Hyppääjät ja kuohitut

 

Valkjärven kirkko, Hyppääjäliike saapui Valkjärvelle Inkeristä vuonna 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä

Kun toistakymmentä vuotta sitten kokosin väitöskirjaani, perehhdyin siinä yhteydessä varsin perusteellisesti Karjalan uskonnolliseen elämään. Koska alue on ollut itäisen ja läntisen kristikunnan sekä taistelutanner että vuorovaikutusalue, ei se voinut olla näkymättä Karjalan uskonnollisuudessa. Alueella vaikutti aikoinaan kaksi hyvin erikoista uskonnollista liikettä. Toinen oli saanyt nimen hyppääjäliike, toinen kastraatit eli kuohitut. Ohessa molemmista liikkeistä aikoinaan kirjoittamani teksti:
--------

Uskonnollisista herätysliikkeistä levisi Viipurin lääniin ensimmäisenä pietismi 1700-luvun alussa. Herrnhutismi saapui Viipurin lääniin Baltian välityksellä. Inkerin Lempaalassa 1781 syntynyt herätys oli myös herrnhutilaispohjainen. Se levisi Suomen puolelle Kivennavalle ja Valkjärvelle kirkollisena herätyksenä. Herätys vaikutti seudulla puoli vuosisataa. Valkealan ja Savitaipaleen pitäjissä oli lisäksi 1800-luvun puolivälissä taustaltaan tarkemmin määrittele-mättömiä uskonnollisia herätyksiä.[1]

Tunnepitoisen herrnhutilaisuuden ja radikaalipietismin pohjalta syntyi Länsi-Inkerin Ropsussa hyppääjien liike. Sille oli ominaista voimakas hurmoksellisuus, joka ilmeni hyppäämisenä. Liikkeeseen lienee vaikuttanut ortodoksien keskuudessa Venäjällä esiintynyt hlystien (hlystit = ruoskijat) lahko. Siinä ilmeni sekä askeettisia että seksuaalisia piirteitä hurjine tansseineen ja hyppäämisineen. Hyppääjät olivat taipuvaisia hylkäämään muodollisen avioliiton. Hurmostilassa hyppääminen, maassa konttaaminen, sekava ääntely ja huutaminen nähtiin Pyhän Hengen läsnäolon merkkeinä. Seuroissa pidettiin puheita ja laulettiin lauluja, joita hyppääjät osittain itse sepittivät. Muita liikkeen tunnusmerkkejä olivat keskinäisenä tervehdyksenä pyhä suudelma (laina ortodokseilta hlystien välityksellä), kieltäytyminen alkoholista, kahvista ja tupakasta. Naiset korostivat asketismia ajamalla hiuksensa pois. Hyppääjäliike on nähty hlystien lahkon rinnakkaisilmiönä luterilaisessa kirkossa. Siinä oli vaikutteita myös kastraattien eli skoptsien hurmosliikkeestä. Skoptsien liike oli hlystien tavoin ortodoksisen kirkon sisällä syntynyt ääriliike.[2]

Hyppääjäliike tuli Suomeen Inkeristä vuonna 1836. Tällöin Kivennavalla vierailivat Erkki Melton kutsumina liikkeen johtajat Juhani Riikonen ja Joosef Muratta. Vierailun jälkeen miehet saivat mukaansa kivennapalaisen Matti Ronnun "oppipojakseen". Rontu lähti viikon opetuksen jälkeen veljensä Juhanin kanssa levittämään uusia käsityksiään Valkjärvelle, Muolaaseen ja Uudellekirkolle. Liikettä yritettiin monin tavoin tukahduttaa aluksi siinä onnistumatta. Hyppääjien johtajat häädettiin asunnoistaan, ja heistä Matti Rontu joutui työvankilaan vuosina 1840 ja 1850. Valkjärvelle liike saapui 1838 ja laajimmillaan sillä oli pitäjässä vähintään 200 kannattajaa  Naumalan, Valkeamatkan, Vaalimon, Rampalan, Nousealan ja Siparilan kylissä. Hyppääjäliikettä esiintyi myös Uudellakirkolla ja Muolaassa. Liikkeen taantuminen alkoi 1850-luvulla. Laatokan-Karjalaan se levisi vuonna 1853, kun useita hyppääjä- ja kastraattiliikkeisiin kuuluneita karkoitettiin kotiseuduilleen Venäjältä. Heitä tuli esimerkiksi Jaakkimaan noin 20 henkeä.[3]

1800-luvun lopulla näyttää hyppääjäliike vähitellen sammuneen. Tosin huomaamaton toiminta jatkui Valkjärvellä vielä 1920-luvulle.[4] Kurkijoen rovastikunnasta kerrotaan vuonna 1875 hyppääjien ja kastraattien toiminnan lakanneen Hiitolan seurakunnassa ja ilmeisesti myös Kurkijoen seurakunnassa. Toisaalta Hiitolan piispantarkastuspöytäkirjasta löytyy vielä viisi vuotta myöhemmin viittaus Inkeristä tulleeseen vääräuskoisuuteen, jolla tarkoitettiin hyppääjä- tai  kastraattiliikettä. Tämän jälkeen loppuvat maininnat  Kurkijoen seudulta.[5] Jääsken rovastikunnassa esiintyi hyppääjäliikettä Kirvun seurakunnassa. Kannattajia arvioitiin olevan noin parikymmentä henkeä. Piispantarkastuspöytäkirja vuodelta 1895 kertoo seurakunnasta löytyvän hyppääjiä vielä yli kaksikymmentä henkeä. He pitivät yhteyttä "samanmielisiin" Hiitolassa. Näin ollen liike ei olisi lakannut Hiitolassa vielä 1890-luvun alkuun mennessä.[6]

Vahvimmalla alueellaan Kannaksen rajapitäjissä hyppääjäliike toimi huo-maamattomasti. Seurakuntakertomukset vaikenevat miltei tyystin sen toiminnasta. Muolaan kirkkoherra Johan Albert Tengén mainitsee vuonna 1882 hyppääjäliikkeellä olleen useita kannattajia, mutta liike oli ikäänkuin pysähtynyt.[7] Suunta mainitaan piispantarkastuksissa vain Kivennavalla vuonna 1881. Muolaan rovastikuntakertomuksessa vuonna 1889 kerrottiin, ettei hyppääjäliikkeestä kuulunut enää mitään Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa.[8] Valkjärven seurakuntakertomukset ja piispantarkastuspöytäkirjat vaikenevat hyppääjäliikkeestä 1870-luvulta lähtien, vaikka sillä tiedetään olleen jonkin verran kannattajia 1900-luvullakin.[9]

Kastraattien (kuohittujen) uskonnollinen hurmosliike levisi Viipurin läänin alueelle Jaakkimaan Inkerinmaalta ja Venäjältä tapahtuneiden karkotusten yhteydessä vuonna 1853. Uukuniemelle liike juurtui vuonna 1866. Sortavalan seudulla kävivät kastraattien johtomiehet Juhana Riikonen ja Aukusti Lindström vuonna 1859. Kastraatteja oli Uukuniemen ja Jaakkiman lisäksi Sortavalassa, Ruskealassa ja Hiitolassa. Liike sai seuraajia lähinnä Laatokan Karjalassa. Kastraattien vaikutusta oli myös Kannaksen hyppääjäliikkeessä, ja välillä on vaikea erottaa kummasta liikkeestä on kysymys. Ensimmäisen kerran kastraatit olivat esillä Uukuniemellä vuoden 1879 piispantarkastuksessa. Sortavalan ja Uukuniemen seurakunnissa papisto seurasi kastraattien toimintaa tarkasti. Uukuniemen kirkkoherra Alexander Gustaf Walle mainitsee vuonna 1890 Sortavalan rovastikuntakertomuksessa kastraatteja löytyvän Uukuniemeltä 24 henkeä ja Sortavalasta 12 henkeä. Kolme vuotta aikaisemmin Walle oli arvellut liikkeen olevan hajoamassa ja sulautumassa seurakuntaan.[10] Vielä vuosina 1912-1916 mainittiin Jaakkiman seurakunnassa olleen muutamia vanhoja kuohittuja.[11] Liike säilyi Laatokan Karjalassa 1900-luvun puolelle saakka. Pohjois-Karjalassa ei hyppääjäliike eivätkä kastraatit saaneet jalansijaa.[12]

---

[1] Luukka 1964a, 5-19; Kansanaho 1985, 36 – 37; Talonen 1988b, 9.

[2] Kansanaho 1985, 113.

[3] Luukka 1964a, 20-24; Kansanaho 1985, 113-115.

[4] Kansanaho 1985, 115.

[5] KA. PTA. Cg 4:2. Kurkijoen rvkert. 9.4.1875; MMA. LSKA. HiiKA. II Cf. Ptptk. 23-25.6.1880 (Anders Johan Hornborg).

[6] KA. PTA. Cg 4:2. Jääsken rvkert. 6.3.1880 (K. G. Dahlgren), Cg 4:3. Kirvun srkert. 10.3.1890 (Ulrik Siegberg); MMA. LSKA. KirKA. II C. Ptptk 12-14.9.1895.

[7]  KA. PTA. Cf:8. Muolaan srkert. 26.8.1882 (Johan Albert Tengén).

[8]  KA. PTA. Cf:8. Ptptk. Kivennapa 24-25.5.1881; Cf:10. Muolaan rvkert. 9.9.1889.

[9] Vuodelta 1881 on maininta: Tietääkseni ei seurakunnassa ole mitään villioppia tällä hetkellä. (KA. PTA. Cf:8. Valkjärven srkert. 23.5.1881 [Edvard Wilhelm Leidenius]).Vuoden 1890 seurakuntakertomuksessa: Lahko-oppia ei löydy suuremmassa määrin. (KA. PTA. Cf:10. Valkjärven srkert. 23.6.1890 [A. Kiljander]).

[10] KA. PTA. Cf:9. Ptptk Uukuniemi 3-5.10.1887 (Karl Henrik Alopaeus); Sortavalan rvkert. 14.9.1887 (Anders Gustaf  Walle); Cg 4:3. Sortavalan rvkert. 22.4.1890 (Anders Gustaf  Walle); Kurkijoen rvkert. 1.4.1890 (Adol Emerik Olsoni); Luukka 1964a, 23-24.

[11] MMA. LSKA. JaaKA. II Dd.

[12] Laasonen 1971,  140 – 153.