Santeri Ivalon arvostelu J.H. Erkon kirjasta "Uskovainen". Päivälehti 3.12.1890

Kun J.H.Erkon kirja Uskovainen. Eletty kertomus valmistui loppusyksystä vuonna 1890, kirjasta tehdyt arvostelut ilmestyivät nopeasti sanomalehtien palstoille. Olihan J.H.  Erkko jo erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Erkko sai kirjastaan kehuja, mutta myös voimakastakin kritiikkiä. Aikomukseni on esitellä muutamia kirjasta annettuja arvioita sekä kirjan herättämää kipakkaakin kritiikkiä.. Ensimmäisenä on vuorossa Päivälehden toimittajan Santeri Ingmanin (myöhemmin Ivalo, 1866 - 1937) myötäsukainen arvio.

Runoilija Erkolta on taas uusi kirja ilmestynyt, sehän oli tieto, joka, kun levisi, ilahdutti kaikki suomalaisen kirjallisuuden suosijoita ja viljelijöitä. Sillä me olemme jo aikoja oppineet mielistymään ja nauttimaan siitä, mitä hänen syvällinen ja aaterikas henkensä on meille luonut, ja odotamme siis jännityksellä ja mielihalulla, mitä uutta terävää ja sointuvaa hänen kykynsä on meille tarjoava.

Tällä kertaa on ilmestynyt suorasanainen pitempi kertomus, kokonainen elämäkerta. Mutta huomaisi siitä jo heti lukiessa, vaikkei tekijätä tietäisikään, että siinä on lyyrillisen runoilijan käsialaa, runoilijan tunnetta ja vilkasta mielikuvitusta. Se on yhtenäinen kertomus, vaan sen voima ja vaikutusmahti on yksityisissä lyyrillisissä kuvauksissa, joihin kertomus usein, niin aivan myötään syventyy, ja joista me lukiessamme saamme suurimman nautinnon. Siitä kärsii ehkä kertomuksen eheys, lukijalta hämärtyy ja häipyy sen kautta toisinaan kertomuksen yhtenäinen juoksu ja tapausten yhteys ja vaikutus toisiinsa. Mutta erityisillä kuvauksilla onkin kai suurin merkitys ”eletyssä kertomuksessa”, jossa tietysti ainoastaan pääkohdat elämässä voivat tulla kuvatuiksi.

”Uskovainen” on muuan vilkasmielinen, totuutta tapaileva, horjuva ja katuva rahvaan mies, jonka sisälliset taistelut meille kerrotaan. Hän on ne itse kertonut kirjan tekijälle, joka ne meille esittää tässä kertomuksessa niinkuin kertojan suusta. Runoilijan mielikuvitus vain mehustaa tuon elämän kertomuksen.

Paavon, kerrottavan henkilön, köyhässä kodissa oli noituminen ja taikausko rinnakkain kristillisyyden kanssa olleet vallalla; siitä oli jo poikaan syttynyt halu valita totuutta. Joutui siitä rengiksi, rakasteli ja eleli, ja oli sillä välin kumminkin jumalinen, kunnes joutui palvelukseen ankaran uskonnolliseen kotiin. Siinä uskonnollinen tunne kerrassaan valtasi hänen pehmoisen mielensä, mutta sittenkin, kun viekoitus sattui, oli hän herkkä lankeamaan maalliseen iloisuuteen, jota hänen ikänsä ja luonteensa vaati.
 

Uskonnollisessa mielentilassa rakastui Paavo talon piikaan, joka oli harras kristitty, veisasi Sionia kuin enkeli ja oli hurskas. Tämän hän jo kihlasi, vaan kun ei siinäkään löytänyt täydellisen puhdasta vilpittömyyttä, pyöräytti hän toisaalle, nai maailmallisen leski-ihmisen, joka hänet oli tiennyt verkkoihinsa kiertää. Tämän kanssa eläessä oli tietysti iloja ja suruja. Kaikenlaisiin uskonnollisiin liikkeisiin hän puuttui, innostui niistä äärettömästi, vaan joutui taas maallisiin viettelyksiin, epäilyksiin ja harhailuihin. Kärsi tunnonvaivoja, parantui, paranti ja lankesi. Milloin intoili hän syvästi vakuutettuna hihhulilaisten parissa, milloin Renqvistin ankarain opetuslasten joukossa – kertomus liikkuu näet Viipurin tienoilla ja Laatokan rantamilla -, milloin innostui hän helsinkiläisistä lähetyssaarnaajista, milloin yksityisistä vakavista kristityistä: hän oli tavattoman herkkä vaikutuksille. Se hänet uudelleen ja yhä uudelleen vei mierolle, vaan se hänet myös yhtä usein kohotti alentumisensa tilasta. Hän oli läpeensä, uskovainen, usein aivan kiihkeä, mutta aivan varmaksi, aivan selville ei hän siinä kohdenkaan kumminkaan päässyt: hän uskoi ja epäili.

Kertomus on rikas aatteita, monista syvistä ajatuksista, joita tarkkaavaisuudella täytyy lukea, jos mieli niitä selvästi käsittää, ja sittenkin niihin tuntuu jäävän jotakin hämärää. Paavo mietti paljo, mietti syvälti ja lausui viisaasti. Olikohan nuo kaikki oppimattoman nikkarimestarin mietteitä? Tuntuvat ne toisinaan häneksi oudoilta, vaan samapa se, kenen mietteitä ne ovat, lukijan ne vain panevat ajattelemaan paljoa, jota sietää ajatella.

Oudolta tuntuvat myös ne useat näyt, unet ja ilmestykset, joita täysinä tosina kerrotaan, vaikka tuntuvat kovin ylenluonnollisilta. Ne ovat kai joitakin uskonnollisen tunne-elämän ilmauksia, mutta ovat epäilemättä jotakin sairaloista, jota ei ole kylliksi perustettu kertomuksessa. Mutta ne kohdat, samoin kuin useat vertauskuvat Raamatusta ja luonnosta, joita kuvia on paljo, ovat epäilemättä kauniimmin ja taiteellisimmin kuvatut ja ovat sentähden kertomuksen miellyttävimpiä kohtia. ne jättävät lukijaan pysyväisen vaikutuksen, sillä niistä loistaa läpi runoilijan luova henki.
Santeri I[ngman]