Kun joulu ei saapunut Kuparisaarelle. Michiganin historian suurin joukkomurha jouluaattona 1913

Joukkomurhan tapahtumapaikka, italialainen haali Calumetissa

Tämän blogimerkinnän syynä on jälleen vanhojen sanomalehtien selaaminen. Tällä kertaa ollaan joulun ja uudenvuoden tienoilla vuonna 1913. Tuolloin kaakkoisen Suomen kulmille Lappeenrantaankin kantautui tieto joukkomurhasta, jossa suurin osa uhreista oli suomalaislapsia. Paikallinen sanomalehti Lappeenranta kirjoitti myös tapahtumista. Kyseisiin artikkeleihin palaan seuraavassa blogimerkinnässäni ja myös täällä.  Itselleni tapahtuma tuli ensimmäisen kerran tutuksi vieraillessani tapahtumapaikalla kesäkuussa vuonna 2000. Joulutunnelma piti varmasti ainakin yhden välivuoden Kuparisaarella tapahtumien seurauksena.

Michiganin Calumetissa jouluaattona 1913 tapahtui joulujuhlassa Italialaisella haalilla mittakaavaltaan ennen näkemätön onnettomuus, jota joskus kutsutaan myös vuoden 1913 joukkomurhaksi. Seitsemänkymmentäkolme miestä, naista ja lasta, enimmäkseen lakkoilevia kaivostyöntekijöitä ja heidän perheenjäseniään, tamppautui kuoliaaksi, kun joku valheellisesti ja vahingoittamismielessä huusi "tuli irti ". Tämä aiheutti tungokseen asti täyttyneessä salissa paniikin, joka johti tuhoisiin seurauksiin. Kuolleista 50 oli taustaltaan suomalaisia.

Tapahtuman tausta

Kohtalokas ovi

Kuparisaaren kaivosalueella, Michiganissa oli Calumet ja Hecla Mining Company ( "C & H") suurin  kuparinkaivosyhtiö. Yksi pisimpiä lakkoja Kuparisaarella oli vuonna 1913, jossa mukana olivat kaikki Calumet & Hecla-yhtiön kaivokset. Lakko oli alueen ensimmäinen, jossa olivat mukana käytännössä kaikki kaivokset. Kaivosmiesten ammattiliitto, Western Federation of Miners (WFM) perusti alueelle ensimmäisen osastonsa vuonna 1908, mutta vasta vuonna 1913 sillä riittävä suuri määrä jäseniä, jotta se pystyi tehokkaaseen lakkoon. Kaivoksissa työskenteli noihin aikoihin noin 15 000 miestä, joista WFM:n jäseniä oli noin 9000. Ammattiliitto päätti jäsenäänestyksessään vaatia kaivosyhtiön johdolta ammattiliittojen tunnustamista ja pyysi neuvotteluja, joissa työnantajien edustajien kanssa sovittaisiin palkoista (kolmen dollarin vähimmäispäiväpalkka), työajoista (kahdeksantuntinen työpäivä)  ja työolosuhteista Michiganin kuparialueella. Jäsenet äänestivät myös lakon julistamisen puolesta, mikäli kaivosyhtiöiden johto ei suostuisi neuvotteluihin tai myönnytyksiin. Kaivosyhtiöt eivät näihin vaatimuksiin suostuneet ja niin lakko alkoi 23. heinäkuuta 1913. Lakosta tuli erittäin väkivaltainen, sillä siihen liittyvissä tapahtumissa surmattiin hämärissä olosuhteissa useita kaivosmiehiä. Kaivostoiminta oli edelleen pääosin seisahtuneena ja mainarit lakossa traagisen tapahtuman ajankohtana jouluna 1913. Lakko kesti kaikkiaan yli yhdeksän kuukautta (23.7.1913 – 13.4.1914) ja päättyi ammattiliiton ja kaivosmiesten tappioon. Ammattiliiton presidenttiä Charles Moyeria ammuttiin ja hänet pakotettiin väkivalloin Chicagoon menevään junaan. Kaivosyhtiö suostui kahdeksan tunnin työpäivään, mutta ei muihin vaatimuksiin. Lakon seurauksena WFM ajettiin kokonaan pois Kuparisaarelta.

Onnettomuus

Jouluaattona, monet lakkoilevat kaivostyöläiset ja heidän perheensä olivat kokoontuneet joulujuhlan viettoon, jota sponsoroi Kaivostyöläisten liiton naisten tukijärjestö. Juhlat pidettiin Calumetissa italialaisen haalin toisessa kerroksessa. Kadulta johti jyrkkä portaikko haalin toiseen kerrokseen. Se oli ainoa väylä ulos lukuun ottamatta huonosti merkittyjä paloportaita rakennuksen yhdellä seinustalla sekä alas vieviä tikkaita rakennuksen takaosassa. Niille pääsi vain kiipeämällä ikkunoiden kautta. Välikohtaus alkoi, kun joku huusi, "Fire!".  Salissa oli yli neljäsataa henkeä (toisen tiedon mukaan 700).

Ihmiset joutuivat paniikkiin ja kiirehtivät kohti portaita. Syntyneessä nujakassa seitsemänkymmentäkolme ihmistä kuoli. Heistä viisikymmentäyhdeksän oli lapsia. Tapahtuman jälkeen ollut paljon keskustelua siitä, kuka huusi kohtalokkaan sanan ”fire / palo" ja miksi. Joidenkin historioitsijoiden mielestä huutaja oli kaivoyhtiötä tukenut ammattiliiton vastustaja, joka halusi kohtalokkain seurauksin keskeyttää joulujuhlan. On esitetty myös väitteitä, että ulosvievä ovi olisi tahallaan suljettu ja pöngätty.

Onnettomuuden lapsiuhreja väliaikaisella ruumishuoneella

Tutkimukset

Onnettomuudesta järjestettiin useita tutkimuksia. Kuolemansyy-tutkinnassa joutuivat todistajat, jotka eivät puhunee englantia, vastaamaan kysymyksiin englanniksi, Useimmille todistajille ei tehty enää lisäkysymyksiä. Näyttää siltä, että monet todistamaan kutsutut eivät olleet nähneet, mitä tapahtui. Kolmen päivän kuluttua oikeuslääkäri antoi päätöksen, jossa ei nimetty kuolinsyytä.

Alkuvuonna 1914 saapui Yhdysvaltain edustajainhuoneen alavaliokunta Kuparisaarelle tutkimaan lakkoa. Se otti vastaan valaehtoisia todistajalausuntoja koko maaliskuun 7. päivän (1914) ajan. Kaksikymmentä todistajaa todisti valaehtoisesti ja heille oli tarjolla tulkkeja. Kahdeksan heistä vannoi, että miehellä, joka ensimmäisenä huusi "fire / palo", oli takissaan lakkolaisia vastustavan Citizens’ Alliancen rintamerkki.

Uhrien arkkuja Calumetin apostolisluterilaisessa kirkossa

Yleinen tragediasta kertova tarina väittää, että italialaisen haalin ovet portaiden alapäässä avautuivat sisäänpäin. Tarinan mukaan, kun juhlasta pakenevat saavuttivat portaiden alapään, heidät tungettiin ovea vasten, mikä esti ovien avaamisen ja aiheutti ihmisten murskaantumisen. Kuitenkin kaikki kuvat ovesta kertovat molempien tuplaovista avautuneen ulospäin. Steve Lehto korostaa kirjassaan

Death's Door: The Truth Behind Michigan's Largest Mass Murder / Kuoleman ovi.  Totuus Michiganin suurimman massamurhan taustalla, ettei ovia mainita osasyynä joulukuun 1913 kuolemansyyntutkinnassa, vuoden1914 alivaliokunnan kuulemisessa, tai missään tuon ajan lehtiartikkeleissa. Lehdon kirjassa on myös sijoitettuna rakennuksen piirtäneen arkkitehdin piirustuksiin paikat ja ovet, portaikko ja porrastasanteet. Kirjassaan Mine Towns (2010) väittää Alison K. Hoagland, että kaksisarjaisen oven sisäovet avautuivat eteiseen ja ulko-ovet ulospäin.

Tämän tueksi Alison Hoagland toteaa, että rakennuksen vihkimisen aikaan ilmestyneissä lehtijutuissa mainitaan turvaovien kuten pääportaiden ovien, kaksien paloportaiden ovien, ja kaikkien ovien avautuvan ulospäin. Hän toteaa, että haalin omistanutta seuraa oli aiemmin huomautettu edellisessä omistamassaan rakennuksessa siitä, että kyseisen rakennuksen ovet avautuivat sisäänpäin.

Jälkinäytökset

Hautajassaattue lähdössä Calumetin apostolisluerilaisesta kirkosta

Kun ensimmäinen tapahtumien johdosta syntynyt surun aalto oli ohi, katkeruus kohdistui kaivosyhtiötä, mutta vielä suuremmassa määrin Citizens’ Alliance-järjestöä vastaan. Uskottiin yleisesti, että mies, joka oli huutanut "fire / palo" oli yllään järjestön rintamerkki. Kaivostyöntekijöiden ammattiliiton presidentti Charles Moyer väitti näin julkisesti ja kieltäytyi perumasta väitettään.  Moyer sattui olemaan lähistöllä Hancockissa onnettomuuden tapahtuessa ja hän vetosi sähkösanomilla viranomaisiin, jotta onnettomuudesta järjestettäisiin kunnon tutkimus. Citizens’ Alliancen perusti avustuskomitean, joka keräsi järjestön jäseniltä $ 25.000:n tukisumman tulipalossa kärsineille perheille. Omaiset eivät hyväksyneet komitean tarjoamia rahoja sanoen, että kaivostyöntekijöiden ammattiliitto oli luvannut heille tukeaan. The New York Times raportoi, että Alliancen avustuskomitean jäsenet olivat saaneet tietoonsa, että ammattiliiton presidentti Moyer oli kieltänyt varojen vastaanottamisen. Citizens’ Alliancen  kuuluneet jäsenet menivät Moyerin luokse hänen hotellihuoneeseensa Hancockissa, pahoinpitelivät ja ampuivat häntä ja sieppasivat mukaansa. He pakottivat hänet junaan, jossa antoivat ohjeeksi  jättää osavaltio ja kielsivät koskaan palaamasta. Saatuaan lääkärinapua Chicagossa, Moyer piti lehdistötilaisuuden, jossa hän näytti ampumahaavaansa ja lupasi palata Michigan jatkamaan liiton toimintaa.

Traagisen tapahtuman paikka - Italian Hall - purettiin lokakuussa 1984.  Rakennuksesta säilytettiin vain pääsisäänkäynnin holvikäytävä, jonka lisäksi sinne pystytettiin vuonna 1987 osavaltion historiallinen muistomerkkitaulu. Paikalla on Keweenawin historiallisen kansallispuiston(Keweenaw National Historical Park) ylläpitämä puisto.

Italialaisen haalin paikalla enää rakennuksen pääsisäänkäynnin
holvikaari. Taustalla muistomerkkitaulu.

Historiantutkijoiden tulkintoja

Katastrofi on synnyttänyt melkoisesti tieteellistä keskustelua. Historioitsija Arthur Thurner nostaa kirjassaan Rebels on the Range: Michigan Copper Miner’s strike 1913-1914 esiin mahdollisuuden, että rakennuksessa olisi itse asiassa ollut tulipalo sen toisessa osassa, ehkä rakennuksen savupiipussa. Ehkä vahvin argumentti todellisen palon mahdollisuutta vastaan on se, ettei yksikään tutkimus löytänyt yhtään todistajaa, joka olisi väittänyt siellä olleen tulipalon. Lisäksi paikallisen Red Jacketin palokunnan lokikirja toteaa erityisesti, "EI PALOA".

Steve Lehto toteaa yllämainitussa vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan, että syyllinen oli todennäköisesti kaivosjohdon liittolainen. Lehto ei yksilöinyt tässä kirjansa ensimmäisen painoksessa kohtalokkaan PALO-huudon tekijää. Mutta hän tutki tyhjentävästi lehtien uutisraportit, eloonjääneiden puhtaaksikirjoitetut haastattelut, oikeuslääkärin raportit ja muut asiakirjat yrittäen löytää vastausta kysymykseen, oliko tämä kaivosjohdon laskelmallista toimintaa vai traaginen virhe. Kirjansa toisessa painoksessa, joka julkaistiin vuonna 2013, Lehto identifioi, kenen hän uskoo olleen sen miehen, joka huusi italialaisen haalin ovella kaksi kertaa kohtalokkaan huudon "FIRE”". Lehto menee jopa niin pitkälle, että kertoo miehen nimen ja ammatin sekä esittää todisteet sen tueksi.

Amerikkalainen laulaja Woody Guthrie teki vuonna 1941 tapahtumista kappaleen 1913 massacre:


Tässä Steve Lehdon yhteenveto Italian Hall disaster-katastrofista.

Joukkomurhasta on valmistunut myös elokuva.