Laestadiolaisuus nousussa. Etelä-Saimaa 30.1.1960

 Alla oleva artikkeli sattui silmiini, kun etsin paikallishistoriaan liittyvää materiaalia Etelä-Saimaa-lehdestä. Mielenkiintoiseksi artikkelin tekee kolme asiaa:
1. Se on kirjoitettu pari kuukautta ennen vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuvaa hajaannusta. Herätysliikkeen sisällä kuplivat jo haastattelun ajankohtana erittäin voimakkaat jännitteet. Niinpä vuosina 1960 - 1961 liikkeestä erotettiin  noin 2/3 siihen kuuluneista papeista sekä kymmenkunta paikallisyhdistystä. Tämä erotettu ryhmä sai nimekseen "pappiseriseura". Liikkeen johto jäi sen jälkeen maallikkojen käsiin. Vähitellen alkoi myös herätysliikkeen eristäytyminen sekä protesti maallistumista ja modernisaatiota vastaan, joka sai surkuhupaisiakin piirteitä televisioiden pilkkomisineen.

 2. Uutisessa toimittajan haastattelema Eino Pietilä sai  potkut pääsihteerin paikalta artikkelissa ennakoidussa keskusjärjestön vuosikokouksessa. Pian hänet myös erotettiin koko liikkeestä.

3. Artikkelissa kerrotaan ns. korpikommunismin ja lestadiolaisuuden ilmenemisestä samoilla seuduilla ja samoissa yksilöissä. Pietilä EI kiellä tämän väitteen todenperäisyyttä, ainoastaan vähättelee sen merkitystä.

Pääsihteeri Eino Pietilä

Laestadiolaisuus nousussa

Helsinki 29.1. (UK) - Kirjeenvaihtajaltamme – Laestadiolainen herätysliike elää nousukautta ja sulkee nyt toimintapiiriinsä lähes 300 vireästi toimivaa rauhanyhdistystä eri puolilla maata. Erityisen vilkasta toiminta on ollut Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, paikka paikoin Lapissa, Helsingissä, Savossa ja Pohjois-Karjalassa, mutta myös muualla Suomessa on tunnettu tarvetta kuunnella laestadiolaissaarnaajien julistusta parannuksesta ja syntien anteeksi annosta, kertoi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pääsihteeri Eino Pietilä perjantaina.

Niin ikään on yhdistysten aputoimikuntien järjestämä sisälähetystoiminta vilkastunut. Vakinaisia palkattuja saarnaajia ei yhdistysten piirissä ole yhtään, vaan maallikkoveljet kukin vuorollaan irrottautuvat 2 – 3 kuukaudeksi omista askareistaan ja lähtevät julistusmatkalle maakuntiin. Näiden tilaisuuksien kuulijakunta on vuosi vuodelta lisääntynyt ja henkisesti yhtenäistynyt. Erityisen merkille pantavaa on laestadiolaisnuorten toiminnan tiivistyminen Keski-Pohjanmaalla, Rovaniemen seudulla ja Helsingissä.

Keskusyhdistyksen järjestämät valtakunnalliset suurseurat pidetään kesäkuun 29. - 30. päivänä Kajaanissa. Sen lisäksi pidetään maakunnissa 2 – 3 päivää kestäviä kesäseuroja paikallisyhdistysten omien seurojen lisäksi. Keskusyhdistyksen johtokunnan kokous pidetään maaliskuun 17. päivänä ja vuosikokous pääsiäisviikolla. Vuosikokouksen aikana otettaneen esille kommunistien väitetty toiminta Lapin ja Oulun läänien rauhanyhdistyksissä.

Pääsihteeri Pietilä sanoi, ettei ainakaan toistaiseksi ole havaittu äärivasemmiston haitanneen rauhanyhdistysten toimintaa. Joka tapauksessa he ovat vähemmistönä miltei kaikissa rauhanyhdistyksissä, eivätkä pysty vaikeuttamaan laestadiolaisherätyksen toteutumista rauhanyhdistysten piirissä.

Etelä-Saimaa 30.1.1960

Suomalainen ratsuväki 1500-luvulta nykypäivään - elokuvan ensi-ilta Lappeenrannassa 5.5.1963

Koko etusivun kattanut mainos Etelä-Saimaassa 1.5.1963

Keväällä 1963 sai Lappeenrannassa elokuvateatteri Jukolassa kantaesityksensä elokuva ”Suomalainen ratsuväki 1500-luvulta nykypäiviin”. Elokuvan tuottaja oli viipurilaistaustainen Veikko Laihanen (1924 - 2004).. Hänen omistamansa ”Filmituotanto Veikko Laihanen Oy” oli valmistanut elokuvan pääesikunnan koulutusosaston toimeksiannosta. Filmin henkisenä isänä oli ”Hakkapeliitat elokuva-toimikunta ry”. Sen olivat muodostaneet kenraalimajuri Gustaf Ehrnrooth, eversti Yrjö Keinonen ja everstiluutnantti Jaakko Savilahti.

Elokuvan käsikirjoituksen ja leikkauksen tekivät maisteri Kari Uusitalo ja kapteeni Heikki Pohjanpää. Kuvaajina 68 minuuttia kestävässä elokuvassa olivat Erkki Eronen, Mauri Laaksonen ja Reijo Hassinen. Elokuvan musiikin oli sovittanut ylikapellimestari Martti Parantainen. Kertoja oli Carl-Erik Creutz. Elokuvaa mainostettiin Etelä-Saimaassa koko etusivun täyttäneellä ilmoituksella 1.5.1963. Lisäksi elokuvaa esiteltiin kyseisessä lehden sisäsivuilla. Ensi-illan jälkeisenä päivänä 6.5. oli Etelä-Saimaassa vielä uutisartikkeli aiheesta.

Alkuaan suunnitelmana oli tallettaa suomalaisen ratsuväen vaiheet elokuvaksi näyttelijöiden avulla, mutta sellaisen toteuttaminen olisi ollut sekä aikaa vievää että kallista. Lisäksi näyttelijöillä ei olisi ollut sellaista koulutusta, jota elokuvassa olisi tarvittu. Niinpä parhaaksi katsottiin dokumenttielokuvan tekeminen. Elokuvan tekemiseen kului runsas vuosi.

Uutinen elokuvan ensi-illasta  ja filmin esittelyä. Etelä-Saimaa 1.5.1963

Etelä-Saimaan 6.5.1963 kirjoittama arvio toteaa:
Historia sinänsä on värikäs ja mielenkiintoinen ja kerronta asiallisesti keskistetty, mutta kuvauksellisesti varhaisimmat dokumentit ovat elokuvan materiaaliksi ”kuivia”.  Sen sijaa antoisa ja mielenkiintoinen osuus [on] sillä alkuperäismateriaalilla, jota on saatu puolustusvoimain elokuva-arkistosta 1920- 1930- ja 1940-luvuilta. Mukavalta tuntuu esim. nähdä ratsuväen koulutusta vikellysharjoituksineen, jotka lappeenrantalaisille ovat perin tuttuja menneiltä vuosilta. Ratsuväen toiminta talviolosuhteissa Itä-Karjalan upottavissa hangissa oli myöskin näkemisen arvoinen katkelma ja URR:n jalkauttaminen elokuvassa nähtynä liikutti vielä kerran lappeenrantalaisten mieltä.

Uusia kuvauksia elokuvaa varten suoritettiin Lappeenrannassa, Lahdessa, Loviisassa, Hollolassa, Tammelassa ja Porvoossa. Lisäksi kuvauksia suoritettiin sotamuseoissa ja arkistoissa Helsingissä ja Tukholmassa.

Ensi-illassa näytettiin lisäksi syksyllä 1961 valmistunut Veikko Laihanen Oy:n lyhytvärielokuva ”Lappeenranta – Suomen kesäkaupunki”. Tämä filmi oli myös Kari Uusitalon käsikirjoittama ja ohjaama. Kuvauksen oli tehnyt Reijo Hassinen. Veikko Laihanen OY:n tuotannosta nähtiin lisäksi värilyhytfilmi ”Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastustilaisuus” ja ensi-iltansa sai lisäksi saman tuottajan värillinen lyhytelokuva ”Lappeenranta – Saimaan kulttuurin ja elinkeinoelämän keskus”.

Puralan kansakoulu vietti 50-vuotisjuhlaansa (Etelä-Saimaa 299/5.11.1962)

 Lakkautettujen (kylä)koulujen kierroksellani olen käynyt kuvaamassa kouluja ja perehtynyt koulujen arkistoihin. Sen lisäksi olen selaillut vanhoja sanomalehtiä. Minua on yllättänyt se, miten vähän kouluista oli uutisia. Yleensä uutisointi kertoi koulun viettämistä vuosipäivistä tai rakennushankkeista. Koulujen arjesta ei artikkeleita juurikaan ollut. Koulujen vuosipäivistä ja niiden juhlimisesta kerrottiin alla (lehdestä puhtaaksi) kirjoittamallani tavalla. Kysessä on Etelä-Saimaan artikkeli Puralan koulun 50-vuotisjuhlasta. Uutiseen kirjattiin jokainen puheenvuoronpitäjä ja esitelmät / juhlapuheet referoitiin. Tervehdysten ja onnittelujen tuojat kirjattiin pilkuntarkasti. Vielä 1960-luvulla evankelisluterilaisella seurakunnalla oli myös vahvaa rooli. Pakollisena osiona olivat ohjelmassa tietysti kuorolaulu ja lausunta. Uutinen ei sisältänyt yhtään haastattelua, joka nykyaikana olisi vastaavanlaisessa uutisartikkelissa aika erikoista.

Puralan kansakoulu vietti lauantaina 50-vuotisjuhlaansa

Puralan kansakoulu 50-vuotisjuhla vietettiin Pyhäinpäivänä. Alkuvirren jälkeen johtokunnan puheenjohtaja Arvi Lipiäinen tervehdyspuheessaan palautti mieliin koulun perustamisvaiheita ja niitä alkuvaikeuksia, jotka 50 vuotta sitten olivat edessä koulun tulevaa toimintaa suunniteltaessa..

Seurakunnan nuorten kuoro työnjohtaja Pöllösen johdolla lauloi pari laulua, jonka jälkeen Tyyne Myyrä esitti lausuntaa. Juhlapuheessaan kansakouluntarkastaja Paavo Ruuhijärvi kosketteli peruskoulun suurta osuutta Ja vaikutusta ihmisen elämäntapaan ja raittiuteen. Edelleen hän käsitteli koululaitoksen tämänhetkisiä tulevaisuuden näkymiä ja erikoisesti alleviivasi sitä kuinka suuren kehityksen kynnyksellä koululaitos tällä hetkellä on. Lopuksi hän lausui juhlivalle koululle onnea ja menestyksen toivotukset sen aloittaessa uuden kymmenvuoden toimikautensa.

Vapaan sanan aikana onnittelivat koulua Lappeen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Antti Nyrhi, kansakoululautakunnan puolesta opettaja Nykänen, henkilökohtaiset onnittelunsa esitti pitkäaikainen opettaja Vendla Kaikko, lisäksi onnittelivat Kasukkalan, Korkea-ahon, Nyrhilän, Rikkilän ja Lamposaaren koulupiirit. Sähkeitse onnittelivat Hanhijärven koulun johtokunta, Rutolan koulun johtokunta ja opettajat, Lavolan koulun johtokunta ja opettajat, Laura Suni, Pirhoset, Helka ja Matti Heikkonen.

Lopettajaissanoissaan johtokunnan puheenjohtaja Lipiäinen kiitti kaikkia niitä, jotka muistivat koulua sen juhlapäivänä. Juhlan kuuluttaja toimi Erkki Tukia. Lopuksi tarjottiin runsaalle juhlaväelle kahvia ja voileipää.

Puralan kansakoulu 1962

Johan Takkisen elämäkerta Amerikan Suomalaisessa Lehdessä 1892

Amerikan Suomalainen Lehti julkaisi  maaliskuussa 1892 oheisen Juho Takkisen muistokirjoituksen. Takkinen oli Kupasisaarella Calumetin Apostolisluterilaisen kirkon saarnaaja ja papinviran toimittaja vuodesta 1877. Tyytymättömyys häneen kasvoi vähitellen niin suureksi, että hänet äänestettiin pois virastaan. Tämä johti oikeudenkäynteihin, jotka Takkinen kannattajineen hävisi. Amerikansuomalaisten yhteisöjen alkuvaiheet olivat hyvin riitaista aikaa. Hyvin virkamiesvaltaisesta ja jäykästä sääty-yhteiskunnasta siirtyminen "vapaaseen" amerikkalaiseen yhteiskuntaan ei tapahtunut ilman ristiriitoja ja törmäyksiä. Tämä heijastui lähes kaikilla elämänalueilla. Sopeutumiskivut näkyivät niin uskonnollisessa toiminnassa kuin raittius- ja sivistysriennoissa sekä myös esimerkiksi työväenliikkeen toiminnasssa.

Amerikan Suomalainen Lehti alkoi ilmestyä Calumetissa, Michiganissa kesällä 1879

 

Johan Takkinen[1]

Vasta 13:la ikävuodella on sattunut tälle lehdelle ensikerran se ikävä velvollisuus tehtäväksi, että panna  kuolonmerkki risti aikalaisensa työtoverin nimen teen ja lausua muistosananen vainajan haudalla – semmoisen työtoverin, jonka työ oli aivan eri alalla, mutta kuitenkin niin läheinen. Sekä yksityisissä kirjeissä että kotimaan sanomalehdissä on tänne saapunut se surettava sanoma, että maallikkosaarnaaja Johan Takkinen on viime helmikuun 13 päivänä kuollut lähetysmatkalla Kittilässä, muutamia päiviä keuhkokuumetta sairastettuansa. Johan Takkisen tunsivat useimmat Amerikan suomalaiset, sekä persoonallisesti että maineen kautta, mutta harvat tunsivat hänen paremmin kuin tämän kirjoittaja. Johan Takkinen oli laveimmassa piirissä vaikuttanut suomalainen maallikkosaarnaaja, mitä milloinkaan on ollut. Yhdessä kohti häntä voi verrata Paavo Ruotsalaiseen, nimittäin siinä että riivomielinen vastustaja ei tiennyt, kuinka heitä olisi voinut kyllin mustaella, joka on parhaana todistuksena siihen, että he ovat olleet jostaki merkityksestä aikalaistensa seassa.
                      Johan Takkinen syntyi lokakuun 23 päivänä 1838, joten hän oli kuollessaan 53 vuoden, 3 kuukauden ja 20 päivän ikäinen. Hänen nuoruutensa aikana tuskin kiertokouluakaan niillä pohjanperillä löytyi. Hän sai yhtä vähän opetusta, kun kaikki muutkin rahvaan lapset, eikä hänellä koskaan ollut kirjatietoja muista, kun hengellisistä’ kirjoista. Hän innostui ja liittyi laestadiolaiseen liikkeeseen jo nuorena miehenä, otti Raamatun kainaloonsa ja alkoi samoella pohjanperillä saarnamiehenä, masentumatta puutteista ja häväistyksestä, joita semmoinen matkailija toisin ajattelelevilta kohtaa. Sitten hän ulotutti matkansa eteläänki, ympäri Suomea ja Pietariinki saakka[2], seurustellen yhtä hyvin ylimmäisten pappien[3] kuin alhaisimpain kansalaisten kanssa. Sillä tavoin sai Takkinen semmoisen laveamman katsantokannan sekä hengellisissä ett maallisissa asioissa, jota ei ole muilla tämän aikaisilla maallikkosaarnaajilla. Kaiken sen kokemuksensa ohella hän oli alusta alkaen loppuunsa saakka läheisimmässä yhteydessä laestadiolaisen liikkeen vanhimpien johtajien kanssa Lapissa, jolla oli yhtä suuri merkitys hänen vastaiseen vaikutukseensa.
                      Takkinen kutsuttiin Amerikkaan jo vuonna 1877, mutta lähti jo seuraavana vuonna käymään kotimaassa. Palattuansa siltä matkalta takaisin Amerikkaan täällä alkoi hänen varsinainen vaikutusalansa loppuiäksensä. Se vaikutusala oli synkkä korpi Takkisen tänne tullessa, sillä vaikka kaksi apostolisluterilaista kirkkoa (Calumetissa ja Cokatossa) olivat jo olemassa, niin ei kirkkokunnalla ollut vielä edes nimeäkään, eikä yhtään laillisesti perustettua seurakuntaakaan.[4] Kun Calumetin seurakunta oli saatu järjestetyksi, niin sitten alkoivat hänen jokakesäiset lähetysmatkansa lännen siirtokuntiin, joidenka seurauksena oli. että siellä perustettiin seurakuntia ja rakennettiin kirkkoja, joista tulisi pitkä sarja tässä luetella.  Takkisen vertaisia saarnamiehiä oli muitaki Amerikassa, mutta hänen edellä mainitut avunsa, sekä kaiken uuden innokas harrastus, joka muilta puuttui, teki hänet uskonveljiensä johtajaksi kaikissa suomalaisten asuinpaikoissa, mihin hän tuli.

                      Niihin aikoihin oli täällä yhteisten yritysten heräämisen aika, jolloinka Takkinen tänne saapui, joihin hän oli etumaisena osanottajana. Mainittavimpia niistä oli ensimmäinen suomalainen kirjapaino-yhtiö Amerikassa, jossa Takkisella oli isoin osa, ja joka vasta vuoden 1890 lopulla hajoitettiin.[5] Toinen tärkeä yhdistys oli Amerikan Suomalainen Kirjallisuuden Seura, jonka toimella painettiin monia tuhansia lasten kirjoja, aapisia, katkismuksia ja Biblian historioita – melkein ainoat lastenkirjat, mitä on vielä Amerikassa suomeksi painatettu. Sen seuran esimiehenä oli Takkinen alusta loppuun saakka, joka hajoitettiin samaan aikaan, kun kirjapaino-yhtiöki.[6] Takkisella oli uuden aapisen painatus tekeillä omalla kustannuksellansa, joka ei ole vielä ehtinyt valmistua.

                      Takkinen matkusteli toisen kerran kotimaassa v. 1882. Sitten kului pitempi aika siellä käymättä, sillä vasta vuosina 1887 – 1888 hän teki sinne kolmannen matkan. Neljännelle lähetysmatkallensa hän lähti viime lokakuussa, joka oli sallittu viimeiseksi. Ainoastaan yhden kerran hän matkusti Tyynenmeren rannikolla, Oregonissa ja Washingtonissa. Se oli erään ihmeellisen pelastuksen vuoksi merkillinen, niin monia matkoja tehneen miehen elämässä. Hän saapui palausmatkalla, myöhään syksyllä, matkatoverinsa kanssa Duluthin satamaan, jossa he astuivat tuttuun Manistee-laivaan, siinä Kuparisaarelle mennäksensä. Mutta laivaan lähtöä odotellessansa he lähtivät vielä rannalle kävelemään ja saivat kuulla, että eräs uusi laiva, Nyack, oli juuri valmiina lähtemään Kuparisaarelle. matkalaiset kiiruhtivat siihen kapineinensa ja lähtivät myrskyävälle Superior-järvelle. Mutta niin myrskyinen oli järvi ja niin sakea lumipyry, että Nyack ei voinut laskea kanavan suuhun, vaan täytyi kiertää Keweenaw-niemen ympäri. Se laiva joutui karille 13 mailin päässä Entrystä, mutta väki ja laivaki pelastuivat. Mutta sen syysmyrskyn jälkeen tultiin vähitellen tuntemaan nykyajan kamalin haaksirikko Superior-järvellä, sillä siinä myrskyssä oli vanha Manistee mennyt järven pohjaan 29 hengen kanssa, josta ei yhtään sielua pelastunut.[7]
                      Takkinen oli puoluemies, joka tiesi aina mitä puolusti, mitä vastusti eikä jäänyt koskaan keskivälille missään kysymyksessä. Hän nuhteli syntiä ja manasi parannukseen, joka herätti mielipahaa monissa niissä ”nuoripuoluelaisissa”, jotka eivät suvaitse kuulla saarnaajansa suusta muuta, kun imarruksia itsestänsä – ”kuinka hyviä kristittyjä he ovat. Puoluemiehet ne herättävät vastaansanomista, mutta ne miehet ne vievät edistystä eteenpäin, jota vastaan laimeat, puolueettomat ja kaikkien mielen noudattajat eivät ole missään muuna kuin joukon jatkona. Vaikka oliki puoluemies, niin Takkinen oli elämän koulussa oppinut näkemään kussaki asiassa useamman kun yhden puolen ja hänen mielipiteensä muuttuivat vuosi vuodelta aina suvaitsevaisemmiksi Amerikassa ollessansa. Hän ei ollut niitä heränneitä, joidenka jumalisuus näytäksen synkeässä muodossa, itkuisuudessa ja syvissä huokauksissa. Hän oli luonteeltaan iloinen ja leikillinen

Viime syksynä tuli Amerikan apostolislutherilaisilla hyvin yleinen homma, että lähettää kaksi miestä kotimaahan, neuvottelemaan sikäläisten johtajien kanssa sekä täällä että siellä syttyneistä riitaisuuksista. Takkinen lähti sille viimeiselle matkallensa Olof Matoniemen kanssa, joka myöskin on sillä matkalla sairastunut. Takkinen kuoli viikkoa ennen, kun se sievä uusi kirkko valmistui, jonka hänen seurakuntansa on Red Jacketissä rakentanut.[8] Levätköön nyt rauhassa väsynyt matkamies, ahkeran päivätyön päätettyänsä.

Johan Takkisen kannattajien kirkko Pine Streetin varrella Calumetissa Michiganissa valmistui vuonna 1892

---

[1] Muistokirjoitus ilmestyi Amerikan Suomalaisessa Lehdessä (no 12/18.3.1892). Sen kirjoittaja on lehden toimittaja ja omistaja Aleksander Leinonen.

[2] Ks. Johan Takkisen kirje Abram Takalalle 18.9.1874.

[3] Tästä kertoo esim,  Johan Takkisen kirje Porvoon piispa Frans Ludvig Schaumanille kesällä 1876.

[4] Mielenkiintoista, että myös Leinonen (kuten Johan Takkinen artikkelissaan Kristillisessä Kuukauslehdessä [11/1884, 174-178; 12/1884, 188-192]) jättää kokonaan pois vaiheen, jossa seurakunta kantoi Solomon Kortiniemi Lutheran Society-nimeä. Tämä Amerikan ensimmäinen lestadiolaisseurakunta perustettiin jo 21.12.1872. Ks. Houghton County Archives. Articles of Association of the Solomon Kortiniemi Lutheran Society; Raittila 1982, 37.

[5] Amerikan Suomalaisen Kirjapaino-Osakeyhtiön tarkoituksena oli julkaista Amerikan Suomalaista Lehteä ja painaa Amerikan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoja. Puuhamiehinä oli aluksi sekä evankelisluterilaisia että Leinosen kertoman mukaan Takkisen voimakkaan tuen seurauksena myös apostolisluterilaisia. Melko pian määräysvalta siirtyi lähes kokonaan lestadiolaisille. Johan Takkinen merkitsi nimiinsä yhden yhtiön osakkeen. Kirjapainoyhtiön yhtiökokoukset pidettiin säännöllisesti Takkisen asunnossa. Ks. ASL näytenumero 13.6.1879; no 2/11.7.1879;  26/27.6.1889;  no 52/26.12.1890.

[6] Ks. ASL no 14/3.4.1891. Muistosanoja Amerikan Suomalaisesta Kirjallisuuden seurasta ja kirjapainosta.

[7] Ks. Takkisen kirje Amerikasta marraskuulla 1883.

[8] Tässä Takkisen kannattajien pystyttämässa kirkossa kokoonnuttiin ensimmäisen kerran 21.2.1892. Kirkko rakennettiin  Pine-kadun varrelle, lähes vastapäätä sitä apostolisluterilaista kirkkoa, jonka papinvirasta Takkinen oli aikaisemmin äänestetty pois. Ks. ASL no 8/19.2.1892.

Tietosanakirja (1909 - 1922) lestadiolaisuudesta ja Laestadiuksesta

Vuosina 1909 – 1922 ilmestyi ensimmäinen laaja suomenkielinen ensyklopedia eli laaja tietosanakirja. Katsoin, mitä tuo TIETOSANAKIRJA - niminen kokonaisuus kertoo sekä lestadiolaisuudesta että liikkeen perustajasta Lars Levi Laestadiuksesta. Ne sisältyvät  yksitoistaosaisen kirjasarjan viidenteen osaan. Tekstit on kirjoittanut professori Antti J. Pietilä, joka paitsi teologisen koulutuksensa, myös kotitaustansa takia oli hyvin perillä liikkeestä. Mielenkiintoista on lukea, millaisena lestadiolaisuus on kuvattu noin sata vuotta sitten. Jos on suomalainen yhteiskunta muuttunut runsaassa sadassa vuodessa, on myös lestadiolaisuudessa moni asia muuttunut. Pietilän teksti Laestadiuksesta vastaa varsin pitkälle sitä käsitystä, joka tänäkin päivänä on herätysliikkeen ”isästä”:

Tässä teksti (TIETOSANAKIRJA 1909 – 1922, osa V, 389 – 392):

Laestadiolaisuus [les-],

Lars Levi L æ s t  a d i u k s e n  alkuunpanema uskonnollinen liike. Alkuaan tarkoittaen ainoastaan uskonnollista herätystä ja siveellistä parannusta yleisluterilaisella pohjalla liike sai jo perustajansa eläessä omituisen opillisenkin luonteen, ja hänen kuoltuaan erikoispiirteet ovat tulleet yhä enemmän näkyviin. Saatuaan Karesuannon seurakunnassa aikaan herätyksen Læstadius rupesi v:sta 1848 alkaen lähettämään kulmakunnille ja muihin seurakuntiin luotettavia kansanmiehiä, jotka ,,kouluiksi" nimitetyissä hartausseuroissa mahdollisimman yksinkertaisia menettelytapoja noudattaen esittivät tietämättömyyteen ja paheisiin vajonneelle kansalle kristillisen pelastustien peruskohtia. Sellaisia lähettejä olivat Juhani Raattama (k. 1899), C. J. Grape, Erkki Antti Juhonpieti (k. 1900) ja Heikki Parkajoki (k. 1895). Ensinmainittu otti käytäntöön „taivaan valtakunnan avaimet", s. o. uskovaisten, mieluimmin koko seurakunnan edessä tehtävän ripin synnintunnustuksineen ja anteeksiantoineen. Ankaroilla lakisaarnoilla, pöyristyttävällä, liikkeeseen kuulumattomiin kohdistetulla „hengellisellä kiroilemisella" sekä Jumalan lasten tilan suloisilla kuvauksilla koetettiin saada ihmisiä käymään „ahtaan portin", s. o. seurakunnan edessä tehdyn synnintunnustuksen kautta uudesti synnyttävän armon osallisuuteen.

Uusisyntyminen käsitettiin voimakkaaksi murrokseksi, joka ilmeni ruumiillisissakin liikkeissä, semminkin n. s. liikutuksissa. Esiinnyttyään ensi kerran 1845 nämä ilohuudoissa, hyppimisessä, käsien paukuttamisessa, jopa kouristuksissakin ilmenevät tunteenpurkaukset muodostuivat ennen pitkää liikkeen pysyviksi tuntomerkeiksi, jotka antoivat leiman hartausseuroille ja vaikuttivat suggeroivan ominaisuutensa kautta huomattavasti liikkeen leviämiseen. Liikkeelle annettu pilkkanimi „h i h h u l i l a i s u u s" johtuu haltioituneiden ilohuudoista. Kun liike perustajan kuoleman jälkeen oli etupäässä oppimattomien maallikoiden johdossa, pääsivät yksipuolisuudet kehittymään yhä räikeämmiksi. Syntinen etsiköön — näin opetettiin — armollista Vapahtajaa uskovaisten seurakunnasta, sillä ainoastaan sen piirissä saarnattu sana on elävää Jumalan sanaa. Ilman synninpäästön äänellistä julistusta älköön kukaan luulko synneistään vapautuneensa, mutta kenellä se on, hän saa kaiketi uhallakin „uskoa itsensä autuaaksi", sillä usko on perusolemukseltaan uutta itsensä arvostelemista. Ripillä on uskontilan alussa perustava merkitys, ja jatkuvassa vaelluksessaan uskovan on siihen turvauduttava niin usein kuin omatunto tulee saastutetuksi. Näyttääpä liikkeessä olleen paljon sitä toivotonta vakaumusta, että syntisen ei maksa vaivaa pvrkiäkkään pääsemään turmeltuneesta luonnostaan, ja että ainoa keino elämäntiellä pysymiseen oli alistua yhä uudelleen ja uudelleen siihen „vanhalle ihmiselle" raskaaseen harjoitukseen, jota syntien julkinen tunnustaminen tietää. Näin lyötiin pyhitystä laimin ja aikaisempain lakisaarnain sijaan  ruvettiin julistamaan sitä antinomistista oppia, että uskovainen on vapaa laista. Samalla oltiin sekä luterilaiseen kirkkoon että kaikkiin muihin kristillisiin kirkkoihin ja lahkoihin nähden jyrkästi tuomitsevalla kannalla. Lapissa syntyneessä „esikoisseurakunnassa" oli "kointähti noussut ja kristillisyyden päivä valjennut". Mutta tämä kiihkomielinen, omahyväinen suunta ei ole ainoa liikkeen piirissä. Sen rinnalla on ollut vanhimmista ajoista asti havaittavissa maltillinen, syvämielisempi virtaus, jonka etevin edustaja oli liikkeen perimätiedon ja alku-uskon patriarkaalinen todistaja Juhani R a a t t a m a. Suurella taidolla tämä mitä suurinta arvonantoa nauttiva mies sai yhdessä muiden samanhenkisten johtajain kanssa äärimäisyyssuunnan pyrkimykset niin tasoitetuksi, että liike pysyi koossa, mutta 1896 hajaannus ei ollut enää vältettävissä.

Syntyi uusi he r ä t y s, jota kannattavat m. m. saarnamiehet Fredrik Paksuniemi. Pekka Hanhivaara, Mikko Saarenpää, Heikki Syväjärvi (k. 1909) sekä useat liikkeeseen liittyneet papit. Pysyen yleisluterilaisella kannalla, tunnustaen kansankirkkomme kasvattavan työn arvon ja osoittaen ymmärtämystä muitakin kristillisiä suuntia kohtaan tämän suunnan edustajat teroittavat Jumalan kaikkialla läsnäoloa ja sielun mieskohtaista tilintekoa hänen edessään. Raamattuun kirjoitetun sanan määräävää merkitystä. rukouselämää, lain käytäntöä uskonnollissiveellisen tilan kuvastimena, pyhityksen tarpeellisuutta j.n.e. Læstadiolaiset harjoittavat maallikkosaarnaajien kautta vilkasta sisälähetystointa kaikkialla, missä suomen kieltä puhutaan

aina Ameriikkaa myöten; maltillinen suunta kannattaa myöskin ulkolähetystyötä Kiinassa Suomen lähetysseuran haaraosastona. Uskonnollisen elämän oppaina käytetään, paitsi Raamattua, varsinkin Lutherin ja Læstadiuksen kirjoja. Vanhoillisen suunnan äänenkannattajana on "Armon sanoma", uuden herätyksen "Kolkuttaja".

Kokonaisuudeksi katsottuna liikettä on pidettävä erittäin huomattavana tekijänä Suomen kirkon 19:nnen vuosisadan historiassa. Sillä on ollut Lapin ja pohjoisen Pohjanmaan kansan keskuudessa samantapainen herättävä merkitys kuin heränneisyydellä ja sen haarautumilla maamme eteläisemmissä osissa. Sitä paitsi liike on levinnyt Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan. [G. Johansson, „Læstadiolaisuus" (1892). J. A. Maunu, ,.Lars Levi Læstadius ja læstadiolaisuus" („Oma maa" IV, siv. 506-519).]              A. J. P-ä. [= Professori Antti J. Pietilä]

Læstadius,  Lars Levi L. (1800-61)

Pappi ja luonnontutkija, uutistalollisen Karl L:n poika Arjeplougin pitäjästä Piitimen Lapista Ruotsista. L. sai nuoruudessaan taistella puutetta vastaan, kunnes pääsi ylioppilaaksi Upsalassa v. 1820. Tehtyään jo lukiolaisena omilla kustannuksellaan pitkän tutkimusmatkan halki Pohjois-Ruotsin ja -Norjan maakuntain, hän sai ylioppilaana jatkaa tutkimuksiaan tieteellisten seurain avustamana, tehden joka kesä retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen Lappiin. Tuloksena näistä matkoista oli useita ennenmtuntemattomia kasvilajeja sekä arvokkaita Lapin luontoa ja ilmastoa käsitteleviä tieteellisiä tutkielmia, joita L. julkaisi erinäisten tieteellisten seurain toimituksissa. Näin L:n elämä näytti suuntautuvan luonnontutkijan työhön, johon hänellä oli hyviä edellytyksiä, ja hän harjoittikin lempiainettaan kasvitiedettä vielä paljoa myöhemminkin. Hänen ansionsa tällä alalla kasvoivat vähitellen niin suuriksi, että Upsalan tiedeseura ja Edinburgh'n kasvitieteellinen seuran kutsuivat hänet jäsenekseen, ja 1838 hänet, palkinnoksi erään ranskalaisen tieteellisen seurueen opastamisesta, nimitettiin Ranskan kunnialegionan ritariksi. Mutta jo 1824 hän erään suosijansa neuvosta valitsi papillisen uran. V. 1825 papiksi vihittynä L. tuli 1826 kirkkoherraksi Karesuannon seurakuntaan Tornion Lappiin. Siellä hän työskenteli v:een 1849, jolloin muutti Pajalaan. niissä hän eli loppuikänsä. — L. oli vilkasluontoinen, tunteellinen, terävä-älyinen, oivallisilla saarnalahjoilla varustettu, harvinaisen kielitaitoinen ja, ajan oloihin nähden, oppinutmies. Työskenneltyään alusta alkaen uutterasti seurakuntansa rappeutuneiden olojen kohentamiseksi pitämällä lukukinkereitä lappalaisten kodissa ja rippitutkintoja vanhemman väen ehtoolliskäyntien yhteydessä sekä vaatimalla rippikoulunuorisolta kelvollista luku- ja kristinopintaitoa L. sai työhönsä uuden innon, sittenkuin hän oli 1839 joutunut poikansa kuoleman ja oman peloittavan sairautensa vuoksi todelliseen uskonnolliseen herätykseen. Hän rupesi taistelemaan varsinkin laajalle levinnyttä juoppouspahetta vastaan, saaden vasta vuosia kestäneiden ponnistusten perästä nähdä sen hedelmän, että yksi seurakuntalainen teki raittiuslupauksen. Tavattuaan 1844 matkallaan Åselen Lappiin erään Maria nimisen uskonnollisiin asioihin syvästi perehtyneen lappalaistytön L. syventyi huomattavasti uskonnollisuudessaan ja alkoi pitää kiivaita lakisaarnoja kaikkia paheita vastaan. Hänen puheensa oli usein kansanomaisen pitkäveteistä ja karkeaa, jopa paikoittain raakaakin, mutta se sopi sille kansalle, jolle se oli tarkoitettu, ja teki siihen erinomaisen voimakkaan vaikutuksen. Työ laajeni maallikkovoimain avulla, paisuen ennen pitkää todelliseksi uudistusliikkeeksi, jonka vaikutukset eivät tuntuneet ainoastaan Ruotsin ja Suomen Lapissa, vaan tunkeutuivat kauas eteläänpäin molemmissa maissa. Tehtäviinsä sydämestään antautuneena L. oli tullut kaikessa „lappalaiseksi lappalaisille", kävi puettuna talonpoikaiseen pukuun ja oli kaikessa kuin veli seurakuntalaisilleen. Siten hän voitti monen luottamuksen ja rakkauden, niin että hänellä oli usein täysi työ varoittaessaan heitä asettamasta hänen henkilöään liian korkealle.

Laestadiuksen kirjoituksista mainittakoon: „Om Uppodlingar i Lappmarken" (1823)), „Loca parallela, plantarum", „De elimate Lapponiæ" (painamaton), "Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan" (Keskustelua kristittyjen ja tavallisten ihmisten kesken) (1839), lapinkielinen raamatunhistoria (1844). „Crapula mundi seu morbus animi contagiosus" (1839), „En ropandes röst i öknen" (hengellinen kuukauslehti, 1852-54). Saarnojaan L. julkaisi suomeksi 1849-51, ja hänen kuoltuaan julkaistiin niistä 1876 täydellinen „Kirkkopostilla". Erittäin mieltäkiinnittävä on L:n käsikirjoituksena jälkeenjäänyt teos „Dårhushjonet", jossa hänen filosofinen ja uskonopillinen käsitystapansa tulee selvimmin näkyviin. [J. A. Maunu, "Lars Levi Læstadius" (1891) ; P. L. Stenborg, „En röst från Zion, lefnadsteckning efter aflidne prosten m. m. Lars Levi Læstadius" (1895).]                A. J. P-ä.

Ortodoksisen kirkon vaiheita Karjalassa 1910-luvulle saakka

Joensuun ortodoksinen kirkko on rakennettu vuosina 1886 - 1887. Täältä löytyy Heikki Tarman laatima esitys pyhäkön alkuvaiheista

Merkittävä osa esivanhemmistani on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Muun muassa isäni äiti Aino (Anastasia/Anissia) os. Surakka oli yksi heistä, samoin isän isäni äiti. He olivat Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä. Tässä lyhyt esitys ortodoksisen kirkon vaiheista Karjalassa ennen Suomen itsenäistymistä.

Ortodoksisen uskon saapuminen

Kristillinen usko levisi ensimmäisen ja toisen vuosituhannen taitteessa Karjalaan Novgorodin slaavien välityksellä. Ensimmäinen varma kirjallinen dokumentti on venäläinen kronikka nimeltä Laurentiusteksti, joka kertoo Novgorodin hyökänneen vuonna 1227 hämäläisiä vastaan. Tällä matkalla Novgorodin ruhtinas Jaroslav lähetti ristimään suurimman osan karjalaisia, miltei kaikki ihmiset.  Karjala oli pitkään Ruotsin ja Novgorodin valtapyrkimysten kohteena, mutta 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha jätti pääosan Karjalaa Novgorodin ja samalla idän kirkon piiriin. Laatokan Karjalasta ja Pohjois-Karjalasta muodostettiin Käkisalmen lääni, jonka alueelle perustettiin 1300-luvulla Valamon ja Konevitsan luostarit kirkollisen työn tukikohdiksi.[1]

 Sodat ja väestömuutokset heikentävät kirkkoa

          Ruotsin ja Venäjän lukuisat sodat 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuttivat ortodoksisen kirkon toimintaa alueella. Kun Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, alkoi voimakas pakkoluterilaistaminen. Tämä johti ortodoksien maastamuuttoon Venäjälle. Kun Venäjä yritti ns. ruptuurisodan aikana vallata Käkisalmen läänin takaisin, huomattava osa ortodokseista tuki venäläisiä. Venäjän häviö johti uuteen laajaan ortodoksien maastamuuttoon. Tilalle tuli luterilaista väestöä lähinnä Savosta ja Ruotsin puoleisesta Karjalasta. Niinpä 1600-luvun lopulla enää noin 10% alueen väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Venäjän suuressa Pohjan sodassa saama voitto merkitsi ortodoksisuuden uutta nousua Karjalassa. Evakossa olleet munkit palasivat saarilleen, ja Valamoon valmistui uusi pääkirkko jo sodan aikana vuonna 1719. Ruotsin haltuun jääneillä alueilla Pohjois-Karjalassa ortodoksit joutuivat ajoittain luterilaistamisyritysten kohteiksi. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien karjalaisten identiteetti olikin varsin epäselvä. He olivat uskonnollisesti ja kulttuurisesti lähellä venäläisiä, mutta kielellisesti suomalaisia.[2]

 Ortodoksisen kirkon asema vahvistuu kun Suomesta tulee Suuriruhtinaskunta

          Kun koko Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa Haminan rauhassa 1809, muodostui ortodoksien juridisesta asemasta ongelmallinen tilanne. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla tähän kytkeytyi nouseva nationalismi. Polemiikin kohteena oli, ovatko karjalaiset ensisijaisesti suomalaisia (kieli) vai venäläisiä (uskonto). Kiistaa käytiin niin uskonnonopetuksesta kuin koulujen opetuskielestäkin. Vähitellen suomalaisten ortodoksien keskuudessa herättiin kantamaan huolta suomenkielisen uskonnollisen opetuksen antamisesta sekä suomenkielisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemisesta. Tätä työtä varten perustettiin Kitelässä vuonna 1880 Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunta.[3]

          Venäjän ortodoksinen kirkko halusi turvata Suomen ortodoksien aseman myös hallinnollisesti. Joulukuussa 1892 Pyhä Synodi erotti Suomen suuriruhtinaskunnan Pietarin metropoliitan alaisuudesta omaksi ”kreikkalaisvenäläiseksi” hiippakunnaksi. Hiippakunnan esipaimen sai Suomen ja Viipurin piispan sekä arkkipiispan arvonimen. Ensimmäinen hiippakunnan esipaimen Antoni (1892 – 1898) valittiin myös Pyhän Synodin jäseneksi. Valinta kuvastaa, miten tärkeänä Suomen uutta hiippakuntaa pidettiin. Hallintoa hoitamaan perustettiin Viipuriin Suomen hengellinen konsistori. Pyhän Synodin pyrkimykset olivat ajoittain ristiriidassa Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunnan sekä karjalaisten ortodoksivaikuttajien tavoitteiden kanssa. Pyhän Synodin tavoitteena oli Suomen hiippakunnan avulla lujittaa Venäjän kirkon ja valtion otetta sekä ortodokseista että Suomesta yleensä. Kansalliset ortodoksivaikuttajat puolestaan halusivat karistaa ortodokseista venäläisen leiman.[4]

 Uskonnonvapauden laajentaminen johtaa tuhansien ortodoksien siirtymiseen luterilaisen kirkon jäseniksi vuodesta 1906 alkaen

          Vuonna 1913 perustettiin ortodoksiseen kirkkokuntaan uusi apulaispiispan virka. Tämän Sortavalan piispan tehtäviin kuului huolehtia hiippakunnan itäisistä seurakunnista sekä myös itärajan takaisista karjalaisista alueista. Vuoden 1905 tapahtumat merkitsivät muutosta ortodoksiselle kirkolle. Huhtikuussa 1905 oli tullut voimaan edikti uskonnollisen suvaitsevaisuuden perusteiden vahvistamisesta. Säädös, joka tuli Suomessa voimaan helmikuussa 1906, antoi myös ortodokseille oikeuden erota kirkosta. Samana vuonna 1200 ortodoksia siirtyi luterilaiseen kirkkoon. Seuraavana vuonna eroajia oli 500 ja sen jälkeen vuosittain noin parisataa henkeä. Tämä kehitys ja luterilaisten aloittama valistustoiminta Karjalassa herättivät levottomuutta suomenkielisissä ortodokseissa sekä Venäjän kirkon johdossa. Pyhä Synodi reagoi tilanteeseen nimittämällä arkkipiispa Sergeille (1905 – 1917) apulaiseksi arkkimandriitta Kiprianin. Hänen tehtäväkseen tuli ortodoksisuuden lujittaminen Karjalassa. Vuonna 1907 perustettiin tätä varten Viteleessä, Aunuksessa ns. Karjalan veljeskunta. Veljeskunnan tarkoituksena oli ortodoksisen kirkon ja uskon vahvistaminen Arkangelin, Aunuksen ja Suomen karjalaisten keskuudessa. Toiminta käynnistyi toisen sortokauden alussa, ja tavoitteena oli venäjän kielen ja valtion aseman vahvistaminen. Vuodesta 1909 lähtien perustettiin Raja-Karjalaan venäjänkielisiä  kouluja. Ne saivat yllättävän myönteisen vastaanoton paikallisen väestön keskuudessa, sillä esimerkiksi Suojärvellä niissä oli enemmän oppilaita kuin suomenkielisissä kouluissa. Lasten vanhemmilla oli venäjänkielisten koulujen valinnassa varsin pragmaattiset tarkoitusperät. He uskoivat hyvän venäjän kielen taidon mahdollistavan paremman menestymisen niin työelämässä kuin liiketoiminnassakin. Karjalan veljeskunnan koulujen toiminta jatkui helmikuun vallankumoukseen saakka. Veljeskunta lakkautettiin itsenäistyneen Suomen senaatin päätöksellä kesäkuussa 1918.[5]

Ortodoksiset seurakunnat Karjalassa

          Pohjois-Karjalassa toimi 1800-luvun lopulle saakka kaksi ortodoksista seurakuntaa: Taipale ja Ilomantsi. Kolmas seurakunta perustettiin 13.7.1893 Joensuuhun. Siihen kuuluivat  Joensuun, Kontiolahden, Kiihtelysvaaran, Tohmajärven, Kesälahden, Kiteen, Rääkkylän ja Pälkjärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämän Joensuun kreikkalaisvenäläisen seurakunnan kirkko oli rakennettu vuosina 1886 – 1887.[6] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan ydin-alueen  muodostivat Viinijärveä ympäröivät kylät, joissa ortodoksit muodostivat joko enemmistön tai tasavahvan osuuden väestöstä. Kun vuonna 1865 annetun kunnallisasetuksen mukaan erotettiin kunnalliset ja kirkolliset asiat toisistaan, heräsi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenten keskuudessa ajatus Taipaleen kunnan perustamisesta. Ortodoksit ennättivät ennen luterilaisia, sillä Taipaleen kunta aloitti toimintansa vuoden 1873 alussa, kun taas luterilainen Liperin kunta aloitti vasta vuotta myöhemmin. Taipaleen kuntaan kuuluivat Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämä johti varsin sekavaan tilanteeseen, kun runsas kolmannes Polvijärven, noin neljännes Liperin ja viidennes Kuusjärven asukkaista kuuluikin Taipaleen kuntaan. Tilanne ratkaistiin lakkauttamalla Taipaleen kunta vuoden 1883 lopulla.[7] Toinen ortodoksisen seurakunnan pohjalta muodostunut kunta oli Muolaan kunnan keskellä sijainnut Kyyrölä. Vuonna 1890 perustetun Kyyrölän väestö asui kuitenkin tiiviillä alueella eikä ollut levittäytynyt usean kunnan alueelle kuten Taipaleen kunnan asukkaat.[8]

          Laatokan Karjalassa ortodoksiset seurakunnat olivat Salmi, Suistamo, Suojärvi, Kitelä (Impilahdella), Sortavala, Tiurula (Kurkijoki), Käkisalmi ja Korpiselkä. Kannaksella ortodoksisia seurakuntia oli Viipurissa, Kyyrölässä, Raivolassa, Terijoella sekä Uudellakirkolla. Nämä olivat lähes täysin venäläisiä kuten Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan ortodoksiset seurakunnat. Kannaksen, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson ortodoksiset seurakunnat olivat jäsenmäärältään pieniä. Niiden toiminnalle antoi lisäväriä venäläinen sotaväki ja Kannaksen laaja venäläinen huvila-asutus.[9]

---

[1]        Laitila 1998, 383.

[2]        Laitila 1998, 384 – 387.

[3]        Kansanaho 1985,  217 – 218; Laitila 1998, 387 – 389.

[4]        Setälä 1966, 5 – 6; Kansanaho 1985, 222; Laitila 1998, 389 – 390.

[5]        Setälä 1966, 6; Laitila 1998, 391 – 393.

[6]        Könönen 1904, 391 – 392.

[7]        Salokas 1937, 178 – 185; Soikkanen 1966, 253.

[8]        Soikkanen 1966, 254.

[9]        Kansanaho 1985, 218 – 219.

Pässiöitsit ja pitkät rekiretket

Koska tunnen jonkinasteista lukkarinrakkautta Uukuniemeä kohtaan, poimin tämän jutun Etelä-Saimaasta (numero 3 / 4.1.1962). Valitsin artikkelista Heikki Kuutin muistelut olostaan Inkerinmaalla sekä tarinan paikallisista uukuniemeläisistä uudenvuoden vastaanottotavoista.

"Vanhuuven leppoon eivät minnuu oo viel laskeneet ja tilaustöitä on tarjolla enemp ko kerkiin tekemään", tuumi viime heinäkuussa 80 vuotta täyttänyt räätäli Heikki Kuutti, joka pirteänä ja hyvävointisena hoitelee ammattiaan punaisessa tuvassaan Uukuniemen Niukkalassa....

Kuutti on kotoisin Uukuniemen Mensun kylästä eikä kotitalo aivan mitätön ollutkaan, sillä parinkymmenen vuoden ajan talossa oli 22 henkeä perhettä. Heikin isä oli räätäli ja häneltä poika sai jo 12-vuotiaana opin ja on sitä taitoaan miltei yhtämittaisesti käyttänyt aina tähän päivään asti.

Mensusta Heikki lähti 24-vuotiaana katselemaan hieman maailmaa ja pestautui hevospaimeneksi Inkerinmaalle Kelton kylään. Palkkaa luvattiin 75 ruplaa 12 viikon ajalata, vaikka venäläiset olisivat ottaneet saman homman 40 ruplalla. Tämä Kelton kylä sijaitsee 25 kilometrin päässä Pietarista ja siellä oli tapana, että kylän kaikki hevoset koottiin yhteen laumaan ja niitä kertyi Heikin paimennuskesänä 26 kappaletta. Hevoset ajettiin kaksi kilometriä pitkiä kujasia myöten metsälaitumille ja ne oli siellä paimennettava, etteivät päässeet aidattomille viljelyksille. Paimenen tehtäviin kuului myös vartioida, etteivät asiattomat päässeet viemään hevosia öiseen aikaan laitumelta. Sääntönä oli, että jos hevonen oli neljä päivää paimennettavana, siitä oli suoritettava koko kesän paimennusmaksu. Samassa talossa oli myös Heikki Kuutin sisko palveluksessa ja taloon kuului 12 lehmää, 2 - 3 hevosta ja härkä. Talon tapoihin kuului, etteivät piiat ja rengit saaneet tupakoida tuvassa, vaan niiden piti suorittaa tämä tapansa eteisessä.

Inkerinmaalla Kuutti viipyi vain yhden kesän ja sieltä tultuaan hän otti kotikylän meijerskasta itselleen emännän ja lunasti Mensussa olevan kotitilan perikunnalta....


Vuoden vaihteen tuntumilla Heikki Kuutti muistelee myös entisen ajan uudenvuoden vastaanottoa Uukuniemellä ja kertoo, miten aattoillan kylpyreissulla kylvyn jälkeen piti tyttöjen ja poikien heittää vasta saunan harjalle. Mihin suuntaa se putosi, siltä suunnalta "se oikea" oli vuoden aikana tuleva. Kylän poikien kesken kerättiin myös rahaaja sillä ostettiin ruoka- ja kahvitarpeita, vuokrattiin jostakin talo sekä ostettiin vielä pässi paistolihaa tai kaalikeittoa varten. Tästä nämä juhlat saivat nimeksekseen "pässiöitsit" ja niissä syönnin sekä kahvin ja sajun juonnin lisäksi oli piirileikkiä, tinanvalua ja tietenkin tanssia. Öitsit kestivät tavallisesti neljään asti aamulla.

Erään kerran kylänvanhin kertoi näistä öitseistä rovasti Wallelle paheksuen nuorten touhuja. Rovasti ei näitä kumminkaan kovin tuomittavina pitänyt eikä asista sen enempää kuulunut. Tapana oli, että samata pojat, jotka illalla hakivat tyttöjä, toivat myös tyttönsä takaisin. Jos joku pojista ei näin tehnyt, hänellä ei ollut asiaa tulla sinä vuonna tyttöä hakemaan. Tästä järjestyksestä isännät pitivät tarkkaa huolta ja olivat aamuyöstä valveilla, kun tyttäret saatettiin kotiin. uudenvuoden päivän viettoon kuului usein myös pitkiä rekiretkiä nuorten kesken.
P.H.

Orrainpolku, Savitaipale (Päivitetty 16.5.2016)

Näin talvipakkasilla on hyvä muistella kesäisiä vaelluksia eteläkarjalaisessa luonnossa.  Jääkauden jäljet-reitin ohella suosikkeihini kuuluu Orrainpolku. Olenkin kiertänyt reitin useampaan kertaan.  Orrainpolku on noin 45 kilometrin päässä Lappeenrannasta, Savitaipaleella. Etelä-Karjalan maakuntaportaalin esittelysivusto ja reitin kartta löytyvät täältä.
Ajo-ohje reitille on seuraava: Savitaipaleen kirkolta ajetaan Partakosken suuntaan tietä numero 409. Matkalle sinne ajetaan Kärnäkosken linnoituksen ohi ja jatketaan komean Partakosken ja sen historiallisenmiljöön ohi noin 5 km. Tämän jälkeen osoittaa vasemmalle viitta 'Orrain luontopolku'. Lopulta olet siis perillä

Onkilammen laavu

Orrainpolun reitin pituus on noin 10 km. Reitillä on muutamia vaativia nousuja kallioisille vuorille, joilta sitten aukeavat upeat näkymät Kuolimolle. Vaativin osuus on nousu Luotolahdenvuorelle, jonka korkeusero Kuolimon tasosta on noin 45 metriä. Reitillä maisemat vaihtelevat kiitettävästi ja se on sopivan vaativa, eikä aika tule sitä kulkiessa pitkäksi. Polun varrelta löytyy mäntymetsiä, reheviä kuusikoita ja lehteviä sekametsiä. Reitillä on myös myös suomaisemaa ja pitkospuitakin pitkin pääsee vaeltamaan. Mutta minuun säväyksen ovat tehneet ennen kaikkea komeat järvimaisemat Luotolahden vuorelta Luotolahdenkapian salmelle. Reitin varrelta löytyy myös kaksi laavua, joilla voi pitää taukoa ja käydä vaikka laiturilta uimassa Kuolimossa tai Onkilammessa. Kivikkoiset ja juurakkoiset kohdat polulla hidastavat ajoittain etenemistä. Vaikka reitillä on paljon korkeusvaihteluita, niin todella jyrkkiä kohtia on polulla vain muutama.

Tyyni Onkilampi

Reitti on hyvin merkitty ja sen lähtöpisteessä sekä reitin varrella laavuilla on hyvät opas- ja informatiotaulut. Orrainpolun reittimerkinnät on uusittu viimeksi kesällä 2014.Polun kiertää rivakalla tahdilla noin neljässä tunnissa ja vielä jää aikaa muutamalle paussillekin. Oiva vaelluskohde esimerkiksi lauantaiaamun piristykseksi.

Kiersin eilen (15.5.2016) reitin jälleen kerran (en muista enää monesko kerta). Oli oivallinen vaelluskeli auringon paistaessa ja lämpötilan pyöriessä vajaassa kahdessakymmenesä asteessa. Reitti oli erittäin kuiva lähes sateettoman kevään seurauksena. Reittimerkinnät selkeät ja näkyvät. Pitkospuutkin olivat hyvässä kunnossa ja kuivat. Aikaa meni tällä kertaa kaksi tuntia ja 22 minuuttia. Pidin vain pari pientä paussia. Tungosta ei reitillä ollut, sillä ketään ei tullut vastaan eikä kukaan mennyt ohi. Orrainpolku näyttää kuitenkin saaneen hyvän suosion päätellen polun kulumisesta aivan eri tavalla kuin pari vuotta sitten. 

Onkilampi

Onkilampi

45 metriä alempana odottaa syleilyynsä Kuolimo

Puiden välistä siintää Luotolahti

Näkymä Luotolahdenvuorelta Luotolahdenkapiaan

Näkymä rannalta Luotolahdenkapian suuntaan

Toinen näkymä Luotolahdenvuorelta Luotolahdenkapialle

"Viidakkopolku" Luotolahdekapian itärannalla

Tänne ei eksynyt Jussi kuokan kanssa

Ryteikköä

Kuusikkoa

Pieni polku metsän halki vie....