sukulaiselleen ja ystävälleen voi lahjoittaa talon Merijärven seurakunnasta ja kestää yhdelläkin kertaa takausmaksua, johon tunnottomat ihmiset olivat saaneet hänet houkutelluksi, noin 10 000 markkaa. Saatuaan kuitenkin säästöön pienen omaisuuden, muutti vainaja Helsingistä Lappeelle erään hyvän ystävänsä luokse asumaan tehden taloudellisia ja maa-askareita. Kun tämäkin ajan pitkään tuli vainajalle, joka paraat voimansa oli kuluttanut Helsingin toreilla, rasittavaksi, tahtoi hän asettua jälleen viettämään omintakeista elämää vaimonsa kanssa pienessä mökissä. Vainaja oli tottunut koko elämänsä ajan viettämään ahkeraa elämää, josta syystä ei hän nytkään tullut toimetta aikaan ja siksi hän taas alkoi jonkinlaisen torikaupan Kaukaan tehtaalla.
 

Pajarien hautakiven maali ja tekstit ovat jo kuluneet

Aina vihasi vainaja vääryyttä ja petosta sekä ahneutta. Hienotunteisesti ja hellästi kohteli hän aina niitä, jotka olivat hänelle joutuneet velkaan. Ennen antoi hän omaisuutensa hukkua kuin pahoitti velkamiehensä mieltä. Ja milloin köyhä tuli hänen majaansa, sitä hän aina ruokki ja holhosi. Hän avasi aina pienen ja vaatimattoman majansa oudoillekin vieraille. Hän tahtoi noudattaa herran käskyä: ”Huoneeseen ottamista älkää unhottako, sillä sen kautta ovat muutama tietämättä enkelitkin huoneeseensa ottaneet”.  Mutta sanomalehtiuutisista päättäen tuli tällä kertaa Pajarin huoneeseen murhamies, joka hyväntekijöiltään ja heidän vieraaltansa ruhjoi pään rikki.
 

Helsingissä ollessaan uskoi Pajari köyhille ylioppilaillekin monesti rahalainoja, mutta keneltäkään heistä ei hän milloinkaan ottanut penniäkään korkoa. Lukuisat ystävät muistavat aina Pajarin ja hänen hiljaisen, hurskaan vaimonsa sydämmellisestä vieraanvaraisuudesta, samalla kuin he toivovat, että he ovat saaneet Jumalan armosta muuttaa siihen ylhäiseen majaan kirkastuksen maalla, jonne ei enää murhamiehen käsi ylety.